Kohtalaisen usein media välittää meille uutisia kansallisista koiratappeluista, joissa terävin ase on haukku. Saksalaisilla oli aikanaan suomettumisensa, ja Italian pääministerillä hampaissaan suomalainen ruoka. Keväällä 2012 Uuden-Seelannin liikenneministeri Gerry Brownlee haukkui maansa parlamentissa Suomen monialaisesti lyttyyn. Näin hän teki vakuuttaakseen opposition siitä, että hallituksen oma sisäpolitiikkaan liittyvä linjaus on oikea eikä opposition ehdotuksesta ole mihinkään: kouluttamattomista murhaajista ja työttömistä naisten halveksijoista – suomalaisista – ei kannata ottaa mallia, kertoi ministeri oppositiolle ja media meille muille. Ketjureaktio oli väistämätön.
Mediatietoja seuraten ensimmäisinä puheisiin puuttuivat Uuden Seelannin suomalaissiirtolaiset, sitten ilmeisesti median pyynnöstä konsulit ja joukko muita virkailijoita, toimittajat kummassakin maassa tarkistivat puheen faktoja; mukaan tulivat keskustelupalstojen aktivistit, muutama rivipoliitikko, päivälehtien kolumnistit, televisiokanavan talkshowisäntä; baarissa vedettiin uusiseelantilaiset oluet myynnistä, ja niin poispäin. Lopuksi pahoiteltiin ja naureskeltiin tapahtunutta, ja Suomen tasavallan presidentti hyväksyi Uuden Seelannin anteeksipyynnön. Niin, ja minä kirjoitan tätä. Näitä omia omalaatuisia tekoja tehdessämme me kaikki ajattelemme asioita kansan kautta.
Tapaus Brownleessä ei ollut kysymys uutisesta, vaan notorisesta. ”Notorinen” – entisenä toimittajana olen vakuuttunut tämän käsitteen tarpeellisuudesta – on mediakertomus, jossa ei ole kysymys asiasta josta emme olisi mitään aiemmin tienneet, vaan päinvastoin yleisesti tunnetusta toistuvasta seikasta, joka esitetään uutisena. Kansalliset kahinat ovat tällaisia (media – urheilusponsoreiden ohella – rakastaa näitä, sillä niissä on valmiiksi rakennettuna megaluokan yleisö), vaihtoehtoinen esimerkki notorisesta voisi olla hukkuneiden lukumäärän raportointi Suomessa juhannuksen jälkeen.
En tässä katso kansallisia nahinoita huvittavana ja tahattomana parodiana jostakin tätä oikeampana pidetystä vuorovaikutuksesta, se luu on jo monesti kaluttu. Ehkä ei ole myöskään uraauurtavaa analysoida tapausta esimerkkinä siitä, kuinka Michael Billigin esittelemä banaali nationalismi purskahtaa toisinaan näkyviin ja näin paljastaa ideologisen sumutuksen aikaansaaman uinuvan valmiutemme vihanpitoon. Eikä ehkä kannata toistaa sitä, kuinka mediatapaus uusintaa nationalismia, sillä niin se totta vie tekee. Näkökulmanvaihdosta hakiessa voisi olla hyvä ylipäätään karttaa käsittelemästä tapaus Brownleeta ja vastaavia esimerkkeinä nationalismista – siksi koetan tässä ajatella nationalismia esimerkkinä moniskaalaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta.
Jotta asiaan pääsee käsiksi tällä tavoin, on sysättävä syrjään sellaiset nationalismin teoriat ja totutut ajatustavat, joissa kansallisuusaate tavalla tai toisella demonisoidaan. Samalla tavoin on irrottauduttava näkemyksistä, joissa kansallisuusaate esitetään luonnonvoimaisena väistämättömyytenä, ihmisen luontaisena järjestäytymisen periaatteena.
