”Usein taloustieteestä puhutaan neutraalina rationaalisen päätöksenteon teoriana. Tällöin unohtuu että poliittisesti relevantissa merkityksessään – tehokkuusoppina – taloustiede kantaa mukanaan omaa arvopohjaansa ja siihen linkittyviä institutionaalisia ratkaisuja.”
Alustus! Yleensä ollaan totuttu siihen, että poliitikkojen tapa suodattaa julkiseen keskusteluun taloustieteilijöiden näkemyksiä joutuu kritiikin kohteeksi. Nyt kuitenkin poliitikkojen kriisitietoisuus ja keinot taloutemme ongelmien ratkaisemiseksi ovat saaneet varauksellista kiitosta myös taloustieteilijöiden joukossa. Talouden ymmärtäminen on tietenkin vaikeaa – eikä vähiten sen takia, että tarkastelun kohteena olemme me, ihmiset, jotka teemme valintoja milloin milläkin perusteella.
Joka tapauksessa taloustiede on aikamme poliittisesti vaikutusvaltaisin tiede. Se luo yhteiskunnille taloudellisen toiminnan realiteetit ja tavoitteet, joiden toteutuksen tavoista eri koulukunnat kiistelevät. Menemättä yksityiskohtiin, realiteetit kietoutuvat globaalin talouden vaatimuksiin: suhteellisen edun periaate, tehokkuustavoitteet, kilpailukyky, liberaali demokratiakäsitys ja niin edelleen.
Näiden realiteettien enempi pohtiminen saatikka kyseenalaistaminen ei ole päällimmäisenä poliitikkojen mielessä. Riittäähän niiden puitteissakin sijaa erimielisyydelle. Oikean ja vasemman laidan keskustelijat ottavat yhteen toisinaan talouden mekaniikan sisäisistä kysymyksistä, koskien vaikkapa valtion roolia tai niukkuuden/elvytyksen perusteluja. Toisinaan erimielisyyksien aiheena ovat koulutusta tai päivähoitoa koskevat näkemykset, ja niin edelleen. Isoimmat hankaukset koskevat tulonjakoa: Kaikki haluavat kasvattaa taloudellista piirasta, toiset haluaisivat myös jakaa sitä runsaammalla kädellä.
Taloudellisten realiteettien kyseenalaistamattomuus tarkoittaa, että niiden pohtiminen jää niin sanotusti akateemiseksi kysymykseksi: käytännön pakot avautuvat sentään käsitteelliselle analyysille. Talouden realiteettien taustalta löytyykin tietty käsitys ihmisistä ja yhteisestä päätöksenteosta.
Yleisen ajattelutavan mukaan taloudellinen toiminta on tehokasta silloin, kun ihmiset ja yritykset toimivat itsekkäästi. Toimintaa ei voi perustaa – taloustieteilijä Amartya Senin käsittein ilmaistuna – sympatialle, jossa tyydytystä saadaan myös kaveria koskevasta hyödyn lisäyksestä (altruismi). Ei tule myöskään toimia sellaisten velvollisuuksien tai sitoumusten (commitments) pohjalta, jotka eivät samalla ole taloudellisesti tehokkaan toiminnan sisäisiä velvollisuuksia (kuten em. itsekäs toiminta). Tällaisia hankalia sitoumuksia voisivat olla esimerkiksi yhteisölliset velvollisuudet.
Talouden realiteettien valossa emme saa esimerkiksi samastua kansallisvaltioomme, jos tämä tarkoittaa kansainvälisen kaupan rajoittamista eli protektionismia. Suhteellisen edun periaatteen mukaan kansainvälinen kauppa kannattaa aina: riittää, että olemme jonkin asian tuottamisessa vähemmän huonompia kuin jonkin toisen asian tuottamisessa.
Ajatuksen alkuperäisen esittäjän, David Ricardon (1772-1823) ajoista maailma on muuttunut, eivätkä monet hänen esittämänsä teorian ehdot enää päde. Silti ajatus suhteellisesta edusta näyttäisi yleisellä tasolla toimivan: taloudellinen globalisaatio on vetänyt mukaansa aina yhä uusia kansallisvaltioita, jotka aikansa ovat keskittyneet johonkin suhteelliseen etuunsa, esimerkiksi halpaan työvoimaan, luonnon resursseihin tai johonkin teknologisen erityisosaamisen alueeseen.
Talouden realiteetit varoittavat meitä myös rakentamasta liian vahvaa demokratiaa. Tarvitsemme toki liberaalin demokratiakäsityksen mukaiset instituutiot – vallan kolmijako-oppeineen ja vaihdettavine kansanedustajineen – jotta valta ei pääsisi liikaa keskittymään. Sen sijaan meidän ei tule turhaan korostaa kansallista itsemääräämisoikeutta, koska se on omiaan heikentämään talouden tehokkuutta ja kilpailukykyä.
Monien, erityisesti taloudellisesta ajattelusta viehättyneiden mielestä politiikan tekeminen on muutenkin aika arveluttavaa. Pyrkiessään miellyttämään äänestäjiään, poliitikot ajautuvat tekemään populistisia ja lyhyen aikavälin päätöksiä, jotka häiritsevät vakaata taloudellista kehitystä. Tämä ajattelutapa rinnastuu niin sanottuun julkisen valinnan koulukuntaan, jonka mukaan politiikassa on kysymys vain eri intressiryhmien välisestä valtataistelusta.
