”Nykyisyyden suhteen historiallisella muistilla on siis ennen kaikkea kriittinen funktio. Se mahdollistaa asioiden näkemisen erilaisesta näkökulmasta, joka toimii aikamme vakiintuneita käsityksiä ja käytäntöjä vastaan. Samalla syntyvä sekoitus mennyttä ja nykyhetkeä auttaa hahmottamaan vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tulevaisuudessa.”
Alustus! Poliittisessa ajattelussa – tai politiikan teoriassa/filosofiassa, mitä nimeä tästä moniulotteisesta alasta halutaankaan käyttää – on viime vuosikymmeninä tehty merkittävä käänne kohti käytäntöjä ja kokemusta. Väite pätee yhtälailla, joskin erisisältöisesti, niin ”analyyttiseen” kuin ”mannermaiseenkin” filosofiseen traditioon.
Mannermaisen politiikan nykyteorian kiintotähdistä esimerkiksi Jean-Luc Nancy ja Giorgio Agamben ovat tahoillaan korostaneet ajattelunsa vahvaa kosketuspintaa konkreettiseen nykyhetkeen. Näin teki myös analyyttisen poliittisen ajattelun selvästi tunnetuin edustaja John Rawls etenkin myöhäistuotannossaan. Kuitenkin keskustelu siitä, mitä itse asiassa tarkoittaa kokemuksista ponnistava politiikan teoretisointi, on jäänyt vähälle huomiolle. Tässä suhteessa nykyteoria voisikin hyötyä eräistä Hannah Arendtin (1906–1975) tekemistä huomioista.
Arendtin ajattelua luonnehtii kolme toisiinsa kytkeytyvää ominaisuutta: kokemus, ajallisuus sekä essee kirjallisen ilmaisun keskeisenä muotona. Näistä jokainen tukee omalla tavallaan teoretisointia, joka on tiukasti sidoksissa oman aikansa poliittisiin tapahtumiin. Yksittäiset, ainutkertaiset tapahtumat ja niistä saatu kokemus ovat Arendtin mukaan sekä poliittisten toimijoiden että politiikan tutkijoiden ja teoretisoijien ainoita luotettavia tiedonlähteitä. Tällaisia eivät siis ole rationaaliset rakennelmat, käsitykset ihmisluonnosta, tai tilastolliset lainalaisuudet.
Kokemus muodostaa kaiken ajattelun perustan ja kohteen. Jokainen ajatus on jälkikäteinen, kokemusta kertaava. Vaikka Arendt korostaakin kokemuksen merkitystä, hän kuitenkin eroaa jyrkästi esimerkiksi empirismistä ja siitä suuntauksesta, joka korostaa elettyjä (”elämys”) kokemuksia. Arendtin äidinkielellä ilmaistuna ajattelun käyttämä kokemus ei ole Erlebnis, vaan Erfahrung. Empirismistä poiketen myöskään nykyhetkessä saadulla aistitiedolla ei viime kädessä ole hänen ajattelumallissaan mitään roolia. Kokemus on Arendtille ylipäätään jotain paljon kollektiivisempaa kuin yleensä ajatellaan. Se on jotain, joka liittyy jaettuun poliittiseen maailmaan, on sensus communiksen (yhteisöaistin) välittämää, ja voidaan pukea tarinamuotoon – eli siis muistaa. Se on samalla arkipäiväistä ja lisätulkintaa kaipaavaa.
Siten myöskään nykyhetkeä ei voida ymmärtää aistihavainnon kautta. Nykyhetki voidaankin parhaiten ymmärtää jonakin, jonka ajattelu luo. Vaikka ajattelu nähdäänkin toisinaan jonakin, joka tapahtuu ajan ulkopuolella, Arendtin näkökulmasta ajattelu nimenomaan paljastaa olemisen ajallisuuden. Kokemusta reflektoiva, ajatteleva ihminen on sijoittunut menneisyyden ja tulevaisuuden voimien väliin. Näiden voimien kanssa kamppailu on yhtä kuin ajattelukokemus. Tämä kokemus rikkoo arkipäiväisen yksisuuntaisen ajan virran, herättäen siten tietoisuuden ajallisuudesta. Ilman aktiivista reflektointia, joka kääntää menneisyyden ja tulevaisuuden voimat pois radoiltaan, olisi vain ikiaikaista muutoksen vellontaa.
Ajallisuus onkin keskeisessä osassa Arendtin käsityksessä kokemuksellisen poliittisen ajattelun ja kritiikin luonteesta. Menneisyyden ja tulevaisuuden voimien kanssa kamppailu tuo esiin kysymyksen menneisyydestä ja tämän merkityksestä ajatteluprosessissa. Kuten arvata saattaa, kyseessä on myös tällä kertaa nimenomaan menneistä konkreettisista kokemuksista, ei esimerkiksi länsimaisen metafysiikan historiasta, kuten politiikan teoriassa joskus tapahtuu.
Menneet kokemukset näyttelevät Arendtille kahtalaista roolia.
