”Musiikilla voidaan parhaimmillaan (tai pahimmillaan) muuttaa mielipiteitä, kaataa hallituksia ja saada ihmisjoukot yhdistymään aatteiden puolesta. Tästä johtuen musiikkia on kautta aikojen sensuroitu.”

Alustus! Helsingin Sanomat uutisoi (HS 16.2.2013) Malin poliittisen tilanteen aiheuttamista ongelmista maassa asuville muusikoille. Artikkeli nosti puutteistaan huolimatta esille tärkeän mutta huonosti tunnetun ilmiön: maailmassa on lukuisia musiikkiperinteitä, joiden harjoittamista rajoitetaan tai jotka ovat kotimaassaan täysin kiellettyjä. Rajoittaminen voi kohdistua joko pelkästään musiikkiin tai tietyn etnisen tai uskonnollisen ryhmän toimintaan laajemmin.

Maailman konflikteista tai luonnonkatastrofeista uutisoitaessa huomio keskittyy usein politiikkaan tai uhrilukuihin. Monesti unohdetaan, että tällaisissa poikkeusoloissa myös kulttuurin eri muodot ovat uhattuina. Museoiden pommitukset ja ryöstelyt, arkistojen tuhoutumiset, esiintymispaikkojen autioituminen, poliittisesti aktiivisten muusikoiden vainoaminen ja yksinkertaisesti se, ettei ihmisillä poikkeustilan keskellä ole mahdollisuutta taiteiden harjoittamiseen voi johtaa esimerkiksi joidenkin musiikinlajien muutoksiin tai marginalisoitumiseen, jopa katoamiseen. Tällaista on viime vuosina tapahtunut esimerkiksi Syyriassa, Afganistanissa, Tiibetissä, Yhdysvaltojen New Orleansissa, Venäjällä ja Haitilla. Pohjois-Malin viimeaikaiset tapahtumat eivät siis valitettavasti ole mitenkään ainutlaatuisia.

Musiikin ja muun ilmaisunvapauden rajoittaminen ei liity pelkästään poikkeuksellisiin olosuhteisiin, vaan se on monissa maissa jatkuvaa vallankäyttöä tiettyjä ryhmiä, tyypillisesti vähemmistökulttuureja kohtaan. Esimerkkejä ei tarvitse hakea kaukaa: saamelaisten musiikkiperinteet onnistuttiin lähes hävittämään Pohjoismaissa järjestelmällisillä kielloilla harjoittaa omaa kulttuuria.

Musiikkisensuuri ei kuitenkaan kohdistu pelkästään vähemmistöihin. Esimerkiksi Madonnan videoita on kielletty esittämästä niiden ylitsepursuavan seksuaalisuuden ja väitetyn väkivallan ihannoinnin vuoksi, Eminemin kappaleita taas niiden brutaalien sanoitusten vuoksi. Dixie Chicks joutui Amerikassa radioasemien boikottiin ja aiheutti jopa spontaaneja levyrovioita yhtyeen ilmaistua häpeävänsä sitä, että silloinen presidentti George W. Bush on kotoisin Teksasista kuten yhtye itsekin. Pussy Riot tuomittiin vankilaan Venäjällä, ja suomalaisten metallibändien esiintymisiä on peruutettu Keski-Euroopassa.

Musiikillisen toiminnan rajoittamisessa on usein kysymys pelosta. Musiikki on luonteeltaan yhteisöllistä, ja kun ihmiset saavuttavat yhteisöllisyyden tunteen, muodostaa se suuren voimatekijän yhteiskunnassa. Musiikilla voidaan parhaimmillaan (tai pahimmillaan) muuttaa mielipiteitä, kaataa hallituksia ja saada ihmisjoukot yhdistymään aatteiden puolesta. Tästä johtuen musiikkia on kautta aikojen sensuroitu.

Globaalilla musiikkisensuurilla on vastavoimansa: tanskalaislähtöinen järjestö Freemuse on omistautunut sensuuritapauksista tiedottamiseen ja sorrettujen muusikoiden puolesta kampanjointiin. Järjestö käyttää ohjenuoranaan YK:n ihmisoikeuksien julistusta siltä osin kun se koskee muusikoita ja säveltäjiä. Freemuse dokumentoi musiikkiin liittyviä ihmisoikeusrikkomuksia ja avaa keskustelua niiden vaikutuksista muun muassa verkkosivuillaan. Järjestö myös tukee muusikoita heidän pyrkimyksessään sensuroimattomaan itseilmaisuun esimerkiksi avustamalla heidän mahdollisissa oikeudenkäynneissään.

