Alustus! OECD:n (Organisation for Economic Cooperation and Development) tuore raportti nostaa esiin räikeän eron monikansallisten ja muiden yritysten maksamien verojen välillä: OECD-maissa monikansallisten yritysten veroaste on noin 5 prosenttia ja pienten ja/tai paikallisten yritysten veroaste noin 30 prosenttia. Suuri ero selittyy sillä, että monikansalliset yritykset pystyvät siirtämään voittojaan matalamman verotuksen maihin. OECD sai sytykettä raporttiinsa, kun Britanniassa paljastui, että suuret kansainväliset yhtiöt, kuten Google, Starbucks jne. maksavat sinne hyvin vähän veroja. Itse asiassa sama ilmiö on jo ollut tiedossa meilläkin esimerkiksi vauhdilla yksityistetyssä terveysbisneksessä.
OECD vaatii erityisesti suurilta Euroopan mailta päättäväisiä toimia yritysveropohjan aukkojen tukkimiseksi. Myös G20-maiden valtiovarainministerien kokous näytti kannattavan näitä vaatimuksia. Monikansallisten yritysten verosuunnittelu ei toki ole mikään uusi asia, mutta uutta ja yllättävää on se, että kehittyneiden maiden oikeisto näyttää nyt olevan siitä aidosti huolissaan – G20-maiden valtiovarainministerit kun edustavat pääasiassa maidensa oikeistopuolueita. Meillä Suomessa oikeisto on kuitenkin vanhakantaisempaa: sekä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) että elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) vaativat hiljattain reipasta yritysverotuksen keventämistä.
Yritysvero ja sen kohtaanto
Yritysvero (tai yhteisövero, kuten verojuristit sitä haluavat kutsua) on kieltämättä eräänlainen kummajainen. Kaikki verothan ovat lopulta yksilöiden tai kotitalouksien maksamia veroja. Miksi sitten yritysverotusta ylipäänsä tarvitaan? Eikö riitä, että yrityksen omistajat maksavat tuloistaan veroa?
Erillistä yritysveroa puoltava kanta näkee sen verona siitä edusta, joka syntyy osakkaan rajoitetusta vastuusta. Tämähän suojelee osakasta erityisesti konkurssitilanteissa. Vastakkainen kanta taas on, että antaessaan lainaa yritykselle luotonantaja (velkoja) on täysin tietoinen osakkaan rajoitetusta vastuusta, ja että hän voi näin sopeuttaa lainaehtonsa sen mukaan. Yleensä ei ole mitään syytä verottaa yhtä osapuolta enemmän kuin toista. Monet puoltavat yritysverotusta myös eräänlaisena pääomatulojen ennakko- tai varmistavana verona. Sen katsotaan varmistavan, että pääomatuloja saavat maksavat ainakin tässä yhteydessä veroa pääomatuloistaan. Jollei yritysverotusta olisi, syntyisi houkutus tehdä monia asioita yrityksen sisällä. Tuloja voisi kerätä ainakin tietyn ajan yrityksen sisällä ja välttää näin tuloverotus näistä tuloista joksikin aikaa.
Yritysveron kannatusta joissakin piireissä voi myös selittää epätietoisuus siitä, kuka tuon veron loppujen lopuksi maksaa, eli mikä on yritysveron kohtaanto. Epätietoisuus ei koske ainoastaan sitä, kuka veron maksaa (yrittäjä/omistaja, työntekijät vai kuluttajat), vaan myös sitä, kohdistuuko vero pääomaan vai voittoon. Näistä syistä johtuen yritysverotuksen muuttaminen on aina ollut hankalaa. Omistajataho on vaatinut yritysveron alentamista, koska se uskoo olevansa veron maksaja. Työntekijäpuoli on taas vastustanut yritysveron alentamista, koska sekin uskoo veron koituvan omistajille, joiden osaa ei ole tarpeen keventää.
Kuitenkin jo taloustieteen peruskursseilla opetetaan, että nimellisestä kohtaannosta (kenelle vero laissa on määrätty) ei voi päätellä kuka veron lopulta maksaa. Tämä oppi ei ole kuitenkaan kulkeutunut kaikkialle. Lähes poikkeuksetta sekä erilaisissa virallisissa raporteissa että monien poliitikkojen puheenvuoroissa toistetaan hyvin yksioikoista näkemystä yritysveron kohtaannosta: omistaja kantaa koko veron. Esimerkiksi yrittäjäjärjestöjen puheenvuoroissa lasketaan yhtiövero omistajan maksettavaksi, kuten myös muutama vuosi sitten Hetemäen verotyöryhmän raportissa.
