”Julkiseen sektoriin liittyvien käsitteiden konnotaatiot ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten mielikuvien luomisella ja yleisesti hyväksyttäviksi tekemisellä voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisten suhteiden kehitykseen. Se, joka tässä työssä onnistuu, voi menestyä sektoria koskevien julkilausumattomien tavoitteiden poliittisessa ajamisessa.”
Alustus! Tilastotieteen emeritusprofessori Erkki Liski esitteli Aikalaisessa (4/2013) klassisen Monty Hall -esimerkin tilastollisen päättelyn ansasta. Esimerkissä on kyse valinnasta kolmen vaihtoehdon välillä, joista yksi on oikea. Sen jälkeen, kun valinta on tehty, toinen vääristä vaihtoehdoista poistetaan paljastamatta, oliko alkuperäinen valinta oikein vai väärin. Näin jäljelle jää kaksi tuntematonta vaihtoehtoa, joista valitsija tietää toisen olevan oikea. Kysymys kuuluu, onko järkevää pysyä alkuperäisessä valinnassa, vai kannattaisiko valinta vaihtaa toiseksi.
Todennäköisyyslaskentaan perehtyneelle on selvää, että valinnan vaihto kannattaa. Jos valintaa ei vaihda, oikean ratkaisun todennäköisyys on 1/3, mutta jos alkuperäisen valinnan vaihtaa toiseksi, oikean ratkaisun todennäköisyys on 2/3. Paradoksaalista on, että valintatilanteessa useimmat kuitenkin pysyvät järkähtämättä alkuperäisessä valinnassaan ajatellen, että toisessa vaiheessa oikea vastaus voi yhtä hyvin olla kumpi tahansa. Heiltä jää siis huomaamatta, että valintaa vaihtamalla oikean vastauksen todennäköisyys kasvaa suuremmaksi kuin 1/2.
Liskin mukaan Monty Hall -paradoksin tekee erityisen kiinnostavaksi se, että tulos on niin voimakkaassa ristiriidassa arkiymmärrystä vastaan. Esimerkki on systemaattisesti harhauttanut koeryhmiä kautta maailman ja jopa muutamia kaikkein terävimpinä pidettyjä matemaatikkojakin.
Saman peruskysymyksen on laajennetussa muodossa esittänyt myös Hans Christian von Baeyer (2003). Baeyerilla vaihtoehtoja on tuhat, ja vastaajan tehtyä valintansa 998 muuta vaihtoehtoa poistetaan. Nyt tuntuu päivänselvältä, että vastaajan aivot suorastaan kirkuvat: ”vaihda, vaihda!”. Miksi tämä tilanne sitten olisi erilainen kuin edellä mainittu? Itse asiassa se on, mutta silti niille, jotka eivät muuten onnistu ratkaisemaan Monty Hallin paradoksia, tarjoaa tämä laajennettu versio avaimen ongelmaan. Hämmentävä paradoksi taistelee maalaisjärkeä vastaan, kunnes palapelin puuttuva palanen löytyy, ja vastaus on ilmiselvä.
Jokainen on varmasti joskus ollut edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa ja joutunut hakemaan ratkaisuja parhaan harkintansa mukaan. Englanninkielisessä maailmassa tällaisen harkinnan perusteluista käytetään termiä common sense. Suomenkielessä tämä käännetään yleensä maalaisjärjeksi, terveeksi järjeksi tai arkiajatteluksi, mutta sen englanninkielinen merkitys samoin kuin sen käännös monelle muulle kielelle ovat erilaisia. Sanakirjan mukainen vastine sanalle common on yleinen tai yleisesti esiintyvä, jotka viittaavat päinvastaiseen kuin suomenkielinen, enemmänkin yksityisajattelullinen konnotaatio. Kun sana common liitetään sanaan sense – järki tai äly – saadaan paremmin kuvaavaksi käännökseksi yleinen järki tai yleisesti hyväksytty tieto.
Antonio Gramsci (1891–1937) käsitteli arkiajattelun ongelmaa Vankilavihkoissaan (suomennos 1979), joissa hän teki kriittisen erottelun arkiymmärryksen ja arvostelukyvyn välille. Arkiajattelun hän katsoo olevan ei-älyllinen, hajanainen, sattumanvarainen ja dogmaattinen järjestelmä, joka on historiallisen kehityksen tuote. Arvostelukyvyn Gramsci taas katsoo arkiajattelulle vastakkaiseksi, koska se kiinnittyy filosofiaan, älylliseen järjestelmään. Siinä on kyse ”uskonnollisen” ja ”ideologisen” ajattelun ja tätä kautta arkiymmärryksen voittamisesta, joskaan kukaan ei voi olla täysin ideologiasta vapaa.
