”Oikeuttamisteoria ei ole yleinen teoria yhteiskunnasta. Sen sijaan siinä keskitytään tavanomaisen toiminnan keskeyttäviin konflikteihin, kiistoihin ja näiden ratkaisuihin.”
Oikeuttamisteorian taustaa
Alustus! Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön 10.5. järjestämän seminaarin esitelmöijä Laurent Thévenot on yhdessä Luc Boltanskin kanssa toinen oikeuttamisteorian kehittäjistä. Kummatkin ovat Pierre Bourdieun entisiä oppilaita.
Työskenneltyään yhdessä Bourdieun kanssa he kehittivät tämän ajattelulle eli ”kriittiselle sosiologialle” vaihtoehtoisen ”kriittisen kapasiteetin sosiologian”, jonka pyrkimyksenä oli palauttaa moraaliteemat sosiologian tutkimuksen ytimeen. Toisin kuin Bourdieun ajattelussa, Boltanskin ja Thévenot’n mukaan yhteiskuntatieteilijöillä ei ole mitään etuoikeutettua pistettä, josta kritisoida yhteiskuntaa, vaan he ovat kaikkien muiden toimijoiden kanssa samalla viivalla.
Oikeuttamisteorian ranskankielinen perusteos on De la justification. Les économies des grandeurs (Boltanski &Thévenot 1991), jonka englanninkielisen käännöksen Princeton University Press julkaisi vuonna 2006 nimellä On Justification. Economies of Worth (Boltanski &Thévenot 2006). Englanniksi lyhyitä johdatuksia tähän laajaan ja osin vaikeatajuiseen teokseen ja sen teemoihin ovat kirjoittaneet Boltanski & Thévenot (1999) ja Wagner (1999) sekä suomeksi Lehtonen & Lonkila (2008).
Fokus kiistoihin
Oikeuttamisteoria ei ole yleinen teoria yhteiskunnasta. Sen sijaan siinä keskitytään tavanomaisen toiminnan keskeyttäviin konflikteihin, kiistoihin ja näiden ratkaisuihin. Boltanski ja Thévenot ajattelevat, että kiistoissa tavanomainen toiminta kriisiytyy ja sen taustaoletukset tulevat näkyviksi.
Oikeuttamisteoriaa voidaan soveltaa kiistoihin, joissa kaksi tai useampi osapuolta yrittää vakuuttaa toisensa argumentoimalla julkisesti, ei-väkivaltaisin keinoin. (Boltanski on vuonna 1990 julkaistussa teoksessaan L’amour et la justice comme competences eritellyt muita kiistojen ratkaisun mahdollisuuksia.) Kiistellessä vain tietynkaltaiset argumentit hyväksytään: on löydettävä moraalinen periaate tai arvo, jonka vastapuolikin hyväksyy, sekä yhteinen mittapuu.
Oikeuttamisteoriaa voidaan käyttää analysoimaan sekä mikrotason konflikteja – esimerkiksi yksittäisten henkilöiden tai ryhmien riitoja arkielämässä – että makrotason kiistoja (vaikkapa Kööpenhaminan ilmastokokouksen keskusteluja, ks. Huikuri 2011). Boltanski & Thévenot käyttävät itse esimerkkinä autokolaria, jonka osapuolet yrittävät päästä eteenpäin kiistan ratkaisussa. Tällöin päteviä argumentteja eivät ole ”minulla oli kiire kokoukseen” tai ”päätäni särki ja olin riidellyt vaimoni kanssa”, vaan ”minä tulin oikealta”.
Vain jälkimmäinen vetoaa sellaiseen yleiseen periaatteeseen, jonka kumpikin osapuoli jakaa ja tunnustaa tässä tilanteessa päteväksi. Oman näkökannan oikeuttaminen onkin tilannekohtaista: sama henkilö voi saman päivän aikana tilanteesta riippuen vedota eri periaatteisiin.
