”Suomen kaltaisen pienen valtion on viisasta panostaa todellisuuteen, jossa jännitteet ja kriisit pyritään ensisijaisesti ratkaisemaan poliittisesti ja jossa ihmisoikeusnormiston pohjalta muodostetut pelisäännöt takaavat olosuhteet, joiden varassa myös funktionalistisempi kauppapolitiikka saattaa kukoistaa.”
Alustus! Kuluva vuosi on tarjonnut verraten vilkkaita hetkiä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun seuraajille. Vuosi sai lentävän lähdön valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon myötä.
Keskustelu sai uusia kierroksia keväällä, kun ulkoasiainvaliokunta (2013) ilmaisi selontekoa ruotineessa mietinnössään tyytymättömyyttä sen laveisiin pensselinvetoihin. Kesäkuussa ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliitti tasasi näkemyksiään tasavallan presidentti Sauli Niinistön kutsumana. Kultarannan keskustelut käytiin ilmeisen hyvässä hengessä, vaikkei Naantalin sateisesta säästä irronnutkaan Suomen turvallisuuspoliittisia perustuksia järisyttäneitä avauksia.
Myös turvallisuushallinto on ollut aktiivinen: Suomessa on kuluvan vuoden aikana julkaistu poikkihallinnollisesti valmisteltu kyberturvallisuusstrategia (valtioneuvosto 2013a), arktinen strategia (valtioneuvosto 2013b) sekä ulkoasiainhallinnon valmistelemat YK- ja ihmisoikeusstrategiat (2013a, 2013b).
Strategiapalaverien ja sisäsyntyisen keskustelun lomassa kansainvälisen politiikan näyttämöllä on tapahtunut paljon: Syyrian ja Egyptin kriisit ovat koetelleet Lähi-itää samalla, kun Euroopassa on juututtu tilintekoon integraation tulevaisuusnäkymistä. Venäjä on jatkanut muskelinpullisteluaan sotilaallisen varustautumisohjelman ja sotaharjoitusten sarjan varassa. Kun kaiken tämän päälle ladattiin vielä Edward Snowdenin tietovuodoista leimahtanut vakoilukohu, ei tarvitse olla hitaaseen sytytykseen taipuvainen hämäläinen todetakseen, että kiirettä on pitänyt.
Maailman tapahtumien puristus ja kiivastahtisuus ovat hämmentäneet suomalaista keskustelua. Ulkopoliittisessa keskustelussa ovat korostuneet maailmanpolitiikan monenkeskisyyden vahvistumisen sekä jatkuvan, vaikeasti ennustettavan muutoksen teemat: ”Uhkakuvat ovat monimutkaistuneet ja epävarmuustekijät lisääntyneet”, todetaan ulkoasiainvaliokunnan (2013, 4) mietinnön toimintaympäristökuvauksessa.
Rajoista piittaamattomien tieto- ja talousvirtojen voima osoittaa, ettei todellisuus ole pelkistettävissä maantieteellisiin jakolinjoihin. Samalla vaikuttaa siltä, ettei perinteinen valtapolitiikkakaan ole katoamassa mihinkään. Kansainvälisen politiikan maailmaa ohjaavat useat rinnakkain elävät todellisuudet, joihin ulkoministeri Erkki Tuomioja (2013a; 2013b; 2013c) on viitannut puhuessaan maailmaa jakavasta vanhasta reaalipolitiikan sekä uudesta keskinäisriippuvuuksien todellisuuden jännitteestä.
Rinnakkaisina ja kamppailevina todellisuuksina avautuva maailma aiheuttaa epävarmuuden ja turvattomuuden tunnetta, jos sitä on tottunut siivilöimään perinteisen valtiolähtöisen turvallisuuspolitiikan vinkkelistä. Tunteessa ei sinänsä ole mitään uutta. Puolustusvoimien silloinen komentaja, Jan Klenberg, kuvaili jo vuonna 1994 maailmaa seuraavasti: ”Haasteet, riskit ja epävarmuudet ovat maamme osalta selvästi kasvaneet ja tulevien tilanteiden ennustettavuus on huonontunut” (Klengberg teoksessa Nokkala 2001, 25).
