Tutkimuksen kannalta lasten kotihoidon tuki on erittäin suuri asia. Ensinnäkin se avaa kysymyksiä perheen ja työelämän, naisen ja miehen, julkisen ja yksityisen sekä kunnan ja valtion välisestä suhteesta. Toiseksi se on ainoa sosiaalipoliittinen etuus, jonka Suomi on innovoinut ensimmäisenä länsimaiden piirissä (tosin toistakymmentä vuotta Unkarin jälkeen).
Pohjoismaat, Saksa ja Ranska ovat kehittäneet lasten kotihoidon tuesta omat sovelluksensa, mutta ne ovat päätyneet suppeampiin ja valikoivampiin tukimuotoihin. Anglomaat vastustavat periaatteellisesti koko ideaa, koska niissä ei valtion ole sopivaa maksaa siitä, että vanhemmat hoitavat velvollisuutensa.
Harvinaisena ja kansainvälisesti kiisteltynä sosiaalipoliittisena etuutena lasten kotihoidon tuki nostaa esiin kysymyksen: miten etuus syntyy ja miten sitä perustellaan? Miten sen vaikutuksia seurataan? Miten tulisi suhtautua etuuteen, joka on useimmille pienten lasten vanhemmille erinomainen arkielämän vapauttaja, mutta viitoittaa osalle heistä tien kohti vaikeuksia?
Lasten kotihoidon tuki syntyi Unkarissa 1960-luvun lopulla. Se on käytössä useissa Itä-Euroopan maissa, joissa tarkoituksena vähentää nuorten naisten osallistumista työmarkkinoille ja välttää julkisia päivähoitokustannuksia.
Suomeen lasten kotihoidon tuki tuli ensimmäisenä länsimaana, 1980-luvulle tyypillisen poliittisen tasapainoilun tuloksena. Päivähoidosta oli kasvanut mittava julkinen etuus, joka hyödytti kaupunkilaisia ja palkkatyöntekijöitä. Tuolloinen hallitsemistapa edellytti vastiketta maaseudulle ja viljelijöille. Suomalainen kotihoidon tuen perusidea oli tuoda lisätuloa pientilan emännälle. Sellaisena se ei aiheuttanut erityisiä ongelmia.
Nyt kotihoidon tuki on kotiäitien etuus myös kaupungeissa. Tuen rationaalinen ydin on siinä, että nuoret lapsiperheet ovat kovilla nykyisen työelämän vaatimusten kanssa. Normaalityöaika jää monelle haaveeksi, työllistyminen ei ole vain vaikeaa vaan myös epäsäännöllistä, työmatkat venyvät. On helpotus jäädä aamulla kotiin lapsen kanssa.
Tuen vastaanottaja päättää itse alentaa kulutustasoaan eikä sitä ole syytä moittia. Yhteiskunnalle se ei ole kallis etuus – alle 1 % sosiaalimenoista. Kunta pitää tuesta: se vapauttaa kunnan huomattavasta järjestämisvastuusta, palveluun kohdistuvasta kritiikistä ja osasta kustannuksia.
Kotihoidon tuki näyttää olevan pysyvä osa suomalaista perhepolitiikkaa. Kasvavaksi ongelmaksi on kuitenkin noussut, ettei Suomen tukijärjestelmä ole muuntunut maailman mukana. Etuus on vanhentunut, koska tulehtunut ilmapiiri estää järkevän keskustelun tuen muotoilusta.
Miksi ilmapiiri on tulehtunut? Siksi että keskustelun osapuolet syyllistävät toisiaan. Jos et ryhdy kotiäidiksi, olet huono äiti. Jos ryhdyt, paapot lastasi veronmaksajien varoilla. Useimmat poliitikot ovat oppineet pitämään suunsa kiinni.
Kotihoidon tuessa on kuitenkin useita riskejä, joita on pyrittävä vakavissaan purkamaan:
Mitä tapahtuu naisille? Miten estetään naisten työllistymisvaikeuksia, pitkäaikaiseksi venyvää köyhyyttä sekä syrjäytymistä, joka kohdistuu myös lapsiin? Monet lapset voivat kotihoidossa mitä parhaiten, mutta osa heistä jää vaille kohtuullisia kasvuedellytyksiä. Kysymyksen polttavuutta korostavat alati kasvavat ja pohjoismaisittain erittäin korkeat huostaanottoluvut. Miten tarjotaan kaikille mahdollisuudet?
Äskeinen koskee erityisesti maahanmuuttajien lapsia, joiden tulisi voida aloittaa koulu samalta lähtötasolta kuin muidenkin. Miten lisätään heidän ja heidän äitiensä osallistumisresursseja?
Miten kotiäitiys vaikuttaa miesten ja lasten suhteeseen, etenkin kun perheen tulojen vähentymistä korvataan usein miesten ylitöillä? Miten vahvistetaan perheiden kestävyyttä? Tiedämme että voimakas jako miesten ja naisten töihin vähentää kumpienkin tyytyväisyyttä perhe-elämään. Mitä tapahtuu Suomen kaltaiselle yhteiskunnalle, jossa naisten työvoimaosuus oli aikanaan maailman huippua, mutta nyt selvästi jäljessä?
Kaikkiin näihin kysymyksiin on mahdollista löytää rakentavia ratkaisuja. Pitkälle riittää, kun avataan silmät, katsotaan ulkomaisia esimerkkejä ja puhutaan asioista. Pitkän tähtäyksen tavoitteissa ei ole eroja, sillä kaikki haluavat että lapset kehittyvät onnellisiksi aikuisiksi ja että yhteiskunta toimii.
Työn ja perhe-elämän erottamisen sijasta niitä voidaan yhdistää esimerkiksi tarjoamalla nykyistä tuntuvasti parempaa osa-aikaista kotihoidon tukea ja osa-aikaista päivähoitoa. On myös syytä turvata lasten oikeus osallistua avoimeen päiväkotiin tai vastaavaan kerhotoimintaan. Lisäksi pitää uskaltaa kysyä, onko kotihoidon tukeminen ylipäänsä kaikissa tapauksissa järkevää. Vaikeuksissa olevia vanhempia ei saa jättää yksin. Kunta ei saa pienellä rahalla ostaa itseään vapaaksi vastuustaan lapsia kohtaan.
Etuus lyö korvalle monia nykypolitiikan keskeisistä tavoitteista, mutta poliitikot ovat siihen varsin tyytyväisiä. Parempaa esimerkkiä polkuriippuvuudesta tuskin voi olla kuin etuus, joka on saavuttanut täydellisyytensä.