Valtapiirit
Jaetut arvot tuottavat tilannekohtaisen moraalisen järjestyksen, valtapiirin (cité), jossa mitataan toimijoiden suuruutta ja pienuutta ja joihin kiistoissa vedotaan. Valtapiirejä on rajattu määrä. De la justification -teoksessa Boltanski ja Thévenot tunnistivat niitä kuusi, mutta sittemmin niiden määrää on muissa kirjoituksissa lisätty.
Jokaisella valtapiirillä on oma moraalisen arvioinnin mittapuunsa. Seuraavassa on valtapiirien (epäonninen käännös, mutta parempaakaan ei ole saatavilla) suomenkieliset käännökset ja niiden jäljessä näissä valtapiireissä ”suuret” (vrt. ranskan grand) tai ”arvokkaat” (englanninnoksen käännös worthy) asiat (ks. Lehtonen & Lonkila 2008):
- markkinoiden valtapiiri (raha, voitto, kyky rikastua)
- teollisuuden valtapiiri (tehokkuus, tuottavuus, suunnittelu, ammattimaisuus)
- kansalaisuuden valtapiiri (solidaarisuus, tasa-arvo, yhteisvastuu, yhteiset sopimukset)
- maineen valtapiiri: (toisten mielipiteet: tähdet, mielipidejohtajat, julkkikset)
- inspiraation valtapiiri (itsenäisyys, luovuus, pyhä henkilö, joka tavoittaa armon, ”taiteilija-nero”)
- kodin valtapiiri (henkilökohtaiset suhteet, asema hierarkiassa, ”perinteen kantaja”, patriarkaalinen perheen pää)
Valtapiirien lista on periaatteessa avoin, vaikka edellä mainitut kuusi valtapiiriä kattavatkin yllättävän suuren osan arkipäivän kiistoista. Kuuden valtapiirin listaan on sittemmin lisätty ekologian valtapiiri, jossa arvokasta on luonnon monimuotoisuus (Lafayé & Thévenot 1993), sekä projektien valtapiiri (Boltanski & Chiapello 1999), jossa arvostettavaa on jatkuva verkostoituminen ja liikkuvuus.
Valtapiirien (cité) moraaliset järjestelyt tukeutuvat materiaalisiin järjestelyihin vastaavissa ”maailmoissa” (monde). Esimerkiksi tehokkuuden maailmassa järjestelyjen tukena ovat erilaiset mittauslaitteet, kansalaisuuden maailmassa äänestyskopit, markkinoiden maailmassa luottokortit ja niin edelleen.
Esimerkkejä valtapiirien konkreettisesta käytöstä
B&T:n varsin abstrakteja kehittelyjä voidaan havainnollistaa esimerkillä. Ajatellaan, että Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä käydään kiistelyä siitä, kuka lukuisista professuuria hakeneista tulisi valita sosiologian professorin tehtävään. Argumentteina voidaan käyttää muun muassa seuraavia väitteitä (suluissa oikeuttamisen valtapiiri, johon argumentti nojaa):
”A on kaikkien tuntema ulkomaalainen sosiologian supertähti” (maineen valtapiiri).
”B on julkaissut viimeisten kolmen vuoden aika 20 referee-artikkelia (teollisuuden valtapiiri).
”C on hankkinut yli 3 miljoonaa euroa ulkopuolista rahoitusta” (markkinoiden valtapiiri).
”D kohtelee opiskelijoita tasa-arvoisesti ja kantaa vastuuta hallinnosta ja laitostehtävistä” (kansalaisuuden valtapiiri).
“E on varsinainen valopää, hänen tuotantonsa on täynnä säihkyviä, nerokkaita ideoita” (inspiraation valtapiiri).
“F on kaikkien meidän vanha tuttu ja tuntee talon tavat” (kodin valtapiiri).
”G on loistava luomaan suhteita kaikkiin tärkeisiin tutkimusyksiköihin ja akateemisiin rahoittajiin” (projektien valtapiiri).