Näiden sijaan voitaisiin lähteä näkemyksistä, joiden mukaan ihmisen monissa kielissä on pitkään ollut kansaa vastaavia sanoja, joilla on viitattu tietynlaisiin ihmisryhmiin; voitaisiin olettaa lisäksi, että kansallisuusaate on ihmisen tekoa, kypsynyt globaaliksi aatteeksi imperiumiunien jälkeisessä maailmassa 1800-luvun lopulta lähtien, ja että se muuttuu edelleen. Kansallisuusaatteen näkeminen kehiytyvänä, pitkäikäisenä ja keksittynä on synteesi eri koulukuntien ideoista ja se väistää tiettyjä teoreettisia umpikujia sekä avaa mahdollisesti uudenlaisen tulkinnan horisontin.
Brownlee-keskustelu paljastaa, että kansallisuusaatetta on tarkasteltava ensinnäkin globaalina aatteena, maailmankulttuurin rakennusaineena. Jupakka ei tapahtunut ainoastaan kahdessa paikallisuudessa vaan ennen muuta niiden välissä. Globaali kansallisuusaate on pitkäkestoinen ja laajasti jaettu ajatustapa, jonka juurena on käsitys siitä että maailmassa on kansoiksi kutsuttuja olioita. Näin ei ole ehdottoman välttämättä, ja on helppoa kuvitella maailma, jossa nykyisenlaisia kansa-olioita ei olisi. Kansa-olioiden maailma on siten historian sattumanvarainen oikku, ja samalla meidän nykytodellisuutemme kiistämätön globaali fakta.
Maailmankulttuurin suunnasta katsoen yksittäiset kansat ja kaikki kansoista lausuttu ovat tämän ajatustavan satunnaisia ilmauksia, erilaisia lauseita jotka noudattavat samaa kielioppia, kuten Orvar Löfgren on kirjoittanut. Puhekielen tapaan kielen luova käyttö tuo myös kielioppiin uusia piirteitä. Maailmanlaajuisesti jatkuvassa kierrossa ei oikeastaan ole mieltä asettaa kansallista ja globaalia vastakkain – yhtä lailla mielekästä olisi syyttää maakuntalauluja epäisänmaallisuudesta. Voisiko Brownlee-episodia verrata yhteydenpitoa kannattelevan linjan rasitustestiin?
Kansallisuusaatetta voidaan myös katsoa lokaalin suunnasta, jossa keskustelun ytimessä ei ole enää juuri nähtävissä maaottelupiirteitä, vaan jäsentenväliset. Eri puolella Suomea asuvissa suomalaisissa kommentti toiselta puolelta maapalloa herätti paitsi närkästyneitä patrioottisia huudahduksia, mutta myös runsaasti keskustelua yhteiskunnallisista epäkohdista ja sisäpolitiikan ongelmista. Paikallisuuden vaikutus näkyi myös Uuden-Seelannin suomalaisten vahvoissa reaktioissa sekä ministeriään häpeilevissä uusiseelantilaisissa. Luonnollisesti keskustelussa käsiteltiin Suomen ulkopoliittisia suhteita kautta aikain sekä väistämättä myös pienten maiden mentaliteettiseikkoja.
Ehkä olennaisin seikka on kuitenkin keskustelun osallistujalista laadullisessa yltäkylläisyydessään. Se kertoo, että ajatustavan varassa toimii monenlaisia toimijoita voimakkaista instituutioista satunnaisiin yksilöihin, varioiden mutta synkronisesti. Kansallisuusaate selvästi järjestää toimijat. Jokainen meistä yksilöistä on ”täällä” väistämättä, mutta toisillemme kerromme olevamme Suomesta ja Uudesta-Seelannista. Tapaus Brownlee oli affekteista samea, mutta useimmiten emme suhtaudu kovinkaan tunteikkaasti kansallisuuksiin, omiin tai muiden. Silti silloinkin kansojen kautta ajattelu auttaa meitä ja muita asettumaan maailmaan tavalla, joka on suurella todennäköisyydellä jaettavissa ja useimpien mielestä ymmärrettävää.
Erityisesti aate auttaa silloin, kun todellisuus lyö ällikälle. Kolumnisti Perttu Häkkinen kirjoittaa bajamajan paskaiseen nieluun urheasti sukeltaneesta miehestä ja teossa ilmenevästä ihmisyyden yöstä, mutta lopulta ymmärtää ja selittää tämän rehellisesti ja aidosti käsittämättömän teon kansallisuuden kautta: suomalainen mies – huomatkaa kansallisuuden ja sukupuolen kytkentä – suomalainen mies se siinä jälleen kasvatti yhteistä häpeää, ymmärrettävästi, vaikka suorituksineen mies saattaakin olla maailmassa lähes ainoa laatuaan. Kansallinen selitys hiipiikin varsin usein mieleen juuri silloin, kun edessä on jotain aidosti selittämätöntä: se auttaa jälleen kartalle.