Gramscin (1979, 35) mukaan ”[m]aailmankatsomukseltaan ihminen kuuluu aina johonkin tiettyyn ryhmittymään ja nimenomaan siihen, jonka kaikilla yhteiskunta-aineksilla on tietty yhteinen tapa ajatella ja toimia. Jokainen ihminen on konformisti, jonkin kaavan mukaan toimiva; hän on aina joukkoihminen tai kollektiivinen ihminen.” Tällä hän viittaa siihen, että ihmisen ymmärrys ei rakennu johdonmukaisista ja yhtäpitävistä aineksista, vaan se on monien päällekkäisten, risteävien ja ristiriitaisten historiallisten ja yhteiskunnallisten prosessien tuotos, joka on ”jättänyt sinuun lukemattomia jälkiä jättämättä kuitenkaan niiden sisällysluetteloa” (emt, 36). Näistä aineksista voitaisiin päästä perille tutkimalla kieltä.
Gramscin (1979, 37) ajattelulle onkin keskeistä, että kieli sisältää aina jonkin maailmankatsomuksen ja jonkin kulttuurin ainekset. Kieli on järjestelmä, joka näennäisestä neutraaliudestaan huolimatta on täynnä vahvasti latautuneita käsitteitä, joiden merkitykset vaihtelevat ajan, paikan ja esittäjän mukaan, mutta jotka kuitenkin muodostavat arkiymmärryksen keskeisen ytimen.
Aivan samalla tavalla kuin arkiajattelu kamppailee Monty Hall –ongelman logiikkaa vastaan, voivat kielelliset konseptit hämätä ihmistä ”ymmärtämään” asioita, joiden kulttuurilliset merkitykset ovat pitkän poliittis-ideologisen kamppailun tulosta. Yksityisajattelijan ei tarvitse olla millään tavalla tietoinen käsitteiden tiimoilla käydyistä sisältökamppailuista, koska hänen tarvitsee oppia vain niiden yleisiksi ymmärretyt ja intuitiivisesti vahvistetut merkitykset.
Hyvä esimerkki tällaisesta käsitteiden poliittisesta merkityksellistymisestä ja itsestäänselvyyksiksi tulemisesta on vallitseva talouspuhe. Hiukan samaan tapaan, kuin tilastollisen päättelyn vaiheittaiset asetelmat saattavat kangistaa ajatteluamme, voivat poliittisen retoriikan arkiajatteluun synnyttämät asetelmallisuudet hämärtää käsityksiämme taloudellisista lainalaisuuksista ja niiden sitovuudesta.
Julkistalouden professori Matti Tuomala puhui hiljattain seminaariesitelmässään talouden ja arkiajattelun suhteesta. Hänen mukaansa poliittisen mielikuvanluonnin kyllästämän arkiajattelun on lähes mahdotonta vastaanottaa esimerkiksi sellaista yksinkertaista faktaa, että julkisen vallan velkaantuminen ei ole sama asia kuin yksityisen ihmisen tai kotitalouden velkaantuminen. Harhainen mediapommitus ja arkikokemukseen perustuvat pinttymykset ovat syövyttäneet kansalaisiin vahvan intuition siitä, että kun velkaa otetaan, se pitää myös karvain kieltäymyksin maksaa täysimittaisena takaisin, eikä sitä pidä missään tapauksessa siirtää tulevien sukupolvien kontolle.
Kansalaisilta jää arkiymmärryksessään huomaamatta ainakin kaksi asiaa.
Ensinnäkin julkinen valta voi kaikin mokomin toimia velanottajana aivan samalla periaatteella kuin yksityinen yritys. Yritysten velanotto investointitarkoituksiin on arkiymmärryksen mukaan täysin luonnollista ja mitä hyväksyttävintä, mikäli investoinnin sisäinen tuotto on lainakorkoa suurempi. Julkisten pitkävaikutteisten investointien, kuten teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin rakentamisen tuottoasteet ovat eittämättä myös erittäin korkeita, ja niiden maksattaminen jälkipolvilla on aivan oikein ja kohtuullista. Tällaisiin yhteiskunnallisia ulkoisvaikutuksia synnyttäviin investointeihin ei markkinayritys pysty.
Toiseksi, lamataloudessa julkinen valta voi velkarahoitteisilla kulutus- ja investointimenoilla luoda työllisyyttä ja talouskasvua, joka maksaa velan korkoineen takaisin. Tähän taas ei kotitalous pysty.
Huomattava on sekin, että myös julkinen velka on markkinarationaalisten toimijoiden saatavaa, eli viime kädessä yksityistä varallisuutta. Yhteiskunnallisesti kysymys on puhtaasti voimavarojen kohdentumisen tehokkuudesta, mistä seuraa myös, että meillä suuri osa bruttokansantuotteesta syntyy julkisella sektorilla. Tätäkin arkiajattelu pitää vastenmielisenä yksityisen sektorin selässä istumisena, vaikka kyseessä on vain markkinoiden toimintakyvyn puutteiden korjaaminen ja voimavarojen ohjaus yhteiskunnan kannalta tarpeellisimpiin tarkoituksiin.
Arkiajattelun itsestäänselvyyksiin kuuluu myös käsitys julkisen sektorin toiminnan tehottomuudesta, vaikka itse asiassa julkinen sektori on markkinataloudessa olemassa nimenomaan yksityisen sektorin tehottomuudesta ja toimintakyvyttömyydestä aiheutuvien ongelmien hoitamiseksi.
