”Väite lapsuuden käsitteen puuttumisesta keskiajalla johti 1970-luvulla ongelmallisiin tulkintoihin perheen sisäisistä tunnesuhteista suurena kertomuksena, jossa rakkaudettomuudesta ja tunnekylmyydestä kuljettiin aina vain kohti huolehtivampaa ja rakastavampaa vanhemmuutta.”
Alustus! Lapsuuden tutkimuksen kenttä elää kukoistustaan. Lukuisia tutkimushankkeita on vireillä, tutkimuksia ilmestyy tasaiseen tahtiin ja tutkimusta edistävät erilaiset seurat ja verkostot. Tästä erinomainen esimerkki on Tampereen yliopiston lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimusyksikkö PerLa.
Tutkimusala on vahvasti monitieteinen. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi, että monitieteisyys (multidisciplinarity) ei ole vielä kehittynyt tieteidenvälisyydeksi (interdisciplinarity) – ala tarjoaa erinomaisia esimerkkejä siitä, miten tutkimustieto ei aina välity toivotulla tavalla eri tutkimusperinteiden välillä. Seuraavassa tarkastelemme tätä ongelmaa antiikin ja keskiajan tutkimuksen näkökulmasta.
Populaarimmassa kirjoittelussa, yleisteoksissa ja mediakeskusteluissa lapsuuden historiaan liitetään usein edistyskertomus, jossa ’ennen’, eli esimodernissa maailmassa, kaikki oli huonommin: lapsia hylättiin surutta, vanhemmat eivät välittäneet lastensa kuolemasta, imettäjiä käytettiin piittaamattomasti ja tytöt naitettiin vielä ’lapsina’ (Syvälä 2007; Rekola 2009; Kauppi 2009; Kettunen 2005). Uudempi tutkimus on osoittanut nämä käsitykset vähintään liioitelluiksi ja osin perusteettomiksi. Silti akateemisen yhteisön ulkopuolella ajatus valoisasta ja sivistyneestä nykyajasta näyttää yhä vaativan vastapainokseen näkemyksen julmasta, kurjasta ja pimeästä menneisyydestä, johon ihmismielen nurjat puolet voi heijastaa.
Akateemisessa maailmassa ajatus vanhan maailman lapsuuden perustavaa laatua olevasta ankeudesta elää yhä, mutta se ei ole enää määräävässä asemassa. Sen sijaan väite, että esimodernina aikana lapsuutta ei tunnistettu omana ikäkautenaan elää sitkeästi, vaikka lapsuuden historian tutkimus on pitkään taistellut tätä, lähinnä Philippe Ariès’n nimiin laitettua käsitystä vastaan.
Ariès’n merkitys oli kiistatta keskeinen lapsuuden tutkimukselle, sillä hän nosti esille, miten kulttuurisidonnainen ja siten historiallinen käsite ’lapsuus’ on (Ariès 1960). Se ei ole vain biologian määräämä aikakausi ihmisen elämässä vaan myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentunut käsite. Se, miten lapsuuteen ja lapsiin suhtaudutaan, miten ’lapsi’ määritellään, ja millaista toimintaa ja käytöstä ’lapsilta’ odotetaan, ei ole sidottu vain biologiseen kasvuprosessiin, vielä vähemmän vuosina laskettavissa olevaan ikään.
Yllättävää kuitenkin on, että yhteiskuntatieteellisessä ja kasvatustieteellisessä tutkimuksessa tämä yleinen teoreettinen oivallus – se, että jokaisessa historiallisessa tilanteessa lapsuus ‘keksitään’ aina uudenlaisena – on sekoitettu Arièsin erityiseen tulkintaan siitä, että esimodernina aikana lapsuutta ei nykyisessä mielessä tunnettu eikä tunnustettu omana erityisenä ajanjaksonaan, ja ‘moderni lapsuus’ on keksitty vasta 1500–1700 -luvuilla.
Arièsin tutkimustuloksiin viitataankin yhä velvollisuudentuntoisesti. Osa kirjoittajista hyväksyy väitteen ‘lapsuuden käsitteen synnystä’ kritiikittä, toiset liittävät mukaan maininnan, että käsitystä on kritisoitukin – mutta lähes poikkeuksetta se on lähtökohta, josta ponnistaa omassa argumentoinnissa eteenpäin.[1]
Arièsin erityinen väite lapsuuden käsitteen puuttumisesta keskiajalla johti 1970-luvulla tulkintoihin perheen sisäisistä tunnesuhteista suurena kertomuksena rakkaudettomuudesta ja tunnekylmyydestä kohti aina vain huolehtivampaa ja rakastavampaa vanhemmuutta. Tätä tulkintaa korostivat erityisesti Lloyd deMause (1974), Edward Shorter (1975) sekä Lawrence Stone (1977). Suomessa Kaari Utrion Eevan tyttäret (1984), toi tämän käsityksen lapsuuden historian suurista linjoista laajempaan tietoisuuteen.
