Alustus! Harva enää tietää, mitä tekivät ylimönttööri, reistraattori, kimpisärmääjä, tapuloitsija tai geodeetti sata vuotta sitten. Uusien nimikkeiden taakse kätkeytyvät ammatit tuskin aukeavat yhtään sen paremmin: fuusio-osaaja, hypekonsultti, kyberluokittelija, guru tai web-puutarhuri.
Ammateista käytetyt nimikkeet muuttuvat työelämän muutosten, koulutuksen ja uusien osaamisvaatimusten myötä nopeasti. Vanhoja ammatteja häviää, uusia syntyy ja olemassa olevien ammattien luonne tai niiden työskentelytavat organisaatiossa muuttuvat siten, että myös ammattinimikkeitä uudistetaan. Näin on käynyt esimerkiksi takavuosien apuhoitajille, joista ensin tuli perushoitajia ja sitten lähihoitajia.
Erityisesti monien uusien ammattien ja niiden nimikkeiden perusteella on vaikea päätellä, millaisten asioiden parissa nämä ihmiset päivittäin painiskelevat, millaista koulutusta ja osaamista heidän työnsä edellyttää. Tehtävänimike ei enää välttämättä kerro, mitä työntekijä tosiasiallisesti tekee, koska monien uusien ammattinimikkeiden tarkoitus onkin oikeastaan tehdä vaikutus, hämätä tai jopa harhauttaa organisaation sidosryhmiä sen työntekijöiden kompetensseista.
Ammattinimikkeet ovat John Austinin puheaktiteoriaa lainatakseni performatiivejä, jotka tekevät todellisuutta pikemminkin kuin kuvastavat jotakin työtehtävää sinänsä. Niiden tarkoitus on mesmeroida työntekijöiden ammattitaito vakuuttavammaksi kollegoiden, työnantajien ja asiakkaiden silmissä.
Ammatillinen kehonrakennus
Työelämän performatiivisuus ei ole pelkästään kielellistä luonteeltaan, vaan performatiivisuus koskee myös tapoja, joilla työntekijät rakentavat omia ammatillisia rooleja kehollisesti. Kun olen ottanut performatiivisuuden puheeksi eri alojen ammattilaisten kesken, monet kieltävät jyrkästi, että he esittäisivät töissä minkäänlaisia rooleja. Lähes aina ammattilaiset, alasta riippumatta, ovat vakuuttaneet minulle: ”tärkeintä on olla oma itsensä” ja ”jos vetää jotakin roolia muut huomaavat sen nopeasti”.
Itse asiassa kyse on siitä, että nämä ammatilliset, kehollisesti eletyt roolit ovat useimpien meidän tapauksessa niin kiinteä osa koko identiteettiämme, että emme tunnista niitä edes enää rooleiksi. Silti tapamme käyttää tiettyä puherytmiä, intonaatioita, äänenväriä, asentoja ja eleitä luennoidessamme opiskelijoille tai ottaa tila haltuun eri työtilanteissa ovat niitä hienovaraisia tapoja, joilla pyrimme vakuuttamaan erilaiset työhömme liittyvät ihmiset omasta kompetenssistamme. Kuten Erving Goffman totesi jo vuonna 1959 kirjassaan The Presentation of Self in Everyday Life: olemme paljon parempia näyttelijöitä kuin sitä itse edes tiedämme.
Osalle työntekijöistä ammatillisen roolin rakentaminen on työläämpi prosessi kuin toisille, koska eri ammateissa vaikuttavat voimakkaat stereotypiat siitä, millaiselta luotettavan ja kompetentin ammattilaisen kuuluisi näyttää. Osa näistä stereotyyppisistä ominaisuuksista liittyy puhtaasti materiaaliseen ruumiillisuuteen. Esimeriksi pituudella, painolla, ihonvärillä ja sukupuolella näyttäisi olevan yhteys siihen, keiden työtä arvostetaan ja keiden ei myös sellaisissa ammateissa, joissa fyysistä voimaa ei varsinaisesti tarvita.
Useissa empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että naisten ylipainolla näyttäisi olevan korrelaatio naisten työllistymisen ja palkkauksen kanssa (mm. Griffin 2007; Judge & Cable 2011; Kauppinen & Anttila 2005). Eivätkö ylipainoiset naiset vaadi tai rohkene pyytää samaa palkkaa työstään kuin normaalipainoiset naiset vai näkeekö työnantaja ylipainoiset naiset kykenemättöminä suoriutumaan tehtävistä yhtä hyvin kuin normaalipainoiset naiset?
