Alustus! Jos uskoo julkista puhetta, poliittinen päätöksenteko kaipaa yhä enemmän tuekseen tutkimusta. Tutkimukselle esitetään yhä painokkaammin vaatimuksia yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja relevanssista poliittiselle päätöksenteolle. Tutkimuksen vaikuttavuutta vaativat nyt niin tutkimuksen rahoittajat kuin tiedepolitiikan vaikuttajatkin. Vaikuttavuudesta ja relevanssista puhuu myös valtion ylin virkakoneisto ja poliittinen eliitti. Tutkimukselta kaivataan vastauksia ”ihmiskunnan suuriin haasteisiin” tai vähintäänkin eväitä ”tietoperustaiseen päätöksentekoon”. Tutkijat puolestaan pyrkivät mukautumaan näihin vaikuttavuus- ja relevanssivaateisiin osin, koska yrittävät taata työlleen resursseja.
Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja relevanssin ympärille on siis kehkeytynyt monenlaista puhetta ja toimintaa. Mutta mistä tutkimuksen yhteiskunnallisen relevanssin ja tutkimuksen vaikuttavuuden puheissa oikein on kysymys? Mitä merkitystä vaikuttavuuspuheen mielikuvastoilla ja sanastoilla on?
Kysymys yhteiskuntatieteellisen tiedon käytöstä ei ole uusi. Edellinen vaikuttavuuspuheen korkeasuhdanne virisi toisen maailmansodan jälkeen ja saavutti huippunsa 1960- ja 70-luvuilla, jolloin rationaalisen suunnittelun ideat hallitsivat yhteiskuntapolitiikkaa. Tavoite oli rakentaa parempaa yhteiskuntaa tieteellisen tiedon pohjalta. Pian tähän teknotieteen vaiheeseen kohdistui myös purevaa kritiikkiä. ”Sosioteknokraattisella tutkimuksella” tai ”teknisen tiedonintressin” palvelemisella on edelleen kielteinen kaiku akateemisessa maailmassa, etenkin yhteiskuntatieteen kentällä.
Kun yhteiskuntatieteeltä vaaditaan vaikuttavuutta nyt uudella voimalla, on hyvä palata myös kriittisiin arvioihin tuosta vaatimuksesta. Esimerkin tarjoaa vaikkapa yhdysvaltalainen Carol H. Weiss. Hän erotti jo 1970-luvun lopulla seitsemän merkitystä, jotka yhteiskuntatieteellisen tiedon käyttö voi saada. Hän kutsui niitä 1) tietoperustaiseksi malliksi, 2) ongelmanratkaisumalliksi, 3) vuorovaikutukselliseksi malliksi, 4) poliittiseksi malliksi, 5) taktiseksi malliksi, 6) valistusmalliksi ja 7) malliksi, jossa tutkimus on osa yhteiskunnan intellektuaalisia pyrkimyksiä. Kuhunkin niistä liittyy oma tiedon käytöstä ja vaikutuksista puhumisen sanastonsa – ja pulmansa.
Nykykeskustelujen kuohuissa kiinnostavimpia – relevanteimpia! – näistä ovat yhteiskuntatieteen rooli tietoperustaisessa ja ongelmanratkaisua korostavissa malleissa. Etenkin jälkimmäinen tarjoaa välineitä pohtia viimeaikaisia suomalaisia kannanottoja. Esimerkiksi kelpaa hyvin Tutkimus- ja innovaationeuvoston tilaama raportti valtiontutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen uudistamiseksi (2012).
Tieteen tietoperustainen vaikuttavuusmalli viittaa tapahtumaketjuun, joka tunnetaan ehkä paremmin lineaarisena innovaatiomallina. Malli olettaa, että perustutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan soveltavan tutkimuksen ja kehitystyön välitysten kautta: perustutkimus avaa polkuja soveltavalle tutkimukselle, jonka tulokset siirtyvät kehitystyön kautta tosielämän sovelluksiksi.
