Esko Valtaoja ottaa Turun Sanomien internet-sivuilla 18.9.2012 kantaa viime päivinä näkyvästi uutisoituihin protesteihin, jotka profeetta Muhammadia rienaava video on laukaissut ympäri maailmaa. On kuitenkin harmi että noinkin korkeasta akateemisesta ja julkisesta asemasta voidaan tilanteen analyysin sijaan tyytyä mielestäni toistamaan, ja siten vahvistamaan, äärimmäisen kapeaa länsikeskeistä maailmantulkintaa sekä juuri niitä valta-asetelmia joista väkivaltaiset protestit nähdäkseni todellisuudessa kumpuavat.
Uskonnon- ja ilmaisunvapauden, kritiikin ja herjan olemukset muodostavat Valtaojan puheenvuoron ensimmäisen näkökulman. Tämä ansaitsisi oman kirjoituksensa enkä siksi koske siihen nyt selkeyden vuoksi lainkaan, vaan kiinnitän huomioni siihen osaan hänen kannanottoaan joka henkilökohtaisesti kummastutti eniten.
Blogimerkinnässä esitetty tulkinta tapahtumista on essentialistisen selkeä: islam on kaiken luovuuden ja tieteellisen ajattelun tukahduttava koneisto, joka ei siedä itseensä kohdistuvaa rakentavaakaan kritiikkiä. Islamia käsitellessään professori Valtaoja puhuu kuta kuinkin barbariasta ja rappiosta parhaaseen orientalistiseen (Said 1978) sävyyn. Hän käyttää paljon aikaa osoittaakseen islamin sivistymättömyyden vertaillessaan kirjojen painomääriä sekä luonnontieteellisiä julkaisujen suhdetta länsimaiden ja oman Orienttinsa välillä. Minkä islamin? Ilmeisesti kaikki tietävät, koska Valtaoja ei tunne tarpeelliseksi asiaa erityisellä tarkkuudella määritellä.
Toisaalta kevennykset rättipäistä ja musulmaaneista kuitenkin paljastavat mistä on kyse. Vaikka lauseet on kirjoituksessa pantu muiden, kasvottomien kadunmiesten ja -naisten, suuhun eikä Valtaojan ole tarkoitus ketään pilkata, ei hänen “islamistaan” silti jää lopulta epäselvyyksiä. Koska tällaisten länsimaalaisten mielikuvien ulkopuolelle jää valtava osa muslimeja, ei islam nyt mielestäni viittaakaan uskontoon vaan on itse asiassa etninen kategoria. Kategoria ihmiselle, käytännössä miehelle, jossa uskonnollinen fundamentalismi ja matala koulutustaso istuvat yhtä tiukkaan kuin tummat piirteet ja ruskeat silmät. Uskonto on tässä tulkinnassa nähdäkseni alitajuisesti jotain biologisoitunutta ja sisäsyntyistä.
Valtaoja tuskin tarkoittaa olla ennakkoluuloinen, tai niin epäakateemisen essentialistinen kuin miltä hän tekstissään lopulta vaikuttaa. Enemmänkin hänen ajatuksistaan uskoakseni kuvastuu se, mitä Liisa Malkki (mm. 1992, 1995) on kutsunut asioiden kansalliseksi järjestykseksi (national order of things). Tällä ilmauksella tarkoitetaan tietynlaista diskursiivisten rakenteiden joukkoa joka saa meidät hahmottamaan maailman kansakuntien ja etenkin niiden erojen sekä esimerkiksi kielellisten, kulttuuristen ja maantieteellisten rajojen kautta. Tämä ajattelutapa on Malkin mukaan luonnollistunut siten, että emme yleensä huomaa sitä kyseenalaistaa. Kuitenkin huolessa luonnontieteellisten julkaisujen vähäisyydestä piilee vielä jotain kummallisempaa.
“Omassa kohta ilmestyvässä kirjassani kerron, kuinka ottomaanien mahtavassa valtakunnassa painettiin ensimmäinen arabiankielinen kirja vasta vuonna 1729”, Valtaoja kirjoittaa ja jatkaa päivittelyään kuinka kolmessatoista vuodessa oli painettu vain seitsemäntoista kirjaa. Hän toteaa Kairossa opetetun vielä viisikymmentä vuotta sitten, että aurinko kiertää maapalloa. Opetetaanko ihan tämän vuoden syyskuussakin Turun yliopistossa, että maailma kiertää länsimaisia luonnontieteitä? Tähän johtopäätökseen päästään ainakin samalla induktiolla jolla yksi teologinen oppilaitos riittää antamaan kasvot koko sille osalle maailmasta, joka tuntee islamin omaksi uskonnokseen. Samalla kuitenkin unohtuu, että esimerkiksi arabiankielinen kirjallisuus ei rajoitu tiettyjen tarkasti määriteltyjen rajojen sisäpuolelle, vaan sitä tehdään ja julkaistaan ihan kaikkialla maailmassa.
Erityisen perusteettomalta vaikuttaa Valtaojan toteamus siitä, kuinka muslimimaailmalla on ehkä kuitenkin toivoa, koska muun muassa Pakistanista, Irakista ja Iranista saapuu opiskelijoita Turkuun kansainväliseen maisteriohjelmaan. Hän ei tässä kohdin ota huomioon, että esimerkiksi arabimaailman poliittinen eliitti on ollut vuosikymmeniä länsimaissa akateemisen sivistyksensä saaneita ja ympäri maailmaa on ollut islaminuskoisia opiskelijoita jo ennen Tuorlan maisteriohjelmaa.