Samoin joissakin tutkimuksissa on havaittu, että miesten pituus korreloi palkkauksen kanssa (mm. Judge & Cable 2004). Pitemmät miehet saavat parempaan palkkaa ja etenevät todennäköisemmin johtajiksi kuin lyhyet miehet. Voidaan jälleen spekuloida, onko kyse siitä, että pituuden kulttuurisen arvostuksen johdosta pitkät miehet ovat lähtökohtaisesti itsevarmempia ja sitä kautta he myös kykenevät vakuuttamaan työnantajan omasta kompetenssistaan paremmin kuin lyhyet miehet, vai näkeekö työnantaja intuitiivisesti ja ennakkoluuloisesti pitkien miesten kykenevän suoriutumaan työtehtävistä paremmin kuin lyhyiden miesten?
Riippumatta siitä millaisiin johtopäätöksiin edellä esitettyjen kysymysten osalta päädytään, työntekijät ovat aina erilaisten materiaalisten ruumiillisten piirteittensä johdosta eriarvoisessa tilanteessa rakentaessaan uskottavaa ammatillista roolia työorganisaatiossa. Tästä usein seuraa se, että ne jotka ruumiillisten piirteittensä takia istuvat hyvin ammatissa vaadittaviin stereotyyppisiin malleihin, harvoin tunnistavat näitä vaadittavia ruumiillisia ominaisuuksiaan. Vastaavasti taas esimerkiksi nuoren heleä-äänisen naisen voi olla vaikea esiintyä kompetenttina filosofina, jos oppineen ja vakuuttavan filosofin ruumiillinen stereotypia on parrakas matalaääninen mies.
Toistaiseksi tiedämme aika vähän siitä, miten ammattilaiset sopeutuvat ruumiillisiin stereotypioihin tai kamppailevat niitä vastaan ja miten he rakentavat ammatillista kehollista identiteettiään näiden ruumiillisten ominaisuuksien varaan tai niistä huolimatta. Näyttää siltä, että vain harvat ammattilaisista tunnistavat tai haluavat myöntää, millaisia ponnistuksia pätevältä näyttävän työminän rakentaminen vaatii.
Käynnissä olevassa Suomen Akatemian tutkimusprojektissamme The Working Body in the Post-industrial Economy yritämme vastata näihin kysymyksiin tutkimalla murrosvaiheessa olevaa suomalaista kännykkäteollisuutta ja Nokiasta irtisanottujen insinöörien käsityksiä uusista kehollisista kompetensseista ICT alalla.
Toisin kuin yleisesti uskotaan, kognitiivisia taitoja vaativissa töissä kuten ohjelmistosuunnittelun alalla, sosiaalisten taitojen merkitys on kaiken aikaan korostunut ja sen myötä myös ”kehonrakennus”. Anne Kosken tekemien haastattelujen pohjalta on alustavasti käynyt ilmi, että varsinkin naisjohtajien on ICT alalla rakennettava kehollinen habituksensa sopivalla tavalla rennoksi ja huolittelemattomaksi osana ammatillisesti uskottavaa auktoriteettia miesvaltaisten tiimien silmissä.
Läsnäolo jälkikapitalistisena työetiikkana
Yksinkertaiseen lausahdukseen ”tärkeintä on olla oma itsensä” näyttäisi kätkeytyvän yllättävän paljon 2010-luvun työntekijän uuteen työmoraaliin ja uusiin kehollisiin työtaitoja liittyviä vaatimuksia. Esiintyminen ei saa näkyä, vaan todellinen ammattilainen, ”kaikkien kaveri” kykenee sopeutumaan luontevasti tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän ei koskaan menetä tilanteen hallintaa, vaan säilyttää kokonaisroolinsa hallinnan turvautumalla ”luontevaan itseensä”.
Miten tätä luontevaa ja rentoa itseään voi harjoitella? Mikäli työelämän valmentajia ja konsultteja on uskominen, valmennusrintamalla kuuminta hottia ovat tällä hetkellä erilaiset mielen ja kehon hallinnan tekniikat, joita kutsutaan yleisnimellä ”mindfulness” tai ”tietoisuustaidot”. Käsitykseni on, että erilaisilla mindfulness tekniikoilla kuten meditaatioharjoituksilla, pilateksella ja joogalla ei yritetä hallita vain mielensisäistä maisemaa, vaan niillä halutaan myös muokata kokonaisvaltaisesti työelämän vaatimusten mukaisia päteviltä näyttäviä ja kuulostavia ammattilaisia.