Julkiseen rahoituksen liittyy myös monia muita median toistamia, arkiymmärrykseen hitsaantuneita käsityksiä. Esimerkiksi verotuksen keventämisellä ja työelämän joustojen lisäämisellä katsotaan automaattisesti olevan talouden kannalta edullisia kannustinvaikutuksia. Vain harvojen kansalaisten arkiymmärrystä on ollut muokkaamassa esimerkiksi sellainen empiirinen evidenssi, jonka mukaan korkeimmissa tuloluokissa (kuten lääkäreillä) verotuksen keventäminen vähentää työhaluja, tai että eläkeiän nosto iskee työurien toiseen päähän lisäämällä nuorisotyöttömyyttä.
Julkiseen sektoriin liittyvien käsitteiden konnotaatiot ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten mielikuvien luomisella ja yleisesti hyväksyttäviksi tekemisellä voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisten suhteiden kehitykseen. Se, joka tässä työssä onnistuu, voi menestyä sektoria koskevien julkilausumattomien tavoitteiden poliittisessa ajamisessa. Tämä pitää erityisen hyvin paikkansa talouspuheen kohdalla. Talous näyttäytyy nykykeskustelussa usein muusta yhteiskunnasta irrallaan olevana omalakisena alueena, jonka liikkeet ovat selviä vain asialle vihkiytyneille asiantuntijoille. Arkiajattelua on sekin, että näitä kansalle läpinäkymättömiä, mutta pitkällä tähtäyksellä hyvää lupaavia talouden liikkeitä tulee kunnioittaa ja palvoa kaikessa poliittisessa päätöksenteossa.
Edellä mainitut harhat toistuvat lähes päivittäin erilaisissa uutisoinneissa. Ne ovat muodostuneet yleiseksi järjeksi – common senseksi. Näitä itsestäänselvyyksiä kyseenalaistavat ajatukset lyövät yksityistä yritystä tai kotitaloutta pyörittävän arkiajattelijan ällikällä. Mutta jos todella haluaa ymmärtää esimerkiksi julkisen velan luonteen, pitää palata rahatalouden alkulähteille.
Raha syntyy pankkijärjestelmässä luotonlaajennuksen tuloksena, ja liikkeellä oleva nimellinen raha tarvitsee aina vastineen ollakseen uskottava. Tästä seuraa, että kaikki raha on velkaa, eikä se ole vain neutraali muuttuja muuten näennäisen omalakisessa talousjärjestelmässä (kts. esim., Wray 2012). Ilman velkasuhteita taloudessa ei siis ylipäätään olisi lainkaan rahaa, ja maat joissa on keskuspankki, velkaantuvat ensisijaisesti itselleen.
Aivan samalla ennakkoluulottomalla asenteella ratkeaa Monty Hall -ongelma. Pitää luopua arkikokemukseen ja intuitioon nojaavasta maalaisjärjestä ja murtautua ulos historiallisesti rakentuneesta ennakkoymmärryksestä. Tämän nimenomaisen ongelman ratkaisun kannalta on olennaista välttää päätöksenteon asetelmalla viritetty ansa, jonka arkiajattelu pakottaa mieltämään kakkosvaiheen fifty-fifty-tilanteena.
Ansan välttää, kun tarkastelee asiaa kylmän loogisesti. Toisen väärän vaihtoehdon pois pudottaminenhan tarkoittaa, että oikea valinta haarukoituu jäljelle jäävien joukkoon todennäköisyydellä 1. Todennäköisyys sille, että ensimmäinen valinta osui heti oikeaan on kuitenkin edelleen vain 1/3. Tämä tarkoittaa, että toisen jäljellä olevan valintavaihtoehdon todennäköisyys olla oikea on 1 – 1/3 = 2/3. Valinnan vaihto siis kannattaa, koska valintansa vaihtaneista kaksi kolmasosaa päätyy oikeaan tulokseen. von Bayerin esimerkissä periaate on sama, mutta todennäköisyydet ovat eri luokkaa: 999 vaihtajaa tuhannesta voittaa.
Varsin pienellä loogisella ponnistuksella kuka tahansa siis pystyy vapautumaan arkiajattelunsa kahleista, olivatpa ne sitten miten tahansa hänen sisäänsä rakennetut. Kysymys onkin pitkälti vain viitseliäisyydestä ja enemmän rehellisyydestä itselleen, kuin muiden epärehellisyydestä itseään kohtaan.
Kirjallisuus:
Gramsci, Antonio (1979) Vankilavihkot. Suom. Martti Berger, Mikael Böök ja Leena Talvio, Kansankulttuuri. Helsinki.
Liski, Erkki (2013) Taivas vai helvetti? Aikalainen no. 4.
von Baeyer, Hans Christian (2003) Information. The new language of science. Weinfeld & Nicolson. London
Wray, L. Randall (2012) Modern Money Theory. A Primer on Marcoeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan. New York.
