Alustus! Sukupolvitutkimus on havainnut yhdeksi keskeiseksi 1960-luvun vanhempia yhdistäväksi tekijäksi näiden pienten lasten hoidon järjestämisessä kohtaamat ongelmat. Lastenhoitoon suunnattu yhteiskunnallinen tuki oli 60-luvulla olematonta ja vanhemmat turvautuivat hoitojärjestelyissä luoviin, joskus villeihinkin ratkaisuihin. Vanhemmistaan poiketen, 2000-luvun äidit ja isät sen sijaan elävät keskellä yhteiskunnallisesti tuettuja lastenhoitovaihtoehtojen basaaria.
Vanhempainvapaiden turvin äidit ja isät voivat jäädä lapsen syntyessä työelämästä kotiin lasta hoitamaan. Vanhempainvapaan jälkeen lapsilla on kouluikään saakka oikeus kunnalliseen päivähoitoon ja ne vanhemmat, jotka eivät näe päivähoitoa tarpeelliseksi tai joita se ei vaihtoehtona tyydytä, voivat valita lapselleen lasten kotihoidon tuen tai yksityisen hoidon tuen. Tämän lisäksi osassa kunnista vanhemmille tarjotaan vielä palveluseteleitä lasten hoitopalvelujen ostamiseen tai muita informaaleja ja markkinapohjaisia hoitoratkaisuja tukevia lisäetuuksia.
Lastenhoidon institutionaalinen kehys on 2000-luvulla aivan toinen kuin viisikymmentä vuotta sitten. Vanhemmat voivat poimia lastenhoitovaihtoehdoista itselleen ja perheelleen sopivimmat palvelut ja etuudet. Tästä huolimatta lastenhoito on yhteiskunnassa asemansa vakiinnuttanut kestopuheenaihe. Keskustelua käydään tyypillisesti siitä, miten lapset tulisi hoitaa, että hoito olisi ylipäätään lapsen edun mukaista sekä siitä millaisessa hoidossa toteutuu varmasti lapsen paras. Keskustelun lajityyppinä on lähes poikkeuksetta vastakkainasettelu, jossa osapuolten näkemykset ovat etäällä toisistaan. Keskustelussa käytetään hyökkää ja puolustaudu -strategiaa, ja lähes väistämättä joku loukkaantuu. Näyttää vahvasti siltä, että kansainvälisesti tarkasteltuna suorastaan ylellinen mahdollisuus valita sopivin lastenhoitomuoto ei riitä rauhoittamaan lastenhoidosta käytävää keskustelua, vaan asiaan liittyy myös muuta.
Polarisoituneen lastenhoitokeskustelun juuria voidaan etsiä psykologisen tiedon aseman vahvistumisesta, tasa-arvotavoitteiden yhä näkyvämmästä huomioimisesta, elämäntyylien moniarvoistumisesta ja lapsen yhteiskunnallisen aseman vahvistumisesta. Tässäkään ei ole vielä kaikki. Lastenhoidosta käytävää, ajoittain tulehtuvaakin keskustelua ei voi ymmärtää katsomatta tarkemmin sen taustalla vaikuttavaa lastenhoidon institutionaalista kehystä, lastenhoidon sosiaalipoliittista järjestelmää.
Sosiaalipoliittiset järjestelmät eivät ole vain jotain, mihin ihmiset reagoivat parhaaksi katsomallaan tavalla. Järjestelmät vaikuttavat perustavanlaatuisesti siihen, millaisia valintoja kansalaiset voivat ylipäätään arjessaan tehdä mutta myös siihen, mihin he katsovat olevansa oikeutettuja ja mitä he ajattelevat voivansa yhteiskunnalta odottaa. Järjestelmät omaavat moraalista valtaa ja suuntaavat vanhempien arkista arvottamista. Ne tuottavat vanhemmille kannustimia toimia tietyllä tavalla, vakiinnuttaen näin tiettyjä toimintatapoja ja sulkien samalla toisia toimintatapoja kansalaisten ulottumattomiin. Ja kun jokin toimintatapa vakiintuu, sitä yleensä myös kannatetaan.
Suomessa lastenhoidon institutionaalisen kehyksen sisäinen logiikka perustuu valinnanvapaudelle, mutta myös vastakohtaisuuksille. Vastakohtaisuudet tulevat esille erityisesti lasten kotihoidon tuessa. Kotihoidon tuki on kunnallisen päivähoitopalvelun vaihtoehto, ei niinkään sille rinnakkainen lastenhoidon tukimuoto. Lapsiperheiden arjessa tämä tarkoittaa usein sitä, että vanhempien on tehtävä valinta kokopäiväisen päivähoidon ja kokopäiväisen kotona olemisen välillä. Valinta on siten ’joko tai’ -mallia. Tämä tulee erityisen hyvin esille kuntien maksamien, kotihoitoa tukevien lisäetuuksien kohdalla, joiden saamisen edellytyksenä on usein perheen kaikkien lasten ottaminen kotihoitoon.