Kylmän sodan staattiseksi uskottu kaksinapainen maailma – olkoonkin että se kätki sisäänsä ydinasepariteetin lisäksi myös ydintalven uhkakuvan – tarjosi hieman paradoksaalisesti ennustettavan toimintaympäristön. 1990-luvulla itsensä niin tutkimuksessa kuin politiikassakin läpi lyönyt laajan turvallisuuden käsite ja uudet uhkakuvat ovat pakottaneet kansallisvaltiot tunnustamaan omavaraisen toimintansa rajat.
Käytännön lääkkeitä keskinäisriippuvaisen ahdistukseen
Valtapolitiikkaan ja tankkien lukumäärään katsova ulkopolitiikka ei ole sellaisenaan realistista – se kohtaa maailmassa vain yhden, pelkistetyn todellisuuden. Vastaavaan kujanjuoksuun ajaudutaan, jos ulkopoliittista mielikuvitusta johtaa käsitys kaikenkattavasta postmodernista katkoksesta, jossa valtioille jää vain lohduttavien tarinoiden säilöjän rooli. Historia vaikuttaa sielläkin, missä näemme sekasortoa, paikattomuudesta johtuvaa kärsimystä ja globaaleja virtoja. Mitään historiallista katkosta ei ole, vaikka moderni aikakäsityksemme onkin Reinhart Koselleckia (2004) mukaillen jatkuvasti kiihtymään päin.
Tämän suuntaista päättelyä on ollut havaittavissa myös Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa, jonka avainsanoiksi keskinäisriippuvuus, monenkeskisyys sekä verkottuneisuus ovat viimeisen vuoden kuluessa nousseet. Keskinäisriippuvuuden ajatusta viriteltiin jo syksyn 2012 suurlähettiläspäivillä.
Ajatus keskinäisriippuvaisuudesta on vähintään yhtä vanha kuin 1800-luvun vaihteessa merkantilistisen kauppa- ja teollisuuspolitiikan haastaneet poliittisen taloustieteen klassikot (mietitään vaikka Adam Smithin ja David Ricardon oppeja). Kansainvälisen politiikankin tieteenalalla monimutkaisen keskinäisriippuvuuden teesi nousi haastamaan silloista valtiokeskeistä realismia viimeistään 1960- ja 70-lukujen taitteessa (Keohane & Nye 1972) [1]. Suomen nykykeskustelussa tehdyssä tulkinnassa on uutta ainoastaan käsitteen rinnastaminen turvallisuuspolitiikan sotilaalliseen ulottuvuuteen ja puolustusyhteistyönäkymiin.
Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä (2013, 20) todetaan, ettei sotilaallisen liittoutumattomuuden ”aukoton toteuttaminen” ole keskinäisriippuvuuksien maailmassa ”tosiasiassa käytännössä enää täysin mahdollista.” Toteamus ei kuitenkaan tarjoa käyttöarvoa suurten turvallisuuspoliittisten linjojen hahmottamiselle. Käytännössä siinä vain kielletään yhden äärimmäisen ja staattisen määreen, eli täydellisen liittoutumattomuuden analyyttinen arvo.
Valiokunta penääkin analyysiä, jonka varassa kansallisen riippumattomuuden ja puolustuspoliittisen verkottumisen välille saataisiin tehtyä kompromissi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällaista ’isoa linjaa’ piirtävää pysyvää kompromissia on mahdotonta toteuttaa kompleksisessa maailmassa, jossa turvallisuuskysymyksiä on entistä vaikeampi sitoa selkeinä hahmottuviin syy-seuraussuhteisiin. Poliittisen todellisuuden monimutkaisuus vaati politiikan tekijöiltä entistä laveampaa katsetta, tilannesidonnaista joustavuutta, ketteryyttä ja kulttuurista herkkyyttä.
Monenkeskisyyden, keskinäisriippuvuuden ja verkottuneisuuden teesit huokuvat henkeä, jossa ulkopolitiikan taito latistuu epätoivoiseksi pyrkimykseksi pysytellä globaalissa tyrskyssä ajelehtivan ajopuun kyydissä. Perinteisen geopolitiikan paluuta voidaan pitää vastareaktiona alituista muutosta ja ‘paikattomuutta’ korostavalle hybrikselle.
Sotilasvoimavetoisen turvallisuusajattelun äänenpainot ovat kasvaneet myös Suomessa. Tähän viittaa keskustelu Yhdysvaltojen Tyynelle valtamerelle suuntautuvista suurstrategisista painotuksista, joiden on ounasteltu imevän Eurooppaan turvallisuustyhjiön, sekä Venäjän vahvana jatkuvaa aseellista varustautumista ryydittävien sotaharjoitusten sarja.
