“Miksi Swartzia jahdattiin tieteellisten artikkelien lataamisesta, kun samaan aikaan yhtään ainoaa Wall Streetin pankkiiria ei vielä ole edes syytetty saati tuomittu vuoden 2008 finanssikriisiin johtaneista huijauksista, jotka kadottivat miljardeittain rahaa ja tuomitsivat monet oikeasti olemassaolevat ihmiset köyhyyteen?”
Alustus! Filosofiaa on luonnehdittu pyrkimykseksi viedä kaikki ajatukset äärimmäisyyksiin: jos äärimmäisyydet ovat järjettömiä tai kohtuuttomia, sen parempi. Kutkuttavaa on, kun tällainen ankara johdonmukaisuus esiintyy arkielämässä. ”Oppimateriaaligate”ksi sosiaalisessa mediassa nimetty keskustelu syntyi osaltaan kahden johdonmukaisuuden törmäyksestä. Leena Olinin väite, että oppimateriaalien vapaa julkaiseminen on toisilta opettajilta varastamista, perustuu ajatukselle, että opettajan työnä on niukan resurssin (informaation, tiedon, taidon, opin) välittäminen. Toinen lausumaton taustaoletus on, että on tärkeää työllistää opettajia. Yhdessä näistä käsityksistä seuraa – todellakin – että oppimateriaalin vapaa jakelu riistää muilta opettajilta työmahdollisuuksia (mikä ei ehkä tarkasti ottaen kuitenkaan ole varkautta).
Taustaoletusten matka ei pysähdy tähän. Vapaata oppimateriaalia jakelevat – ja siten opettajien työmahdollisuuksia kaventavat – monet muutkin tahot kuin opettajat: kirjastot, joukkotiedotusvälineet, museot ja niin edelleen. Ehkä uhkaavin ryhmä ovat kuitenkin lasten vanhemmat, jotka usein omistavat jopa useita tunteja päivässä lapsilleen räätälöidyn oppimateriaalin jakamiseen. Puhuminen, sisäsiisteys, käveleminen voitaisiin aivan hyvin antaa muiden kuin vanhempien opetettavaksi, jolloin työmahdollisuuksia olisi paljon enemmän; näinhän Platonkin ajatteli, vaikka halusi lastenkasvatuksen pikemmin asiantuntijoiden kuin markkinoiden hoidettavaksi.
Tässäkin arkielämä ajaa filosofian ohi, koska ajatus kaiken opetuksen siirtämisestä markkinoiden tehtäväksi ei suinkaan ole ennenkuulumaton, vaan pikemmin monin paikoin ympäri maailmaa osa ”normaalia”. Jonkinlainen paradoksaalinen äärilaita saavutetaan, jos ajatellaan esimerkiksi juuri pienten lasten sosiaalistumista. Lapsi pitää ensin opettaa puhumaan ja ymmärtämään monia asioita kulttuurista, ennen kuin häntä voidaan pitää rationaalisena toimijana, joka vapaasti solmii kauppasuhteita markkinoilla. Toisin sanoen lapselta ei voi vaatia maksua puheopetuksesta, koska puhekyvytön tai ylipäätään kieletön ei voi tietää, mitä kaupanteko on. Tarkoittaako tämä, että kaikkea ei siis sittenkään voi laittaa vapaiden markkinoiden tuotettavaksi? Ensin pitää tuottaa markkinatoimijat ja markkinat ja sitten vasta liiketoimet ovat mahdollisia.
