”Se, että lauletaan ympäristöstä syrjäiselle konserttipaikalle autolla saapuneelle yleisölle tai että maailmaa kiertävät megayhtyeet, kuten U2 kompensoivat hiilijalanjälkensä istutetulla metsällä, ei lopulta ole kovin kestävää maapallon kannalta.”
Alustus! Ekomusikologia edustaa musiikintutkimuksen viimeisimpiä Suomeen rantautuneita trendejä (ks. mm. Torvinen 2012, Musiikin suunta 1/2013). Se on kirjallisuustieteen ekokritisismistä vaikutteita ottanut tutkimussuuntaus, jonka määritelmäksi Juha Torvinen (2012) ehdottaa seuraavaa:
“Ekomusikologia on ympäristökriisien motivoima kriittisen musiikintutkimuksen osa-alue, joka tutkii musiikkia ja äänellistä kulttuuria ihmisen ympäristö- ja luontosuhteen indikaattorina pyrkimyksenään ihmisen arvojen ja toiminnan muuttaminen ympäristön kannalta kestävämpään suuntaan.”
Suuntauksen teoreetikoiden kuten Torvisen ja yhdysvaltalaisen Aaron S. Allenin (2011) mukaan ekomusikologia kysyy, miten ympäristösuhde näkyy musiikkikulttuurissa, miten musiikissa voidaan kommunikoida ympäristökysymyksiä ja minkälainen vastuu musiikilla ja sen tutkimuksella on ympäristökriisien ratkaisemisessa. Se siis tutkii sekä musiikin itsensä, että sen tuottamisen ekologisuutta. Ekomusikologia on avoimen poliittista, sillä sen päämääränä on levittää ympäristötietoutta ja vaikuttaa ihmisten arvoihin ja käyttäytymiseen.
Ekomusikologian hyviin päämääriin on helppo yhtyä – yhtä kaikki suuntaus herättää myös paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten Eppu Normaalin aikanaan esittämän ”Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?” Sitä voisi täydentää pohdinnalla ”Voiko kitaransoittoa tutkimalla parantaa maailmaa?” Ainakin jonkin verran.
Tärkeä ekomusikologien tekemä huomio on muun muassa, miten musiikin tekeminen ja esittäminen saattavat konkreettisesti kuormittaa ympäristöä. Parhaat soitinraaka-aineet ovat usein uhanalaista puulajia (kuten brasilianpuu) ja megatähtien konserttikiertueilla on myös megaluokan hiilijalanjälki. Kun musiikin tekemisen materiaaliselta puolelta astutaan merkitysten pariin, myös ekomusikologinen teoria monimutkaistuu.
Ympäristötietoutta on levitetty populaarimusiikin saralla viimeistään 1970-luvun alusta lähtien, mikä on näkynyt sanoituksissa viittauksina saastuneeseen ympäristöön. Varmasti tällä on ollut vaikutusta siihen, kuinka vakavasti ympäristöön yleisesti suhtaudutaan. Mutta muuttuuko sanoituksissa esitetty ympäristötietous teoiksi? Millä tavalla sanoitusten vaikutusta yleisön ympäristökäyttäytymiseen voisi tutkia? Kyynikko voisi arvella, että kappaleiden äänittämiseen ja esittämiseen sähköisesti vaadittu energia vie lopulta ympäristövaikutuksen negatiivisen puolelle. Toisaalta musiikin kyky kommunikoida ideologisia viestejä on yleisesti tunnettua, mikä selittää monet musiikkiin kohdistuneet – ja yhä kohdistuvat – sensuuritoimenpiteet.
Myös musiikki, joissa sanoilla ei ole suurta merkitystä, on joutunut sensuurin kohteeksi, kuten Natsi-Saksassa aikanaan barbaarisena pidetty jazz. Ekomusikologiassa tarkoituksella ”ylitulkitaan” sanoitusten lisäksi myös muuta soivaa musiikkia: siitä etsitään ja löydetään ympäristön kommentointia, mikä muistuttaa ekologisista ongelmista. Tässä piilee kuitenkin yksi iso ongelma: voidaanko minkä tahansa musiikin – myös instrumentaalisen – nähdä ottavan osaa ympäristön kärsimyksiin? Millä ehdoilla voimme väittää soivan kuvan tai edes sanoitusten perusteella, että tietty musiikki on ympäristöystävällistä?
Poststrukturalistisesta näkökulmasta musiikit sanoituksineen ovat merkityksiltään monitulkintaisia. Ympäristöviittaukset koetaan niin monella tapaa kuin kokijoita on. Toki jaetunkin tulkintamaaperän varaan voinee laskea, onhan ympäristön tila muodostunut ainakin Suomessa yleiseksi huolenaiheeksi: musiikki voi parhaimmassa tapauksessa auttaa yleisöä luomaan asialleen omistautuneen me-hengen.