Globaalin paikattomuuden ja geopolitiikan väliin sijoittuu puolestaan kybermaailmaksi tituleerattu palanen, joka sisältää kytköksen sekä ’vanhan maailman’ turvallisuusdilemmaa ruokkiviin mekanismeihin että ’uuden maailman’ paikattomuuteen ja rajattomuuteen.
Olisi houkuttelevaa ajatella, että keskinäisriippuvuuden myötä kansainvälisen politiikan turvallisuuden referentti olisi siirtynyt valtakuntien ja talousvirtojen rajoista kohti yksilöiden kokemusmaailmaa (ks. esim. Booth 2007). Pikainen vilkaisu Lähi-idän tapahtumiin kertoo yksilön paikan olevan edelleen kovan turvallisuusajattelun marginaalissa, vaikka esimerkiksi Syyrian sodan monimutkaisuus ja kaoottisuus yhtä lailla pyyhkii lattiaa valtion rajoilla.
Paluu monoliitteina toimivien kansallisvaltioiden kulta-aikaan vaikuttaa talouspuheen ja globaalien virtojen leimaamalla aikakaudella menneiden haikailulta. Ehkä katse tulisikin siirtää lähemmäs politiikanteon arkea ja rutiineja, joista aukeaa kirkkaampi yhteys historialliseen jatkuvuuteen. Tämä kansainvälisen politiikan arkipäivän käytäntöjen maasto, jossa erilaisten toimijayhteisöjen (hallinnon organisaatiot, järjestöt, sotilasyhteisöt, diplomatiayhteisö jne.) rutiinit, maailmankuvat ja tavanmukaisuuden logiikka nousevat keskeiseksi tekijäksi kansainvälisen politiikan muutostekijöitä arvioitaessa, on vielä empiiriseltä tutkimukselta pitkälle haravoimatta (ks. esim. Adler & Pouliot 2011; Pouliot 2010).
Niinistön pragmatistinen ulkopolitiikka: toiminnanvapautta ja valinnan mahdollisuuksia
Ensimmäistä täyttä presidenttivuottaan viettävältä Niinistöltä odotettiin suurlähettiläspäivillä kuluneen kesän aikana virinneen ‘kultarannan hengen’ kiteyttäviä ulkopoliittisia linjauksia. Osittain Niinistö olikin valmis niputtamaan keskustelua yhteen: Suomen itsenäisen puolustuksen ylläpitäminen on arvo, joka yhdistää Suomen turvallisuuspoliittisen eliitin enemmistöä, riippumatta muista ulkopolitiikan saralla tehtävistä valinnoista.
Ulkopolitiikkaa valtasuhteiden, liittolaisryhmittymien ja instituutiokytköksien kautta hahmottavat asiantuntijat joutuivat sen sijaan pettymään. Niinistö ei tarjonnut suunnanmuutoksia, ellei vaatimusta EU:n integraation poliittisen syvenemisen fundeeraustauosta voida sellaisena pitää. Yksityiskohtien sijasta Niinistö painotti ulko- ja turvallisuuspolitiikan syvempiä ulottuvuuksia:
Minusta taas aidan päällä on aika hyvä olla [viittaus Suomen asemaan Länsi-Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa, jossa Suomelle on ominaista tiivis yhteistyö Naton kanssa ilman tarvetta jäsenyyteen]. Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan. Ja kuten eräs arvoisista edeltäjistäni varoitti, mitään ei pidä tehdä ”ajattomalla ajalla” – abstraktiona, ilman tilanteen ja ajankohdan tajua. Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa.
Toiminnanvapautta, mahdollisuuksia kokemusperäiseen käytännölliseen päättelyyn ja valintoihin; ei vapaaehtoisesti rakennettuja kytköksiä automatiikkaan, johtimiin, jotka asettaisivat Suomen omaehtoisen politiikan tekemisen edellytykset kyseenalaiseksi.