Freemuse toimii maailmanlaajuisesti ja pyrkii ottamaan huomioon kaikki muusikoiden ilmaisunvapauden rajoittamiseen liittyvät tapaukset – myös Suomessa. Lisäksi järjestö jakaa vuosittain palkinnon ansioituneelle musiikkisensuurin vastustajalle. Vuoden 2013 Freemuse-palkinnon sai ajankohtaisesti Festival au Désert, malilainen tuaregimusiikkia tukeva festivaali, joka jouduttiin jo viime vuonna siirtämään Saharan alueelta etelämmäksi ja tänä vuonna lopulta perumaan Malin epävakaan tilanteen johdosta.

Pelkkä musiikillisen ilmaisunvapauden takaaminen ei kuitenkaan riitä maailman musiikkien moninaisuuden säilyttämiseen, vaan monet ihmisryhmät tarvitsevat erityistä tukea musiikkitoiminnalleen – taloudellista apua, tiedotusapua, organisointiapua ja edunvalvontaa. Esimerkiksi vähemmistökulttuurien heikkeneminen ei välttämättä johdu sensuurista, vaan joskus vain voimakkaasta paineesta mukautua valtakulttuuriin ja vähemmistön omien perinteiden aliarvostuksesta, kuten Venäjän alueella asuvien suomalais-ugrilaisten kansojen tapauksessa.

Suomessa tällaista tukea tarjoaa Maailman musiikin keskus, joka on toteuttanut paikallista musiikkitoimintaa voimistavia kehitysyhteistyöprojekteja esimerkiksi Kuubassa, Senegalissa ja Tadžikistanissa. Apua tarjotaan myös suomalaisille vähemmistöille, erityisesti maahanmuuttajille. Lisäksi Maailman musiikin keskus julkaisee ainutlaatuista levysarjaa suomalais-ugrilaisten kansojen musiikista ja tekee erilaisia musiikkikulttuureja tunnetuksi Suomessa muun muassa valtakunnallisella koulutustoiminnalla sekä vuosittain järjestettävällä Etnosoi!-festivaalilla.

Helsingin Sanomien artikkelissa Malilla mainittiin olevan “yksi Afrikan ja koko maailman rikkaimmista musiikkikulttuureista”. Tämän väitteen paikkansapitävyyttä on mahdotonta arvioida, mutta totta varmasti on, että malilainen musiikki on suhteellisen laajasti tunnettua ja erittäin arvostettua myös kotimaansa ulkopuolella. Syynä tähän lienee se, että malilainen musiikki on länsimaisiin korviin varsin tutun kuuloista: esimerkiksi juuri tuaregien musiikista puhutaan “alkuperäisenä bluesina” ja ihastellaan heidän juurevasti säriseviä sähkökitaroitaan, aivan ansaitusti toki.

Voikin miettiä, miksei vastaavaa uutisointia juurikaan ole näkynyt vaikkapa afganistanilaisesta musiikista, jonka todella monipuoliset perinteet ovat olleet uhattuina 1970-luvun lopulta lähtien, jotkut jopa kokonaan hävinneet. Todennäköisesti afganistanilainen musiikki on liian erilaista kuin länsimaisen populaarimusiikin valtavirta ja siksi vaikeaa tuotteistaa globaaleille musiikkimarkkinoille. Miten siis käykään kaikille maailman tuhansille ainutlaatuisille musiikkityyleille, joilla ei ole malilaisen musiikin tapaista markkinapotentiaalia?

Markkinasensuuri onkin yksi sensuurin muoto. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan valtavirran suosimista marginaalisten ilmiöiden kustannuksella. Tällainen sensuuri voi paradoksaalisesti synnyttää uusia vaihtoehtokulttuureja, sillä alakulttuurit syntyvät usein kapinasta valtakulttuuria vastaan. Sen sijaan monien vähemmistöjen ja muista syistä heikossa asemassa olevien kulttuurien kohdalla markkinasensuuri saattaa johtaa omien perinteiden vähittäiseen kuihtumiseen tai valtavirtaan sulautumiseen.

Mikään kulttuurin muoto ei ole staattinen ja pysähtynyt, vaan muutosta tapahtuu jatkuvasti. Erityisesti taide reagoi nopeasti yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja toimii oman identiteetin etsimisen ja ilmaisun välineenä, usein myös keinona selviytyä vaikeista tilanteista. Muusikoiden ja muiden taiteilijoiden tukeminen kaikenlaista sensuuria vastaan auttaa siten osaltaan turvaamaan maailman kulttuurien monimuotoisuutta.

Tästä alustuksesta on mahdollisuus keskustella Kudos-blogissa.