Oikeuttamisen valtapiirejä voidaan käyttää samalla tavalla analysoimaan vaikkapa terveydenhuollon tai julkisen liikenteen uudelleenjärjestelyä tai ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun globaalia taakanjakoa.
Kiistoissa on myös mahdollista rakentaa kompromisseja kahden eri valtapiirin välille. Esimerkiksi päästökauppa voidaan käsittää ekologisen ja markkinoiden maailman välisenä kompromissina. Lisäksi kiistan osapuolet voivat esittää kritiikkiä sekä valtapiirien sisällä että välillä.
Esimerkkinä sisäisestä kritiikistä on kiista, jossa sekä kaupunkipuiston poikki rakennettavan uuden kadun vastustajat että kannattajat argumentoivat vetoamalla vaihtoehtoisten liikennejärjestelyjen tehokkuuteen (teollisuuden maailman sisäinen kritiikki), kun ulkoisessa kritiikissä kadun vastustajat voivat kritisoida tehokkuuden ylikorostamista ja vedota esimerkiksi kadun kalleuteen (teollisuuden maailmaa kritisoidaan markkinoiden maailmasta).
Kiistelijät voivat myös vedota samanaikaisesti useampaan valtapiiriin. Näin on laita esimerkiksi silloin, kun uutta katua vastustetaan sekä sen liikennejärjestelyjen tehottomuuden että kalleuden perusteella.
Usean valtapiirin yhdistelmät, kompromissit ja niiden sisäinen ja välinen kritiikki tarjoavat herkän analyysivälineen vertailevalle tutkimukselle. Eeva Luhtakallio ja Tuomas Ylä-Anttila (2011) ovat kehittäneet oikeuttamisteoriaan perustuvan analyysimetodin, ”julkisen oikeuttamisen analyysin”, joka mahdollistaa kiistojen empiirisen tutkimuksen.
Maailmaan sitoutumisen regiimit ja yhteisöllisyyden kieliopit
Oikeuttamisteorian kehittämisen jälkeen Boltanski ja Thévenot ovat jatkaneet omiin suuntiinsa. Boltanski on työstänyt kirjassaan De la critique (2009) uudelleen suhdetta sosiologisen kritiikin mahdollisuuteen, erityisesti sosiologian mahdollisuuteen tuottaa ajankohtaiselle yhteiskunnalle vastahankaista tietoa; tässä teoksessa kysymys on olennaisesti bourdieuläisiin teemoihin palaamisesta ja Bourdieun sosiologian uudelleen arvioinnista.
Boltanskin uusin teos Énigmes et complots (2012) sen sijaan käsittelee toista teemaa: yhteiskuntatieteen ja dekkarikirjallisuuden jakamaa tarinarakennetta, jossa näkyvien ilmiöiden takaa paljastetaan niiden näkymätön perusta, salaisuus tai mysteeri.
Thévenot puolestaan on kehittänyt ajatuksen kolmesta maailmaan sitoutumisen (engagement) regiimeistä, jotka painottavat toimijan riippuvuutta sekä materiaalisesta että ei-materiaalisesta ympäristöstä. Kukin regiimi ohjaa toimijan suhdetta ympäristöönsä sillä kussakin regiimissä ympäristö nähdään tämän regiimin mukaisessa ”formaatissa”, jossa vain tietynlaiset asiat hahmottuvat toiminnan kannalta relevantteina.
Julkisen sitoutumisen regiimissä toimintaa ja yhteistä hyvää (bien commun) arvioidaan kunkin oikeuttamisen maailman kannalta. Suunnitelmaan sitoutumisen regiimi lähentyy perinteistä sosiologista toiminnan käsitettä. Siinä yksilö pyrkii kohti asettamaansa päämäärää ja toiminnan tuottama ”hyvä” aiheutuu päämäärän saavuttamisesta.
Tuttuuden regiimissä toimija on yksin hänelle tutuksi muovautuneessa ympäristössään (esim. tutkija työhuoneessaan), ja toiminnan tuottama hyvä on henkilökohtainen mukavuuden tunne.