”Patriarkaalisessa alistamisyhteiskunnassa lapsi oli uhri. Hän oli avuton ja puolustuskyvytön, joten häntä pääsivät alistamaan kaikki nekin, jotka olivat itse alistettuja: äidit, hoitajat, palvelijat, vanhemmat lapset. – Lapsen itsekunnioitus ja itseluottamus murrettiin pelottelulla ja pahoinpitelyllä.” (Utrio 1985)
Kirja oli tärkeä puheenvuoro, sillä se oli ensimmäisiä ja edelleen ainoita aiheesta suomeksi kirjoitettuja teoksia. Vaikka Philippe Ariés oli julkaissut Lapsuuden vuosisadat -teoksensa jo vuonna 1960, Eevan tyttärien julkaisuajankohtana suuri osa lapsuuden historian tutkijoista painiskeli edelleen Ariès’n esiin nostamien teemojen kimpussa.
Tutkimuksellisesti uusi murros tapahtui kuitenkin 1980-luvulla. Lukuisissa tutkimuksissa osoitettiin, että niin antiikissa kuin keskiajallakin lapset ensinnäkin kuuluivat yhteiskuntaan sen elimellisenä osana, toiseksi, että vanhemmille lasten hyvinvointi oli keskeistä, ja kolmanneksi, että tunneside näihin oli vahva. (Riché 1962, Hanawalt 1977; Arnold 1980; Alexandre-Bidon & Closson 1985; Hanawalt 1986; Krötzl 1989). Jopa Ariès itsekin myönsi vetäneensä osin liian hätäisiä johtopäätöksiä ohuen lähdemateriaalin pohjalta. (Lett 1997, 11; Hutton 2001, 395–410; Rahikainen 2005, 38–42).
Hiljalleen monet erityisteemat, kuten isänvalta ja auktoriteetti, lapsikuolleisuus, lasten hylkäys ja myynti sekä holhous, on liitetty sosiaalihistoriallisiin tutkimuksiin erityisesti demografisen näkökulman ja perherakenteeseen kohdistuvan kiinnostuksen kautta (Harlow et al. 2007, 6–7; Hanawalt 2002; Rahikainen 2005; Katajala-Peltomaa & Vuolanto 2013, 234–43). Viimeisen kymmenen vuoden aikana on (vihdoin) tapahtunut myös siirtymä lapsuuden historiasta kohti lasten (omaa) historiaa, ja lasten osallisuutta ja toimijuutta on ryhdytty etsimään myös antiikin ja keskiajan maailmasta.
Kuitenkaan nämä historioitsijoiden töiden tulokset eivät ole löytäneet tietään muiden akateemisten oppialojen tutkijoiden keskuuteen, ja myyttinen käsitys ratkaisevasta erosta nykylapsuuden (’modernin’) ja menneiden aikojen (’esimodernin’) välillä elää yhä akateemisessa yhteisössä. Ongelma ei siis ole se, että halutaan nähdä ero menneen lapsuuden ja nykylapsuuden välillä, vaan se, että tämä palautuu ’kronologiseksi’ eroksi, osin anakronistisista lähtökohdista.
Hedelmällisempää olisi hienovaraisempien kategorioiden, kuten sosiaalisen aseman, sukupuolen tai maantieteellis-kulttuuristen erojen ottaminen huomioon. Esimerkiksi: miten lapsityön yhteiskunnallisten merkitysten, tai uskonnon kulttuurillisen aseman, muuttuminen on vaikuttanut lapsen asemaan ja toimintamahdollisuuksiin yhteiskunnassa? Onko tässä eroja tarkasteltaessa Pohjoismaita tai Välimeren maita? Tutkimuskenttää riittää.
Viite [1]: Esim. seuraavat tutkimukset ja kirjoitukset ovat kiinnittäneet huomiotamme:
- Vänskä, Annamari & Autio, Minna (2009) `Aikuisia lapsia ja lapsiaikuisia – symbolinen lapsuus visualisoituvassa kulutuskulttuurissa´. Nuorisotutkimus, 27 (4), 53–69, erit. 54–55.
- Muukkonen, Martti (2000) ’Poikatyön pioneeri: NMKY poikatyön mallien kehittäjänä’. Nuorisotutkimus 18:3, 20-31.