Yksi jatkuvasti toistuva uusi avainkäsite työelämän konsulttirintamalla on mindfulnessiin liitetty ”läsnäolon taito”, josta on tulossa eräänlainen kriteeri sille, ketkä työntekijöistä ovat kykeneviä hallitsemaan kognitiivisesti yhä monimutkaisemmaksi käyvää työtehtäviensä palettia ja ketkä hajoavat kognitiivisen rasituksen keskellä. Voitaisiin ajatella, että läsnäolo uutena työelämän käsitteenä voisi olla pelkästään samankaltainen performatiivi kuin uudet ammattinimikkeet, joiden tarkoitus on luoda työntekijöille erityinen osaamisaura kollegoiden, työnantajien ja asiakkaiden silmissä.
Monet työntekijät hakevat meditaatiosta ja muista mindfulness tekniikoista somaattista apua esimerkiksi unettomuuteensa, joten tässä mielessä meditaatio ei ole pelkkä kielellinen performatiivi, vaan kehon harjoituksena yksilötyöntekijän keino yrittää hallita esimerkiksi autonomisen hermoston stressireaktioita.
Mitä läsnäololla oikein tarkoitetaan? Itse käsite on jäänyt kovin monitulkintaiseksi ja ehkä tahallisen epämääräiseksi. Esimerkiksi Microsoft kertoo rakentaneensa ”läsnätyön kulttuurin”, jonka ”tavoitteena on yhtäaikaisesti vapauttaa työntekijät yksilöllisyyteen ja inspiroida heitä yhdessä tekemiseen.”
Microsoftin lanseeraamassa uudessa työnteon maailmassa läsnäolo ei edellytä fyysistä läsnäoloa työpaikalla, sillä teknologiset työvälineet on suunniteltu palvelemaan etätyön tarpeita. Microsoftilla ei puhutakaan enää etätyöstä vaan läsnätyöstä. Läsnäolo ei näyttäisi näin olevan fyysisen poissaolon vastakohta, vaan läsnäolo edellyttää tiettyä kehollista presentaatiota, eräänlaista olemisen kvaliteettia, joka on performatiivista luonteeltaan. Läsnäoloon kykenemättömiltä puuttuvat taidot suhtautua ympärillä oleviin asioihin luontevasti, sen sijaan he tarrautuvat, käpertyvät tai hajoavat ympäristön informaatiopaineen ja monimutkaisia sosiaalisia suhteita vaativan työnsä alla.
Monet tietoisuustaitojen kehontekniikoista ovat aasialaisiin erityisesti buddhalaisiin meditaatiotekniikoihin perustuvia käytännöllisen toimivuuden vuoksi yksinkertaistettuja länsimaisia versioita. Sata vuotta sitten Max Weber pohti kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, miten kristilliset opit erityisesti protestanttisuus vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen. Erityisesti hän mietti protestanttisuuden suhdetta kapitalismin kehittymiseen länsimaissa.
Weberin mukaan protestanttiseen työetiikkaan liittyvä yrittelijämäisyys, tehokkuus ja tulosvastuu, kytkeytyvät kapitalistin laskelmoivaan ja riskejä ottavaan mutta askeettiselle työlle omistautumiseen. Protestanttista etiikkaa noudattava ihannekapitalisti ei tuhlaa eikä kerskaile rikkauksilla vaan pikemminkin nolostuu ulkoisesta ja liian korskeasta esittämisestä.
Jälkikapitalismin työetiikan tunnuslauseessa ”tärkeintä on olla oma itsensä” on pelottavan paljon samankaltaisuuksia Weberin luonnehtiman askeettisesti elävän ja tulosvastuullisen yrittäjä kanssa. Ammatillisen esittämisen näyttämöillä menestyvät oikeanlaisista ruumiillista lähtökohdista roolinsa luontevasti rakentaneet ammattilaiset, joille yksi tärkeimmistä kehollista taidoista on tullut läsnäolontaito. Onko protestanttinen työetiikka vaihtumassa buddhalaiseksi jälkikapitalistiseksi työetiikaksi länsimaissa?
Kirjallisuus:
Griffin AW (2007) Women and weight-based employment discrimination. Cardozo Journal of Law and Gender 13: 631–662.
Judge TA & Cable DM (2004) The effect of physical height on workplace success and income: Preliminary test of a theoretical model. Journal of Applied Psychology 89(3): 428-41.
Judge TA & Cable DM (2011) When it comes to pay, do the thin win? The effect of weight on pay for men and women. Journal of Applied Psychology 96(1): 95-112.
Kauppinen K & Anttila E (2005) Onko painolla väliä: hoikat, lihavat ja normaalipainoiset naiset työelämän murroksessa? Työ ja ihminen 19(2): 239-256.