Brownlee-episodi ja muut kansalliset notoriset kertovat, kuinka kansallisuusaate asettaa paikan ja ajan koordinaatit, asemoi toimijat, ja läpäisee kaikki inhimilliset tasot vertikaalisesti ja horisontaalisesti. Toisiaan tuskin sivuavat kehät yhdistyvät, laajat kierrot risteävät, ja ne solmii hetkeksi yhteen ajatus kansasta. Tässä sirpaleisen modernin järjestämisen ja synkronoinnin työssä kansallisuusaate organisoi vuorovaikutusta, ehkä jopa rakentavalla tavalla.
Vertailun vuoksi: Mitä jos Brownlee olisikin puhunut huumorimielessä vaikkapa uskonryhmistä? Salman Rushdiesta asti on ollut selvää, että tässä maailmassa uskontoon liittyvät loukkauksiksi tulkitut puheenvuorot pakottavat loukkaajan konkreettisesti piiloutumaan. Brownleen ei tarvinnut piiloutua, vaikka suomalaisia on ihan hänen naapurissaan – sen sijaan hän sai lehtitietojen mukaan kutsun tulla kyläilemään.
Aatteen monimuotoisuus tuottaakin monenlaista hyvää. Esimerkiksi yleisön ja kriitikoiden kiittämää Tanskan televisiodraamatuotantoa ei tehdä katsojille vaan kansalaisille – ”Siinä on hyvin suuri ero”, sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa tuotannosta vastannut Ingolf Gabold. Myös kolumnisti Anu Silferberg pohtii mitä kansalainen voi rotuun tai seksuaalisuuteen kohdistuvaa syrjintää nähdessään tehdä: ”(…) voi seisoa kadulla huppu päässään tai sateenkaarilippu kourassaan ja sanoa: jos meinaatte listiä nuo, saatte hoitaa samalla meidätkin. Me olemme samaa kansaa.” Verrattain inklusiivista.
Jospa siis nationalismi ei kaikissa muodoissaan olekaan poliittisesti kovin vakava, huolestuttava ja räjähdysherkkä asia. Muutamat tutkijat – esimerkiksi Thomas Hylland Eriksen ja Rogers Brubaker – ovatkin syystä kyselleet, josko nationalismin ja väkivallan yksioikoinen artikulointi onkin virhe. Ehkä kansallisuusaate alkaa olla sellainen ajatusmalli, jota ihmisinä – jotka päivittäin kehitämme sitä kuin avointa lähdekoodia – osaamme käyttää historian ylilyönnit jo nähtyämme. No tuskin, mutta tällainen mahdollisuus on ajateltavissa.
Yksinomaan demoneja kansallisuusaatteessa näkevä ei pohdi, onko todella näköpiirissä toista yhtä joustavaa kulttuurista välinettä, joka vastaavalla helppoudella linkittäisi yhteen eri aiheita, eri keskustelijoita ja eri tasoja, ja joka historiallisen tilanteen vaatiessa todistetusti muuttaa muotoaan. Yksin Brownlee-episodi osoittaa ja monet muut kansalliset notoriset vahvistavat, kuinka monitahoisesta ja kattavasta vuorovaikutteisesta ilmiöstä kansallisuusaatteessa on kyse.
Kansa sinänsä on sopimuksenvarainen käsite, se joutaa mennä juuri silloin kun emme enää löydä sille mielekästä käyttöä. Kaikessa historiallisessa sattumanvaraisuudessaan se on silti pitkään testattu, juuri nyt olemassa oleva ja yhä edelleen käytön myötä kehittyvä sovellus perustavammasta ideasta eli yhteisöstä. Yhteisö taas on metafora pitkäkestoiselle vuorovaikutukselle, ja vuorovaikutus puolestaan ihmisen osa tässä elämässä.