Mallia havainnollistetaan usein esimerkeillä luonnontieteistä. Empiiriset tapaustutkimukset ovat kuitenkin jo 1970-luvulla osoittaneet, että ’vaikutukset’ liikkuvat ketjussa moneen suuntaan. Esimerkiksi uusi teknologia voi antaa kimmokkeen luonnontieteelliselle tutkimukselle: höyrykone keksittiin käytännön insinööritiedon pohjalta ennen kuin termodynamiikan lait, joihin sen toiminta perustuu. Erityisen ongelmallisena lineaarista tietoperustaista vaikuttavuusmallia on pidetty yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Yhteiskuntatutkimuksessa polku tiedosta kaupallisiin tai yhteiskuntapolitiikan sovelluksiin on pitkä ja mutkikas.
Myös ongelmanratkaisumalli on pohjimmiltaan lineaarinen. Siinä tutkimus tarjoaa empiiristä evidenssiä ja päätelmiä, jotka auttavat ratkaisemaan politiikkaongelmia eli palvelevat päätöksentekoa, kuten tavataan sanoa. Tässä mallissa lähtökohta on poliittinen ongelma, jota koskeva päätös on tehtävä. Päätöksentekijöiltä puuttuu ”vain” tietoa – joko siitä, miten ratkaista ongelma tai mikä valittavana olevista ratkaisuista on järkevin. Tutkimuksen tehtävä on tarjota tämä puuttuva tiedon palanen. Ajattelutapaa on kutsuttu myös tutkimustiedon vaikuttavuuden suppeaksi malliksi.
Ongelmanratkaisumallin ilmeinen pulma on oletus, että poliitikot ja tutkijat ovat yhtä mieltä asioiden toivottavasta tilasta. Toinen mallin sisältämä pulmallinen oletus on, että sen mukaan yhteiskuntatieteellinen tutkimus vähentää epävarmuutta ja helpottaa siten päätöksentekoa. Kuitenkin tiede useimmiten tuottaa tietoa, joka korostaan ilmiöiden monimutkaisuutta sekä tuo esille epävarmuuksia.
Ongelmanratkaisumallissa tutkimustieto voi päätyä politiikka-areenalle kahdella tavalla. Yhtäältä ongelman kohdanneet päättäjät voivat löytää tietoa pyrkiessään ongelman rajaukseen tai lupaavan ratkaisun tunnistamiseen. Tähän voi vaikuttaa myös sattuma: joku voi omin päin tuoda tietoa päättäjille tai he voivat löytää sitä itse esimerkiksi mediasta. Tässä tutkimustiedon hyödyntämisen sanastossa tavallinen resepti parantaa tutkimuksen käyttöä on parantaa tutkimuksen viestintää politiikantekijöiden suuntaan.
Toisaalta päätöksentekijät voivat myös tilata tutkimusta täyttämään ilmaantunut tiedontarve. Tämä malli olettaa, että päätöksentekijöillä on selvä käsitys tavoitteista, hyväksyttävistä vaihtoehdoista. Näistä voidaan sitten johtaa se, millaista informaatiota valinnan kiteyttämiseksi tarvitaan. Tämä malli olettaa, että tutkimustieto asettuu vaihtoehtojen perusteluiksi suoraan ja välittömästi.
Jälkimmäinen malli antaa yhteiskuntatutkimukselle alisteisen, mutta vahvan roolin. Koska etenkin poliittisen eliitin tilaaman tutkimuksen ja sen suositusten oletetaan vaikuttavan suoraan konkreettisen päätöksenteon ytimeen. Tilaamalla tietoa päättäjät rajaavat ongelmat, mutta avaavat samalla tutkimukselle tilan, jossa se vaikuttaa. Prosessin kulku on seuraava: ongelman määrittely –> puuttuvan tiedon identifioiminen –> yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tilaaminen –> tutkimuksen tulkinta päätöksenteon kontekstissa –> politiikkavalinta.
Kun tutkimustieto tällaisessa tilaaja-tuottaja mallissa jää käyttämättä, ratkaisu paljastaa mallin sisältämän valtasuhteen. Ongelmanratkaisumallin sanastosta nouseva resepti tilanteen korjaamiseksi on lisätä poliittisen eliitin kontrollia sekä tutkimuksen sisältöihin että suorittamistapaan. Oletus on, että tutkimusta olisi käytetty, jos se olisi vastannut paremmin päätöksentekijöiden informaatiotarpeisiin.