Toinen oppimateriaaligatessa esiintynyt johdonmukaisuus oli ajatus tiedon vapaudesta. Ihanteen mukaan tieto ja informaatio ovat aineettomuuttaan erilaisia kuin muut resurssit. Informaatiota voidaan jakaa sen vähentymättä ja ilman, että jaettu on jakajalta (tai keneltäkään muultakaan) pois. Tämän näkemyksen mukaan immateriaalisen tiedon varastaminen on oikeastaan mahdotonta, koska saadakseen tai antaakseen tietoa ei tarvitse ottaa keneltäkään. Tiedon vapauden ajatus on saanut uutta pontta Internetin myötä. Jos ja kun internetin infrastruktuuri palvelimineen, kaapeleineen, satelliitteineen, tietokoneineen ja älypuhelimineen on olemassa, ei ole mitään teknistä syytä, miksi kaikki digitalisoitavissa oleva tieto ei olisi kaikkien saatavilla. Tämä äärimmäisyyskanta on purrut erityisen hyvin tietosanakirjamaiseen tietoon (Wikipedia) ja vähitellen myös tieteeseen (open access), alueisiin, joilla tiedon avoimuuteen on jo muutenkin perinteisesti sitouduttu.
Erityisesti tieteen maailmassa elää toinenkin mielenkiintoinen ”tiedon vapauden” paradoksi. Kun verorahoja ei haluta käyttää yleissivistykseen, on tiedettä perusteltava siitä saatavalla taloudellisella hyödyllä, eikä vain hyödyllä ylipäätään, vaan mahdollisimman lähellä omaa napaa olevalla hyödyllä. Julkisuudessa yliopistojen ja tutkimuslaitosten rahoittamista perustellaan niiden merkityksellä paikalliselle (esimerkiksi alueelliselle tai kansalliselle) kilpailukyvylle. Oman ihanteellisen itseymmärryksensä mukaan tiede ei voi kuitenkaan hyödyttää vain jotakin tiettyä ihmisryhmää, varsinkaan jotakin maantieteellisesti rajattua ryhmää (Miksi maantieteellinen rajaus tiedon hyödyllisyydelle olisi yhtään sen parempi tai eettisempi kuin esimerkiksi hyödyllisyyden ”rodullinen” rajaus? Tieteen perustelu kilpailukyvyllä on osa siirtymää rodullisesta rasismista osaamis-rasismiin).
Toisin sanoen: jos tiede onnistuu kasvattamaan vain ja ainoastaan alueellista kilpailukykyä, se ei ole tiedettä, ja päinvastoin. Siksi kilpailukyvyllä perusteltua tiedettä on tehtävä tavalla tai toisella ”väärin” ja tiedon vapaan jakelun rajoittaminen (lukukausimaksut, maksumuurit julkaisuille, ylipäätään aineettoman omaisuuden/intellectual property käsite) on yksi väärintekemisen muoto.
Näiden kahden äärimmäisyyskannan – kaikki tieto on maksulle pantava, kaikki tieto on vapautettava – hiertymä tuottaa jatkuvasti uusia oppimateriaaligateja. Voidaan suorastaan aavistella, että ongelma tulee aina vain äitymään, koska molemmat kannat vahvistuvat äärimmäisyydessään ja koska teknologian kehitys antaa molemmille osapuolille lisää työkaluja: valvonnan ja kontrollin välineitä yhtäälle, jakamisen ja salaamisen välineitä toisaalle.
Samalla äärimmäisyyskantojen välinen neuvottelu kertoo myös jotakin yleisempää poliittisesta. Katsotaan asiaa vaikka näkökulmasta, jonka mukaan kaikki toiminta maailmassa olisi järjestettävä markkinoiden avulla. Ei ole olemassa mitään itsestäänselvää kohtaa, johon raja olisi vedettävä: jonkun mielestä koulutuksen ja terveydenhuollon pitää olla markkinoiden ulkopuolella (kuten vielä suurimmaksi osaksi nyky-Suomessa), jonkun mielestä myös joukkoliikenteen ja perusteollisuuden (kuten aikaisemmissa pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa), jonkun mielestä kaiken muun paitsi pienen yksityisyritteliäisyyden (kuten Kuubassa), jonkun mielestä ei yhtään minkään (kuten joidenkin ääri-randistien näkemyksissä).