Joka tapauksessa näen ekomusikologisessa ylitulkinnassa vaaran, joka liittyy uskottavuuteen. Jos väitämme tiettyä musiikkia ekologiseksi ilman uskottavia argumentteja, voi väitteen samaistaa saarnaamiseen tai vaikkapa viherpesuun, joka voi laimentaa kaiken ekologisen viestinnän merkitystä ja uskottavuutta.
Nähdäkseni ekomusikologian terävin kärki on musiikkiin liittyvien materiaalisten resurssien käytön tarkkailu. Musiikkialaakin vaivaavan viherpesun paikantaminen on tervetullutta (ks. mm. Pedelty 2011). Se, että lauletaan ympäristöstä syrjäiselle konserttipaikalle autolla saapuneelle yleisölle tai että maailmaa kiertävät megayhtyeet, kuten U2 kompensoivat hiilijalanjälkensä istutetulla metsällä, ei lopulta ole kovin kestävää maapallon kannalta.
Tanskalainen elektronisen musiikin ”kauhukakara” Goodiepal on kritisoinut teknoartisti Richie Hawtinia, joka on pyytänyt tapahtumanjärjestäjiä neutraloimaan lentojensa kasvihuonepäästöt. Vastalauseena näennäisekologisena pitämälleen artistille Goodiepal julisti muutama vuosi sitten pyöräilevänsä esiintymiskaupungista toiseen – ja on muuten käynyt pyörällään mm. Moskovassa ja kahteen kertaan Suomessa esiintymässä (tosin jokunen esiintyminen on myös jäänyt valitun kulkuvälineen vuoksi toteutumatta).
Tällaisen radikaalin ympäristöajattelun voi laajentaa myös tieteentekijöihin: olemmeko osa ongelmaa vai ratkaisua – vanha radikaalien kysymys, jonka Allen (2011) esittää musiikintutkijoille. Tampereen yliopiston kestävän kehityksen ohjelmassa 2012-2015 puntaroidaan lentomatkojen hiilidioksidipäästöjen neutralointia. Antti Salminen (2013) on kiinnittänyt Alustalla 2.4. huomiota ”fossiilisen subjektin” väistymiseen.
Olisiko musiikintutkijoiden ja muiden tieteilijöiden mahdollista vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä ylipäätään? Voisimmeko esimerkiksi jotenkin välttää sen, että tieteellisten konferenssien vieraat eivät lennä paikalle sankoin joukoin kaukaa? Tietysti ideoiden vaihtaminen on olennaista tieteenalan kehityksen kannalta ja ekomusikologian tapauksessa toivottavasti lopulta myös ympäristön kannalta. Humanistis-yhteiskunnallisen tieteen hiilijalanjälki lienee joka tapauksessa pieni verrattuna useimpiin toimialoihin.
Toisaalta on ongelmallista tarkastella yhtä tekijäjoukkoa tyhjiössä irrotettuna laajemmasta yhteydestään: tutkimusrahoitus on suurelta osin riippuvainen valtiontalouden näkymistä, kuten teollisuuden vientituloista. Makrotasolta katsoen olemme kaikki isomman – fossiilisten polttoaineiden käytölle rakennetun – järjestelmän osia.
Ekomusikologia on kaikessa poleemisuudessaan hyvä avaus uudesta tutkimussuuntauksesta, jonka soisi kehittyvän eteenpäin. Seuraavaksi voitaisiin visioida vaikkapa sitä, millaista on fossiiliton musiikkikulttuuri ja musiikintutkimus.
Tieteentekijöidenkin on hyvä miettiä omaa panostaan yhteisten ongelmien ratkaisussa, mutta on tärkeää pitää huolta siitä, että ekomusikologia itse ei sorru viherpesuun. Tämä voi olla vaarana, jos näennäisesti ympäristön tilaan huomiota kiinnittävää musiikkia ylistetään kritiikittömästi ekologisena eikä kiinnitetä huomiota siihen, että käytäntöjä muutetaan aidosti ympäristöystävällisemmäksi.
Joka tapauksessa pienetkin askeleet, kuten keskustelun herättäminen ovat sentään jotakin ympäristön kannalta. Se, ovatko ne tarpeeksi, on sitten jatkokeskustelun aihe.
Lähteet:
Allen, Aaron S. (2011) ”Ecomusicology: Ecocriticism and Musicology.” Journal of the American Musicological Society 64:2, ss. 391-394
Musiikin suunta: Musiikintutkimuksen aikakauslehti 1/2013. ”Ekomusikologia.”
Pedelty, Mark (2011) Ecomusicology. Rock, Folk, and the Environment. Temple University Press.
Salminen, Antti (2013) ”Jää hyvästi, fossiilinen subjekti.” Alusta! 2.4.2013.
Torvinen, Juha (2012) ”Johdatus ekomusikologiaan: musiikintutkimuksen vastuu ympäristökriisien aikakaudella.” Etnomusikologian vuosikirja 24, ss. 8-34.
