”Mikä selittäisi sitä, että aina jossain vaiheessa eliitti kääntää kansalle selkänsä ja alkaa argumentoida tavalla, jossa päällimmäisenä on epäluulo ja ylenkatse?”
Alustus! Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen vuonna 1993 julkaisema ”Talouspolitiikan suuri linja” teki aikoinaan minuun suuren vaikutuksen. Tekijät esittivät, että Suomen talouspolitiikan linjassa on tiettyä jatkuvuutta, joka selittyy paitsi poliittisilla rakenteilla myös Suomen talouden erityisellä historialla ja rakenteella. He väittivät myös, että käytännön talouspolitiikka olisi ollut itsenäistä siihen nähden, mitä tutkimus olisi antanut olettaa.
Kun nyt seuraan Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiaisen kannanottoja ajankohtaisiin talouspoliittisiin aiheisiin, oli sitten kyse vanhempainvapaista tai kotihoidon tuesta, normatiivisen eläkeiän nostamisesta ja ikääntyvän työvoiman palkkojen alentamisesta tai työllisyyden tason kohottamisesta, en voi kuitenkaan muuta kuin kysyä, että puhuuko nyt taloustieteilijä vai populisti. Esimerkiksi 23.12.2012 Helsingin sanomissa julkaistu vieraskynä sisältää niin paljon yksinkertaistuksia ja yhteiskuntatieteelliseltä kannalta arveluttavia tulkintoja, että olen päätymässä siihen, että kirjoituksissa puhuu pikemminkin populisti kuin tutkija tai tutkimustiedon varassa poliittisia suosituksia perusteleva ylijohtaja.
Vartiainen väittää, että ”työvoiman tarjonnan kasvu kasvattaa työllisyyttä” ja että ”normaaliaikoina (on) aina tarjolla tekemätöntä työtä”. Näihin väitteisiin olemme törmänneet hänen sanomanaan jo useita kertoja aiemmin ja mm. tuoreessa Sosiaalivakuutus–lehdessä, jossa hän suositteli työttömille vaikka laivalla siivoushommia. Käsittääkseni Vartiaisen kanta juontaa 1700–1800 luvuilla vaikuttaneen taloustieteilijän Jean-Babtiste Sayn lakiin, jonka mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä. Kyseinen argumentti on elänyt vahvana markkinaliberalistisen talouspolitiikan argumentaatiossa ja sillä on perusteltu moniakin toimenpiteitä, jotka ovat johtaneet monet maat kuilun partaalle. Miten päin Vartiainen on oikeastaan lukenut esimerkiksi markkinaliberalismin tunnetun kriitikon, taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitzin kirjoituksia?
Vartiainen on useissa puheenvuoroissaan suoraan ja epäsuorasti liputtanut myös matalapalkka-alojen, palkkojen alentamisen ja nyt viimeksi iäkkäiden työntekijöiden palkkojen leikkauksen puolesta. Helsingin Sanomien kirjoituksessa hän lataa: ”kaikki tekemätön työ ei ole kivaa ja hyväpalkkaista”. Tämäkin kannanotto tuntuu oudolta, ellei suorastaan pöyristyttävältä aikana, jolloin taloustieteilijätkin ovat kiinnittäneet huomiota tuloerojen kasvuun. Esimerkiksi taloustieteen nobelisti Robert Solow on jo vuosia tehnyt sitkeää työtä kiinnittääkseen niin taloustieteilijöiden kuin talouspoliitikkojenkin huomiota matalapalkka-alojen aiheuttamaan ongelmaan. Hänen viestinsä on yksinkertaisesti se, että matalapalkka-alojen muodostuminen on pysyvä loukku niin innovatiiviselle taloudelle kuin yhteiskunnan sosiaalipolitiikallekin.
Yhteiskuntatieteilijänä en voi ohittaa myöskään pelkällä olankohautuksella sitä, miten Vartiainen toistuvasti vetoaa Ruotsin esimerkkeihin. On vaikea hyväksyä sitä tapaa, jolla Vartiainen maavertailuja tekee: ne ovat yksikertaistettuja ja onttoja. Yhteiskuntatieteissä on jo pitkään korostettu, että maiden välisessä vertailussa on oltava tarkka ja pohdittava myös sitä, mitä makrotalouden tasolla havaitut yksittäiset mittarit oikeastaan kertovat. On varottava tekemästä yksittäisistä maista stereotyyppisiä ideaalimalleja. Vartiainen on jo vuosia harjoittanut yksinkertaistavien kuvien luomista Ruotsista ja sen politiikasta. Jos hän haluaa esiintyä Ruotsin asiantuntijana, voisimme toivoa vähintään sitä, että hän pikemminkin monimuotoistaisi kuin yksinkertaistaisi kuvaa Ruotsista ja sen politiikasta. Eivätkö ongelmamme ole pikemminkin siinä, että yhteiskunta ja niin myös työmarkkinoiden rakenteet ja toiminta ovat monimuotoistuneet, mikä edellyttäisi vakavaa älyllistä työtä sen eteen, että poliitikoille annettaisiin luotettavia, tutkimustietoon perustuvia eväitä.
Näin sanoessani tulen myös kysyneeksi, että mikä ihme vaivaa poliittista eliittiä, ja toiseksi mikä selittäisi sitä, että aina jossain vaiheessa eliitti kääntää kansalle selkänsä ja alkaa argumentoida tavalla, jossa päällimmäisenä on epäluulo ja ylenkatse. Olisiko Vartiaisenkin ollut viisaampaa tutustua ensin tosiasioihin ja suomalaisen yhteiskunnan muutokseen sekä alan empiiriseen tutkimukseen ja alkaa vasta sitten ladella viisauksiaan ja kritiikkiä?