Länsimainen koulutus ei välttämättä siis olekaan se keskeinen Valtaojan hakema erottava tekijä. Etenkin kun ottaa huomioon, että useita vaikutusvaltaisia ja tunnustettuja akateemikkoja on tullut meidänkin aikanamme niin sanotusta “islamin maailmasta”. Ehkä heitä ei sellaiseksi mielletä koska he eivät istu läntiseen mielikuvaan sapelia heiluttavasta kalifista? Vaikka olemme taipuvaisia ajattelemaan esimerkiksi kansoja ja kansakuntia selvärajaisina yksikköinä erillään toisistaan, ei todellisuus kuitenkaan ole näin yksinkertainen.
Valtaoja on toki täysin oikeassa puhuessaan sananvapauden puolesta ja väkivaltaa vastaan. On silti nähdäkseni perusteetonta väittää, että voimme ensinnäkään yksiselitteisesti arvioida kansakuntien tai kulttuuripiirien sivistystä ja edistystä, kun jokainen kategoria tuossa yhtälössä on vähintäänkin kyseenalaistettavissa ja useimmat käsittääkseni yleisestikin tiedetty käsitteinä kiistanalaisiksi. Se mitä Valtaoja siis pitää varsinaisesti sivistyksenä ja edistyksenä on kiistatta juuri sitä, mutta vain tietyssä länsimaisessa kontekstissa, jota ei mielestäni pitäisi levittää matriisiksi koko maailman tarkasteluun.
Toisaalta tällainen arviointi nivoutuu yhteen juuri sellaisten valtasuhteiden kanssa, joista aluksi mainitsin. Tulkintani mukaan tällainen sivistyskäsitys vaatii kaikkia osoittamaan sivistyksensä länsimaisin keinoin ja samalla implikoi, että länsimainen luonnontieteellinen sivistys olisi jotenkin yleismaailmallisesti kaiken edistyksen huipulla millä mittarilla hyvänsä katsottuna. Länsimainen akatemia voi tässä yhtälössä sitten istua kuin Idols-tuomari ja määrittää kuka on sivistynyt ja kuka ei. Ja kun edellytämme kaikkien pelaavan meidän kentällämme ja meidän laatimillamme säännöillä, näyttää kuin kolonisoisimme samalla koko kulttuurisen ja intellektuaalisen todellisuuden sillä alueella, minne milloinkin ojennamme kuin armosta mahdollisuuden sivistykseen.
En usko että Valtaoja on näkemyksensä kanssa kovinkaan yksin enkä missään nimessä väitä Pohjois-Afrikkaa tai Lähi-itää yhteiskunnallisesti ja ilmaisunvapaudellisesti ongelmattomiksi alueiksi. Sen sijaan kuitenkin esitän, että tällainen edellä kuvattu tieteiden ja taiteiden kolonisaatioprosessi on erottamaton osa siitä alistamisen, miehittämisen, painostamisen ja huonojen hallitsijoiden tukemisen historiaa joka leimaa jossain määrin, vaikkei täysin, läntisen maailman suhdetta oikeastaan kaikkiin muihin mantereisiin. Muhammad-videot ja pilakuvat tuskin ovat protestoivien ihmisten mielissä pelkästään pahansuopaa pilkkaa, vaan niiden loukkaavuuden koko syvyys paljastuu vasta tarkasteltuna osana kolonialismin perinnettä.
Joten voisiko siis ajatella, että tämä historiallinen ja poliittinen epäsuhta on se, jota vastaan Yhdysvaltojen liput palavat ja lähetystöjen portit kaatuvat? Ja entä jos se, että näin tapahtuu vielä syyskuussa 2012 kertoo jonkin uskonnon takapajuisuuden sijasta ennemminkin siitä, että tällaisia nöyryyttäviä hierarkioita on edelleen valitettavasti olemassa ja ilmeisesti varsin monet tuntevat itsensä neuvottomaksi niiden edessä? Fyysinen väkivalta ei ole tässäkään tapauksessa ratkaisu ongelmiin mutta sitä pitäisi kenties ymmärtää syvemmin kuin mitä Valtaoja kirjoituksessaan haluaa tehdä. Ei liene väärin sanoa, että jokainen järjestäytynyt uskonto sisältää taantumuksellisia haaroja, eikä meidän tarvitse hyväksyä yksilönvapauksien polkemista minkään uskonnon varjolla. Silti voimme yrittää nähdä sen ihan välittömimmän havainnon tuolle puolen ja olla asettamatta vastuuta marginalisoitumisesta ihan pelkästään marginalisoituneen harteille.
Viitteet:
Malkki, Liisa (1992): National Geographic: The Rooting of Peoples and the Territorialization of National Identity among Scholars and Refugees. Cultural Anthropology Vol. 7(1): 24–44.
Malkki, Liisa (1995): Refugees and Exile: From ’Refugee Studies’ to the National Order of Things. Annual Review of Anthropology Vol. 24(1):495–523.
Said, Edward W. (1978): Orientalism. Lontoo. Routledge & Kegan Paul