- Marjo Laukkanen: ‘Lapsi ihmisenä’. Kide 2/2013 (luettu 7.8.2013)
- Juuso, Hannu, ‘Lapsi, filosofia ja kasvatus’. Niin&Näin 4/2007, 71–74
- Alanen, Leena (2009). Johdatus lapsuudentutkimukseen. Teoksessa Alanen, L. & Karila, K. (toim.) Lapsuus, lapsuuden instituutiot ja lasten toiminta. Vastapaino: Tampere, 9–30, erit. s. 19).
- Pohjola, Kirsi, ’Game over?’ Yhteiskuntapolitiikka 2008:5, 552–8, tässä 553.
- Puhakka, J. (2003) ’Kasvatus, opetus- ja hoitojärjestelmän yhteiskunnallinen muotoutuminen sekä pikkulasten koulu toimintapo- liittisena ideana’. Teoksessa J. Puhakka & J. Selkee (toim.), Hyvän elämän alku kunnallisessa palvelutuotannossa. Helsinki: Suomen kuntaliitto, 46–57, erit 47–8.
Nopea internethaku paljasti myös, että lapsuuden löytymiseen uuden ajan alussa viitataan rutiininomaisesti lukuisissa 2000-luvun yhteiskuntatieteen ja kasvatustieteen pro gradu -tukielmissa.
Kirjallisuus:
Alexandre-Bidon, D. & Closson, M., L’enfant à l’ombre des cathédrales. Lyon : Presses universitaires de Lyon & Paris: CNRS, 1985.
Ariès, Philippe, L’Enfant et la Vie Familiale sous l’Ancien Régime. Paris: Plon, 1960.
Arnold, Klaus, Kind und Gesellschaft in Mittelalter und Renaissance: Beiträge und Texte zur Geschichte der Kindheit. (Paderborn: Schöningh. 1980).
Hanawalt, Barbara A., ‘Childrearing among the lower classes of late medieval England’. The Journal of Interdisciplinary History 8 (1977): 1–22.
Hanawalt, Barbara A., The Ties that Bound. Peasant Families in Medieval England. Oxford & New York: Oxford University Press, 1986.
Hanawalt, Barbara A. ‘Medievalists and the study of childhood’. Speculum 77:2 (2002): 440–460.
Harlow, Mary, Laurence, Ray & Vuolanto, Ville. ‘Past, Present and Future in the Study of Roman Childhood’, in Crawford, S. and Shepherd, G., (eds) Children, Childhood and Society. Oxford: Archaeopress, 2007, 5–14.
Hutton, Patrick H., ‘Late-Life Historical Reflections of Philippe Ariès on the Family in Contemporary Culture’, Journal of Family History 26 (2001): 395–410.
Kauppi, Pentti, ’Lapsesta tehdään kuluttaja liian varhain’[mielipide], Helsingin Sanomat 13.3.2009.
Katajala-Peltomaa, Sari & Vuolanto, V. Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla. Helsinki: Gaudeamus, 2013.
Kettunen, Jarmo, ’Kiltit lapset seksiuhreina’, Aikalainen 6/2005.
Krötzl, Christian, ‘Parent-Child Relations in Medieval Scandinavia According to Scandinavian Miracle Collections.’ Scandinavian Journal of History 14 (1989): 21–37.
Lett, Didier, L’enfant des miracles. Enfance et société au Moyen ge (XIIe–XIIIe siècle). Paris: Aubier, 1997.
deMause, Lloyd, ‘The Evolution of Childhood’, in deMause, L. (ed.) The History of Childhood. New York: The Psychohistory Press, 1974: 1–73.
Rahikainen, Marjatta, ’Philippe Aries ja lapsuuden historia’ Tieteessä tapahtuu 3/2005: 38–42.
Rekola, Anna-Liisa, ’Muutoksen perusta on ihmisen mielessä’, Tieteessä tapahtuu 1/2009: 51.
Riché, Pierre, Education et culture dans l’occident barbare, VIe-VIIIe siècles. Paris: Éditions du Seuil, 1962.
Shorter, Edward, The Making of the Modern Family. New York: Basic, 1975.
Stone, Lawrence, The Family, Sex and Marriage in England 1500–1800. New York: Harper and Row, 1977.
Syvälä, Maria, “Palauttakaa lapsuus” Aamulehti, Ihmiset -liite 21.10. 2007.
Utrio, Kaari, Eevan tyttäret. Naisen, lapsen ja perheen historia. Helsinki: Tammi, 1985.