Lastenhoidon institutionaalinen kehys tarjoaa ahtaan tilan palveluja ja hoitotukia yhdistäville ratkaisuille ja joustoille, joita moniarvoisen lapsiperheiden arjen ymmärtävältä lastenhoidon tuelta voi 2000-luvulla odottaa. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että suomalainen lastenhoidon tuen institutionaalinen kehys asettaa itse lastenhoidon eri tukimuodot keskinäiseen taisteluasetelmaan. Näin synnytetään tila arkisille taistelukentille, joilla palvelut ja kotihoito asetetaan keskenään vastakkain, eikä taistelustrategioissa kaihdeta vetoamista hyvään vanhemmuuteen, kehityspsykologiseen tietoon tai lapsen etuun.
Lastenhoidon institutionaalista kehystä on tärkeä tarkastella myös siksi, että huomattaisiin sen erilainen merkitys eri toimijatahoille. Puoluepoliittisessa toiminnassa lasten kotihoidontuki on kompromissi, jolla sovitetaan yhteen erilaisia intressiristiriitoja, palvelujen järjestämisestä vastuussa oleville kunnille taas tuki merkitsee säästöä ja lapsiperheille se on puolestaan usein toivottu, perheen ja työn yhteensovittamisen hektisten käytäntöjen vaihtoehto.
Sen lisäksi, että lastenhoidon institutionaalinen kehys tuottaa konkreettisia valintoja palvelujen ja etuuksien välillä, se on myös mukana määrittelemässä eri toimijoiden vastuukenttiä sekä lapsuuden, vanhemmuuden ja perhe-elämän kulttuuria. Yksi tällaisen määrittelyn osa-alue on lapsen asemaa koskeva ymmärrys.
Lapsen edun korostamisesta on tullut kotihoidon ja sitä tukevien etuuksien kulttuurinen lippulaiva. Usein viljeltyjä lasten kotihoidon tukea puoltavia argumentteja ovat esimerkiksi lapsen oikeus vanhemman syliin ja tarve saada vanhemman läsnäoloa ja aikaa kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi. On selvää, että jokaisella lapsella on oikeus hyvään hoitoon, eikä siitä pidä alkaa väitellä. On kuitenkin voitava olla kriittinen sen suhteen, miten käsitteitä lapsen edusta, lapsen parhaasta tai lapsen oikeuksista käytetään sekä mitä niillä kulloinkin tarkoitetaan ja oikeutetaan.
Lapsen etuun vetoaminen ei ratkaise ongelmia, lisää ymmärrystämme lapsen yhteiskunnallisesta asemasta saati vapauta meitä pohtimasta erilaisia ratkaisuja. Yksioikoinen lapsen etuun vetoaminen johtaa sitä paitsi helposti kehäpäätelmään: lapsen etu oikeutetaan tämän oikeuksilla ja toisin päin. Harvinainen ei ole myöskään tilanne, jossa lapsen kotihoitoa puolustetaan siksi, ettei päiväkodissa annettavaa hoitoa nähdä lapsen edun mukaisena. Viimeksi mainittu tilanne näyttäytyy erikoisena, kun suomalaisen keskustelun sijoittaa laajempaan pohjoismaiseen kehykseen: skandinaavivanhemmathan suorastaan janoavat pienimmillekin lapsilleen päiväkotien tarjoamia varhaiskasvatuspalveluja.
Kysymmekin sellaisen keskustelun perään, jossa purettaisiin suomalaista lastenhoitoa ja lapsen etua koskevaa ymmärrystä, ja aihetta tarkasteltaisiin laajasti, kotihoito vs. palvelut -asetelma tiedostaen, mutta siihen kuitenkaan juuttumatta. On aika keskustella lastenhoidosta ’sekä että’ -mallisesti. Keskusteluun tulisi liittää ainakin työelämää, vanhempainvapaita, palvelujen kehittämistä ja varhaiskasvatusta koskevia teemoja. Lisäksi olisi hyvä puhua rohkeammin myös aikuisten hyvinvoinnista, koska sillä on suora yhteys lapsen kokemusmaailmaan ja hyvinvointiin.