Nämä – nyt vähän uudella tavalla ilmaistut – talouden realiteetit ovat iskostuneet ytimiimme. Vaikka ne kehottavat itsekkyyteen sekä yhteisöjen ja demokratian kaventamiseen, ei niitä tee mieli haastaa. Onhan samalla niinkin, että tilaa on myös arvopohjamme suopeammalle tulkinnalle. Joissakin (so. yksilöllisen elämän) puitteissa altruismi on hyve, tietty tulkinta oikeudenmukaisuudesta (so. Älä varasta!) on yhteiskunnan perusta, kohtuulliseen voittoon tyytyminen on järkevää liiallisten liiketoimintakustannusten vallitessa, ohut vaalidemokratia estää vallan keskittymistä ja yhteisöllisyys on yritysten elinehto.
Arvot ovat olemassa, tulkintoina tietenkin, mutta säilyttäen perheyhtäläisyyden kaikkiin muihin tulkintoihin. Olkoonkin, että vahvemmat tulkinnat on paras unohtaa. Vahvat tulkinnat arvoista jäävät syrjään, koska niiden pohtiminen – puhumattakaan niiden mukaan toimimisesta – aiheuttaisi taloudelle liiketoimintakustannuksia eli tehokkuustappioita.
Yllättäen taloustieteilijöiden joukosta löytyy kuitenkin haastaja tälle ajattelutavalle. Dani Rodrik tarkastelee kirjassaan The Globalization Paradox, Why Global Markets, States, and Democracy Can’t Coexist (Oxford University Press 2011) [1] niitä liiketoimintakustannuksia, joita kansallisvaltioiden demokraattinen päätöksenteko aiheuttaa globaalille taloudelle.
Hänen mukaansa voimme valita yhtä aikaa vain kaksi seuraavasta kolmesta hyvästä: globaalit vapaamarkkinat, kansallisvaltiot ja demokratia. Rodrikin valinta kohdistuu demokraattisiin valtioihin. Hänen skenaariossaan globaaleja markkinoita ei hylättäisi, mutta päätösvaltaa siirrettäisiin kansallisvaltioiden suuntaan.
Esimerkiksi WTO:n roolia Rodrik muuttaisi siten, että se tutkisi demokraattisten edellytysten täyttymistä jonkin kansallisen, esimerkiksi tuontitulleja koskevan päätöksen kohdalla. WTO ei siis langettaisi päätöksiään sisällöllisin (vapaakauppaa puoltavin) perustein, vaan kriteerinä toimisi päätösten valmistelun demokraattisuus, kuten keskustelun asiantuntevuus ja kattavuus. Näin talouden ulkopuolinen ja päätöksenteon prosesseihin liittyvä näkökulma tulisi taloustieteellisen, toiminnan seurauksia painottavan näkökulman rinnalle.
Tästä ajatukset vievät deliberatiivisen demokratiakäsityksen suuntaan. Sen mukaan perustelumme asioiden oikealle tolalle voisivat rakentua eri tavalla kuin markkinoilla (tai kuten julkisen valinnan koulukunnan mukaan demokraattisessa päätöksenteossakin tapahtuu).
Päätösten perustelut voisivat liittyä vaikkapa arvopohjaisiin näkemyksiimme yhteiskunnallisesta kehityksestä. Missä määrin haluamme sitoutua globaalin kilpailun ehtoihin? Mitä tämä tarkoittaa työelämälle tai yhteisöillemme? Samoin taloudellisen tehokkuuden hyödyt, haitat ja niiden tulkinnanvaraisuus voitaisiin nostaa keskusteluun. Kysymys vallan laadusta ja jakautumisesta saisi uutta painoarvoa.
Miten eri tavoin taloudellinen ja poliittinen valta ovat kietoutuneet toisiinsa? Kansalaiset ja eri alojen asiantuntijat voisivat kriittisesti tarkastella arvostuksiaan ja sitä mitkä institutionaaliset ratkaisut parhaiten toteuttaisivat niitä.
Vaikeuksia tässä tietenkin riittää kaikilla rintamilla. Ei ole helppoa toteuttaa deliberatiivisen keskustelun ihanteita tilanteessa, jossa (myös taloudellisen ajattelutavan edesauttamana) yksilö ja yhteisö eivät helposti kohtaa. Eräs institutionaalinen ratkaisu kuitenkin auttaisi alkuun: globaalien talousinstituutioiden vallan rajoittaminen.
Valtavirtainen talouspuhe tietenkin tyrmää nämä ajatukset. Taloustiede nähdään joko neutraalina rationaalisen päätöksenteon teoriana tai sen ajatellaan kattavan kaikki arvot. Tällöin kuitenkin unohdetaan että poliittisesti relevantissa merkityksessään – tehokkuusoppina – taloustiede kantaa mukanaan omaa (yllä vähän aukaistua) arvopohjaansa ja siihen linkittyviä institutionaalisia ratkaisuja.
Periaatteessa olisi mahdollista pohtia vallitsevan asiaintilan suotavuutta. Antaisivatko taloudelliset realiteetit periksi, jos niihin kunnolla pureuduttaisiin? Akateemiset pohdinnat eivät usein kuitenkaan aidosti kohtaa valtavirran talouspuhetta. Näin on ainakin oman oppiaineeni filosofian kohdalla. Jo erilaiset käsitteelliset lähtökohdat tekevät tieteenalojen välisen vuoropuhelun vaikeaksi. Mikäli talouspuheesta tulisi aidosti monitieteisen tutkimuksen kohde, voisi tilanne muuttua.
[1] Globalisaation paradoksi ilmestyy keväällä 2014 niin&näin -kirjojen kustantamana.