Sama epävarmuus koskee myös yksityiskohtia. Oppimateriaaligatessa opettajat ovat esimerkiksi ilmaisseet huolensa, että oppimateriaalin tuottamisesta ja vapaasta jakelusta tulee uusi työvelvoite, joko suoraan työnjohdon määräyksestä tai sosiaalisen paineen vaikutuksesta. Samaan tapaan kuin ei ole mitään objektiivista (ei-poliittista) kohtaa, johon markkinoille alistettujen elämänalueiden liukuva aste pitäisi asettaa, ei ole olemassa mitään objektiivista (ei-poliittista) määrää sille, mitä työntekijän on palkkansa eteen tehtävä. Päätös siitä, mikä kuuluu markkinoille, on aina poliittinen.
Äärimmäisyysyskannat eivät äärimmäisyyttään kuitenkaan ole tasapainossa keskenään. Umpikuja, jonka vuoksi kapitalistisia markkinasuhteita ei voida viedä ”perille asti” (esimerkiksi puhumaan opettamisesta ei voida periä maksua, koska puhekyvytön ei ole ”rationaalinen markkinatoimija”) osoittaa, että markkinat tosiasiassa perustuvat ei-markkinoille. Sama koskee omistettua ja suljettua tietoa: sen olemassaolo on mahdollista vain vapaan tiedon perustalla. Yhdessä epätasapaino ja markkinoiden poliittisuus tarkoittavat tällä hetkellä käytännössä, että mahdollisuus jakaa esimerkiksi oppimateriaaleja, tieteellisiä artikkeleja ja niin edelleen määritellään valtioiden ja valtioliittojen välisten lakien ja sopimusten avulla. Valitettavasti valtioilla on useita syitä rajoittaa informaation liikkuvuutta.
Juuri ennen oppimateriaagatea maailmalla kohahdutti tiedon vapaus -aktivisti Aaron Swartzin itsemurha, jonka osasyynä pidettiin raskasta oikeusjuttua, joka seurasi Swartzin yritettyä sissitaktiikalla vapauttaa tieteellisiä artikkeleja JSTOR-arkistosta. Oikeusjutun taustalla oli valtiovallan halu tehdä Swartzista varoittava esimerkki. Swartzin ystävä ja tukija, Harvardissa oikeustieteen professorina työskentelevä Lawrence Lessig kyseli ymmärrettävästi Swartzin itsemurhan jälkeen kohtuuden perään.
Kenties Swartz teki jotakin laitonta, mutta sen paremmin uhkana ollut rangaistus kuin edes itse oikeudenkäynti seurauksineen ei ollut missään kohtuullisessa suhteessa rikokseen. Samaa kohtuullisuuden mittaa voi pohtia myös suhteessa suomalaiseen ”Chisugateen”, jossa varhaisteinin tietokone takavarikoitiin kotietsinnässä laittomasti ladattujen musiikkikappaleiden vuoksi. Onko muusikon elanto tai musiikkikappaleiden varastaminen asia, joka ylipäätään voi perustella kotietsinnät ja koneiden takavarikot? Ovatko keinot ja päämäärät suhteessa, vai onko menty äärimmäisyyksiin?
Niin tai näin, Lessig haluaa havainnollistaa kohtuuden näkökulmaa kysymällä, miksi Swartzia jahdattiin tieteellisten artikkelien lataamisesta, kun samaan aikaan yhtään ainoaa Wall Streetin pankkiiria ei vielä ole edes syytetty saati tuomittu vuoden 2008 finanssikriisiin johtaneista huijauksista, jotka kadottivat miljardeittain rahaa ja tuomitsivat monet oikeasti olemassaolevat ihmiset köyhyyteen.
Korkeasti koulutetun professorin luulisi toki tietävän missä vastaus piilee ja kysymys lienee retorinen. Hyvä niin, sillä retorisenakin se paljastaa totuuden: vaikka markkinatalous olisi ”pienin paha”, se ei ole kohtuullinen tai järkevä järjestelmä. Jos jätetään Swartzin itsemurhan kaltaiset lopulliset teot sivuun, joutuu jokainen meistä silti arjessaan tekemään äärimmäisiä ratkaisuja: joko jakamaan tai olemaan jakamatta tietoa.