Parhaillaan Thévenot työskentelee näitä regiimejä vastaavien ”yhteiselämän kielioppien” (grammaires de commun au pluriel) parissa, joita ovat julkisen oikeuttamisen maailman kielioppi, liberaalien yksilöiden kielioppi sekä läheisten sidosten kielioppi (Thévenot 2011, Lonkila 2011). Kukin kielioppi tarkastelee sitä, kuinka yhdessä elämistä ja toimimista varten toisistaan poikkeavia suhtautumis- ja toimintatapoja täytyy sekä kommunikoida (tai paremminkin ”tehdä yhteisiksi”, sillä kommunikaation konnotaatiot ovat tässä hieman kapeita) että sovittaa toimivaksi kokonaisuudeksi.
Oikeuttamisen maailman kieliopissa kommunikointi tarkoittaa oman huolen yleistämistä vetoamalla johonkin oikeuttamisen maailmaan, ja sovittelu oikeuttamisteorian mukaista argumentointia eri maailmoiden välillä.
Liberaalien yksilöiden kieliopissa kommunikointi muotoillaan moraalisten vaateiden sijaan yksilöiden omien etujen ja intressien kielellä ja sovittelu puolestaan tapahtuu vaihtokaupoilla ja neuvottelemalla.
Läheisten sidosten kieliopissa kommunikaatio tarkoittaa ”yhteisiin alueisiin” (lieux communs) muodostetun henkilökohtaisen ja tunnepitoisen suhteen kautta. Tällaiset alueet voivat olla sekä konkreettisia paikkoja että abstrakteja asioita (esim. Suvivirren laulaminen kouluissa keväisin), ja sovittelussa etsitään alueita, jotka mahdollistavat useammanlaiset kiintymyssuhteet tähän alueeseen.
KIRJALLISUUS:
Boltanski, Luc (1990). L’amour et la justice comme competences. Trois essais de sociologie de l’action. Paris, Métailié.
Boltanski, Luc (2009) De la critique : Précis de la sociologie de l’émancipation. Gallimard, Pariisi.
Boltanski, Luc (2012) Énigmes et complots: Une enquête à propos d’enquêtes. Gallimard, Pariisi.
Boltanski, Luc & Chiapello, Eve (1999) Le nouvelle esprit du capitalisme. Gallimard, Paris.
Boltanski, Luc & Thévenot, Laurent (1991) De la justification. Les économies de la grandeur. Gallimard, Paris.
Boltanski, Luc & Thévenot, Laurent (1999) The Sociology of Critical Capacity. European Journal of Social Theory 2:3, 359–377.
Boltanski, Luc & Thévenot, Laurent (2006) On Justification. Economies of Worth. Princeton University Press, Princeton & Oxford.
Huikuri, Suvi (2011) Kiista ilmastosta. Uuden ilmastosopimuksen oikeutukset Helsingin Sanomissa ja The Times of Indiassa vuosina 2005–2008. Sosiologia 1/2011
Lafaye, Claudette & Thévenot, Laurent (1993) Une justification écologique? Conflits dans l’amenagement de la nature. Revue Française de Sociologie 34:4, 495–524.
Lehtonen, Turo-Kimmo & Lonkila, Markku (2008) Laurent Thévenot – yhteiselon oikeutukset ja kritiikit. Sosiologia 4/2008.
Lonkila, Markku (2011). Yhteisyyden kieliopit helsinkiläisessä ja pietarilaisessa kaupunkiaktivismissa. Sosiologia 1/2011.
Luhtakallio, Eeva & Ylä-Anttila, Tuomas (2011). Julkisen oikeuttamisen analyysi sosiologisena tutkimusmenetelmänä. Sosiologia 1/2011.
Thévenot, Laurent (2011) Oikeutettavuuden rajat. Sosiologia 1/2011.
Wagner, Peter (1999) After Justification. Repertoires of Evaluation and the Sociology of Modernity. European Journal of Social Theory 2:3, 341–357.