Carol Weissin mukaan jo pintapuolinen silmäys – tämä siis jo 1970-luvun lopulla – päättäjien tilaamaan tutkimukseen osoittaa, että ongelmanratkaisumalli kuvaa hyvin harvoja tapauksia. Tästä huolimatta se on pitänyt pintansa vallitsevana sanastona puhua tutkimuksen hyödyntämisestä yhteiskunnassa. Tämän ajattelutavan vallitsevuudesta johtuu Weissin tulkinnan mukaan suuri osa pettymyksistä, joita kohdistuu yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen panokseen yhteiskuntapolitiikkaan. Kun ihmiset odottavat tutkimuksen käytön tapahtuvan tämän mallin mukaisesti, he pettyvät, kun tapahtumien kulku ei vastaakaan heidän odotuksia.
Kun lukee esimerkiksi tiede- ja innovaationeuvoston tilaamaa raporttia ”Valtion tutkimuslaitokset ja tutkimusrahoitus: esitys kokonaisuudistukseksi”, on vaikea välttää ajatusta, että Weissin hahmotteleman ongelmanratkaisumallin mielikuvasto elää edelleen – tai jälleen – hyvin. Käsite mielikuvasto kiinnittää huomion siihen, että mielikuvitus on merkittävä kulttuurinen resurssi, koska kykymme kuvitella tulevaisuuksia on poliittista ja sosiaalista elämää muovaava tekijä (Jasanoff & Kim 2009). Mielikuvitusta ei siis tässä nähdä fantasiamaailmaan kytkeytyvänä ja yksilön mieleen sijoittuvana esteettisen harkinnan muotona. Tällaiset kollektiiviset mielikuvastot suuntaavat sitä, mitä pidetään mahdollisina ja suotavina tulevaisuuksina.
Tässä ei ole tilaa raportin tarkempaan lähilukuun, mutta esitys määrittelee valtion tutkimuslaitosten tehtäväksi tuottaa vaikuttavaa ja relevanttia tutkimusta. Tutkimus puolestaan on vaikuttavaa, kun sitä tehdään oikeista asioista, jotka valtion keskushallinto, valtioneuvosto ja sen kanslia etunenässä, pystyy määrittelemään. Esityksessä hahmotellun tutkimuksen tilaajamallin tilaajataho on ennen muuta maan hallitus, joka määrittelee sen mikä on relevanttia tietoa. Nykyisen valtion tutkimuslaitosmallin ongelma on, että tutkimusta ei tehdä oikeista aiheista ja se on pirstaleista. Lisäksi vaikuttavuustavoitteiden saavuttaminen edellyttää tutkimuslaitosten voimakasta keskittämistä.
Weissin jäsennyksen avulla voi ainakin ennustaa, että esityksen toteutuminen ei tule johtamaan tutkimuksen vaikuttavuuden olennaiseen paranemiseen. Tutkimuskentän rakennekaaviot ja organisaatiot ovat kyllä muotoiltavissa uudelleen ja tutkimusrahoituksen jakamisen mekanismeihin on kehiteltävissä rahoituksen hakijoille uutta opittavaa. Voi olla, että saadaan myös tutkimustietoa, joka ”palvelee päätöksentekoa”. Mutta yhteiskuntatieteiden yhteiskunnallisen relevanssin muotojen, kanavien ja haasteiden kannalta esitys ei tuo juurikaan uutta.
Valtion tutkimuslaitoskentän uudelleen organisoimista kiireellisempänä pidänkin sitä, että tiedon käyttöä ja tietokäytäntöjä koskevan tutkimuksen pohjalta luodaan uutta tutkimuksen vaikuttavuuden mielikuvastoa ja sanastoa. Sen tulisi tunnistaa sekä tutkimustiedon että sen vaikutusten heterogeenisuus eli se, että on olemassa monenlaista tietoa, joka välittyy vuorovaikutteisesti erilaisia reittejä ja erilaisten toimijoiden kautta käytäntöihin.
Kirjallisuus:
Jasanoff, Sheila & Kim, Sang-Hyun (2009) Containing the Atom: Sociotechnical Imaginaries and Nuclear Power in the United States and South Korea. Minerva 47: 119–146.
Carol H. Weis (1979) The many meanings of research utilization. Public Administration Review 39:5, 426–431.
Valtion tutkimuslaitokset ja tutkimusrahoitus: esitys kokonaisuudistukseksi