Kansanedustaja Harri Jaskarin (kok.) kiteytys (Eduskunta 8.2.2011) heijastaa vallitsevaa ajattelua:
”… yrityksillä on 90 000 euron verovapaat osingot, mikä ei pidä yhtään paikkaansa, ei millään tavalla, koska yritys ja yrittäjä ovat samat henkilöt. Voisi joskus vähän opetella ja miettiä sitä, mikä on se tosiasia, millä me pelaamme. Siitä on maksettu jo 26 prosentin vero, ja aina sitä toistetaan. Puhutaan analyyttisesti, puhutaan tosiasioita ja mietitään, miten yhteiskuntaa pitäisi kehittää.”
Jaskarin ja muiden yksioikoisille kohtaantokäsityksille ei kuitenkaan löydy tukea alan empiirisestä tutkimuksesta. Arulampalam, Devereux ja Maffini (2007) Oxfordin yliopistosta tutkivat yli 55 000 yrityksen aineistolla yritysveron kohtaantoa. Aineistossa oli mukana erikokoisia yrityksiä yhdeksästä Euroopan maasta, Suomestakin yli 1000 yritystä. Heidän keskeinen johtopäätöksensä oli, että erittäin suuri osa (aina vähintään puolet) yritysveroista siirtyy työvoiman kannettavaksi pienempinä palkkoina. Loppu koituu muille tahoille, joista yksi ryhmä on omistajat.
Verokilpailun kurimus
Oman ulottuvuutensa yritysverokeskusteluun on tuonut verokilpailu. Useat Suomen hallitusten asettamat verotyöryhmät (esimerkiksi Arvelan ja Hetemäen ryhmät) ovat omaksuneet enemmän tai vähemmän peitellysti verokilpailun hyväksyvän kannan. Ilman sen kummempaa empiiristä tai teoreettista analyysia ryhmät eivät näe muuta tulevaisuuden kuvaa, kuin äärimmäisen ”race to the bottom”-maailman, jonka mukaan verokilpailu vääjäämättä painaa veroasteita alas. Monet valtiovarainministeriön virkamiesjohdon kannanotot vuosien varrella edustavat myös tätä samaa suoraviivaista kantaa.
Jyrääkö verokilpailu siis nykymuotoiset hyvinvointivaltiot? Mainitut verotyöryhmät ja monet muut tahot näyttävät ajattelevan, että jonkinlainen hyvinvointiyhteiskunta (tai -valtio) voidaan säilyttää vain menemällä mukaan verokilpailuun. Yritys- ja pääomaverotuksen osalta näin tehtiin jo 1990-luvun alussa. Suomi omaksui yritysten voittoja ja pääomatuloja varsin suosiollisesti kohtelevan verotuksen Ahon hallituksen aikana – juuri verokilpailun pelossa.
Jos uskoo verotyöryhmien raportteja, pääomatulojen ja yritysverotuksen verokilpailun uhka ei ole vieläkään poistunut, vaan pikemminkin kasvanut. Tutustuminen verokilpailun empiiriseen ja teoreettiseen taloustieteelliseen tutkimukseen kuitenkin nopeasti rikkoo tuon yksioikoisen kuvan. Esimerkiksi Baldwin ja Krugman (2004) tuovat esille vastakkaisen näkemyksen. He kysyvät, miksi Euroopan suuret taloudet eivät ole osallistuneet yritysverokilpailuun. Heidän mukaansa suurten maiden taloudet ovat yksinkertaisesti niin itseriittoisia, ettei niillä ole tarvetta lähteä verokilpailuun. Pienet ja syrjäiset maat taas eivät pysty (eivätkä ole pystyneet) kääntämään merkittäviä investointivirtoja edukseen matalien veroasteiden avulla. Loppujen lopuksi ne ainoastaan menettävät verotulojaan.
Toisin kuin yksioikoisesta verokilpailunäkemyksestä voisi päätellä, talouden avoimuuden ja kaikenlaisen kansainvälistymisen kasvuun voi reagoida ja itse asiassa siihen on reagoitu aivan toisinkin kuin veroja ja menoja supistamalla. Rodrick (1998) osoittaa laajalla maakohtaisella aineistolla, että viime vuosikymmeninä talouden avoimuus (so. ulkomaankaupan laajuus) on ollut ylivoimaisesti tärkein yksittäinen julkisen sektorin koon selittäjä. Mitä avoimempi talous on ollut, sitä voimakkaampaa on ollut julkisen sektorin laajentuminen. Näin siksi, että julkinen sektori on toiminut vakuutusjärjestelmänä kansainvälistymisen tuomien riskien kasvaessa. Erityisesti kehittyneissä maissa avoimuus on korreloinut voimakkaasti sosiaali- ja hyvinvointimenojen kanssa. Rodrickin tutkimuksen päivitetyt versiot eivät ole tätä kuvaa muuttaneet.