Yhtäältä Arendt kirjoittaa eräänlaisia genealogioita, joissa nykyhetkeä lähdetään kerimään auki kiinnittämällä huomiota hiljalleen syntyneisiin käytäntöihin ja ajattelutapoihin sekä näiden yhteisvaikutuksiin. Tavoitteena on tällöin osoittaa, millaisista historiallisista juurista jokin nykyhetkeä koskettava ongelma on syntynyt. Esimerkiksi valtiottomuutta käsittelevissä kirjoituksissaan Arendt aloittaa tarkastelunsa nykyhetken ongelmasta, ja pyrkii jäljittämään esiin nostamansa ilmiön monijuonteisen kehityshistorian ja historialliset mahdollisuusehdot kriittisestä näkökulmasta.
Toisaalta taas menneisyys toimii Arendtille myös hedelmällisenä materiaalina uusille ajatuksille. Kun keskeisiä kokemuksia ja ideoita pitkänkin aikavälin päästä luetaan nykyhetken tarpeisiin, voidaan parhaimmassa tapauksessa saavuttaa aidosti uusia oivalluksia. Etenkin tässä, mutta myös edellisessä kohdassa, suhdetta menneeseen värittää Arendtin tapauksessa väite tradition loppumisesta. 1800-luvun aikana tradition kyky valottaa nykyisyyttä heikkeni merkittävästi, kuten Alexis de Tocquevillekin huomasi (teoksessaan Demokratia Amerikassa). Totalitarismin jälkeen perinteisten käsitteiden soveltaminen kävi kuitenkin täysin mahdottomaksi. Lisäksi paluu menneeseen on myös epistemologisesti poissuljettu vaihtoehto. Arendt omaksui jo varhaisessa vaiheessa Augustinukselta ajatuksen, jonka mukaan muisti sekä säilyttää että vääristää menneisyyden.
Tradition loppuminen avasi kuitenkin samalla uuden mahdollisuuden ajattelulle. Koska menneisyyden merkitystä ei ole enää annettu valmiina, aukeaa mahdollisuus luoda radikaalisti uusia yhteyksiä. Eräs seuraus edellä mainitusta ajattelukuvasta on ajallisen jatkuvuuden pirstoutuminen, yksisuuntaisesta ja suoraviivaisuudesta poikkeava aikakäsitys. Tämä mahdollistaakin aiemmin kaukaiseksi käsitettyjen asioiden, ajatusten ja kokemusten ristivalotuksen ja asettamisen samaan voimakenttään siinä toivossa, että näin luodaan jotain uutta tai löydetään uusia merkityshorisontteja. Menneisyys siis ikään kuin herää eloon.
Menneisyyteen katsominen ei kuitenkaan koskaan ole päämäärä itsessään, vaan sen tarkoitus on ”riistää nykyisyydeltä mielenrauha” ja avata mahdollisuuksia tulevaisuuteen. Nykyisyyden suhteen historiallisella muistilla on siis ennen kaikkea kriittinen funktio. Se mahdollistaa asioiden näkemisen erilaisesta näkökulmasta, joka toimii aikamme vakiintuneita käsityksiä ja käytäntöjä vastaan. Samalla syntyvä sekoitus mennyttä ja nykyhetkeä auttaa hahmottamaan vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Arendtin sanoin: ”kyky ennakoida tulevaisuutta ajattelussa juontuu kyvystä muistaa mennyttä” – ”muisti muuntaa menneisyyden tulevaksi mahdollisuudeksi”.
Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus muodostavat näin ollen kolme vuorovaikuttavaa voimaa, joista jokainen on aktiivisessa liikkeessä. Tästä johtuen Arendtin ajattelua luonnehtii ajallisuuden ja kokemuksellisuuden lisäksi myös esseismi, eli kokeileva ja uusien kokemusten myötä uusiutuva tapa luoda teoriaa (kuten sanan essee etymologia paljastaa). Tämä on samalla keskeisin tekijä, joka erottaa Arendtin valtaosasta poliittisia filosofeja. Hän ei pyri muotoilemaan yhteiskunnan rationaalista perustaa, toisin kuin esimerkiksi Rawls.
Verrattuna kahteen muuhun aluksi mainitsemaani nimeen, Agambeniin ja Nancyyn, Arendt taas puolestaan korostaa paljon vahvemmin todellisuuden ”sotkuista”, monimutkaista ja jatkuvasti muuttuvaa luonnetta. Tämän vuoksi esimerkiksi tiukasti määritellyn kulttuurillis-poliittisen logiikan tai ”poliittisen ontologian” rakentaminen ei tule hänen mukaansa kyseeseen. Agambenin ja Nancyn sen sijaan voidaan, ainakin jossain määrin, tällaista teoretisointia katsoa harjoittavan. Näin ollen politiikan teorian, joka todella haluaa kiinnittyä konkreettisiin kokemuksiin, on syytä ottaa Arendtin ajattelu tältä osin vakavasti.