Nouseeko Suomi yritysverouudistuksella?
EK:n ja ministeri Vapaavuoren kannanotot ajoittuvat hetkeen, jolloin hallitukselta odotetaan vankkoja talouspoliittisia päätöksiä. Yritysveron leikkaamista koskevat painokkaat vaatimukset ohjaavat talouspoliittista keskustelua yhä pidemmälle tarjontapuolen talousopin ja budjettikuripolitiikan tielle. Samalla näiden tahojen yhteisesiintyminen myös kalvaa suomalaisen talouspolitiikan perinteistä kivijalkaa, eli työmarkkinajärjestöjen ja valtion muodostamaa korporatiivista kolmikantaa.
Budjettikuripolitiikan kannattajat uskovat, että julkisen talouden vajeesta ja julkisen velan kasvusta seuraa korkojen nousu ja markkinoiden luottamuksen menetys, mikä puolestaan vaarantaa kasvua aikaan saavat yksityisen sektorin investoinnit. Lisäksi nähdään, että liian avokätisen hyvinvointiyhteiskunnan kannustinongelmien ja väestön ikääntymisen vuoksi työn tarjota on aivan riittämätöntä. Tämän vuoksi monet presidentti Niinistön tavoin kovia päätöksiä kaipaavat näyttävät ajattelevan, että tämän hetken polttavimpia ongelmia Suomessa ovat budjettivaje ja kestävyysvaje. Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo nähdään näiden ongelmien vääjäämättömänä seurauksena.
Mutta lainakorot ovat olleet jo pitkään ennätysmäisen alhaalla, mutta investoinnit eivät ole silti riehaantuneet. Toisaalta työn tarjonta on jatkuvasti ylittänyt työn kysynnän, ja erityisesti nuorten työttömyysluvut ovat kasvussa. Suomen talouden tilan antama evidenssi viittaa siihen, että suurin ongelma ei ole budjettivaje eikä kestävyysvaje, vaan se on työpaikkavaje.
Yritysverokysymys on sinänsä vain yksityiskohta, mutta sitäkin koskevassa keskustelussa lyhyen ja pidemmän aikavälin vaikutukset ovat herttaisessa sotkussa keskenään. Välittömästi toteutettuna kattava yritysveron alentaminen loisi entistä suurempaa painetta julkisten menojen leikkaamiselle, varsinkin kun työtulojen osuus kansantulosta on viime vuosina laskenut pääomatulojen osuuden voimakkaasti kasvaessa. Pidemmällä tähtäyksellä yritysveron laskun elvytysvaikutus on myös varsin heikko – miten vanhan pääoman verohelpotus voisikaan lisätä talouskasvua?
Yritysverouudistusta ei pidä kuitenkaan kokonaan torjua. Sillä voitaisiin vaikuttaa täsmäiskuna: tilapäisellä ja kohdistetulla veroalennuksella saataisiin haluttuja elvytysvaikutuksia aikaan. Tämä edellyttäisi, että veroalennus tulisi kohdistaa vain niille yrityksille, jotka tekevät työllistäviä investointeja. Samalla olisi tilaisuus puuttua merkittävään investointeja jarruttavaan tekijään, eli kohtuuttoman osingonjaon verokannustimiin. Yritysvoiton sijoittaminen investointeihin pitäisi tehdä omistajille huomattavasti nykyistä houkuttelevammaksi. Näitä keinoja olisi pitänyt soveltaa jo aiemmin, mutta ei se toki ole myöhäistä nytkään. Näin voisimme helpottaa talouden tämän hetken pääongelmaa, eli työpaikkavajetta.
Yhteiskuntatieteissä ei juuri voida tehdä ns. luonnollisia kokeita, eli emme voi toistaa historiaa. Mutta Britanniassa jo yli kaksi vuotta jatkettu julkisen sektorin kiristyspolitiikka seurauksineen käy mainiosti luonnollisen kokeen korvikkeesta. Tämän kokeen perusteella voimme nähdä, miten talouden alamäki on Britanniassa saatu aikaan omilla toimilla, ja sama koe on parhaillaan toistumassa koko EU:ssa. Suomessa näistä kokeista soisi otettavan varoittavaa oppia.