Niinistön ajatusmaailma heijastelee perinteistä valtioviisauden ideaalia, prudentiaa, jossa teoriakirjoista johdetut opinkappaleet, ajattomat totuudet sekä esteettisistä syistä kaivatut poliittiset liitot asetetaan käytännöllisen viisauden, kokemuksen sekä tilannekohtaisen harkinnan taakse toisarvoiseen asemaan. Vuoden 2012 suurlähettiläspäivillä Niinistö hämmästeli maailman muutosta ja monimutkaisuutta. Tämä vire ei ollut tuoreimmasta (2013) puheesta täysin kadonnut, mutta nyt painotus oli selvästi aktiivisen, käytännöllisen ja omaehtoisen ulkopolitiikan tekemisessä.
Tulkintani valtioviisauden korostumisesta ja Niinistön orastavasta pragmatismista on väistämättä eräänlainen pelkistys, joka kuitenkin tarjoaa lupaavalta vaikuttavan käsitteellisen kehikon Suomen ulkopolitiikan toimivuuden tarkastelulle. Havaintoa tukee se, ettei Niinistö ole ankkuroinut lähestymistapaansa politiikan käytäntöjä edeltäviin kärkihankkeisiin – kenties talous- ja kauppakysymyksien korostamista lukuun ottamatta. Tilannekohtainen sensitiivisyys avaa kuvan, paitsi aktiivisesta ja ketterästä, myös pragmatistisesta ulkopolitiikasta.
Toisaalta Niinistön ulkopoliittinen asennoituminen voidaan tulkita myös ylenpalttiseksi varovaisuudeksi, jopa vetäytymiseksi – viittaahan sanan prudence englanninkielinen konnotaatio varovaisuuteen ja passiivisuuteen.
Vaihtoehtoisen tulkintakehyksen (Niinistön) ulkopolitiikalle tarjoaa Aristoteleen filosofiasta tuttu fronesiksen käsite, jonka konnotaatio on prudentian käsitettä aktiivisempi. Fronesis, inhimillisen toiminnan kannalta tärkein Aristoteleen kolmesta ajattelun hyveestä (kaksi muuta ovat episteme ja techne), viittaa käytännölliseen viisauteen, joka voidaan oppia vain saavutetun kokemuksen ja soveltamisen kautta. (ks. esim. Brown 2012.)
Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?
Valtioviisaudelta kysytään nyt taitoa hahmottaa ne paikat ja tavat, joilla ihmisoikeuksien ja oikeusperiaatteiden maailmaa saataisiin edistettyä siten, ettei vanha reaalipolitiikan maailma saa siitä lisää tuulta oman logiikkansa oikeuttamiseen. Toisaalta tulisi varoa tilannetta, jossa toiminnanvapauden nimissä sorrutaan lyhytnäköiseen opportunismiin. Tämä murentaisi ajan saatossa toimivaksi osoittautuneita ulkopolitiikkamme käytänteitä ja edelleen niiden taustalta löytyviä arvoja.
Yhtä kaikki, Suomen kaltaisen pienen valtion on viisasta panostaa todellisuuteen, jossa jännitteet ja kriisit pyritään ensisijaisesti ratkaisemaan poliittisesti ja jossa ihmisoikeusnormiston pohjalta muodostetut pelisäännöt takaavat olosuhteet, joiden varassa myös funktionalistisempi kauppapolitiikka saattaa kukoistaa.
Toimivuutta ei kuitenkaan voida pelkistää kylmäkiskoiseen seurauksien ja hyötyjen punnitsemiseen. Fronesis on suhtautumistapa, joka omaksutaan historian tuomia kokemuksia vasten; esteettisistä syistä tai teoriakirjojen pelkistysten varassa toteutetut politiikkavalinnat eivät sellaisenaan tyydytä pragmatistin kaipuuta toimivuuteen. Tähän yhteyteen sopii hyvin pragmatisti William Jamesin ajatus, jonka mukaan teoriat on ”[…] ymmärrettävä välineiksi, eikä suinkaan sellaisiksi arvoitusten vastauksiksi, joiden varaan voimme jäädä lepäämään” (James 2008 [1907], 51).
Niinistön orastava pragmatismi lupaa mahdollisuuksia ulkopoliittiseen aktiivisuuteen, jossa voidaan edetä laajasti kunkin ministeriösektorin ja ulkopolitiikan toimijoiden omia vahvuuksia ja käytännön toimintakentän erityispiirteitä korostaen. Esimerkiksi arktisen alueen strategiassa korostetaan teollisuuden innovaatioita, energiakysymyksiä, kestävää kehitystä ja Suomen roolia aktiivisena alueellisena edelläkävijänä.
Ulkoasiainhallinnon ihmisoikeusstrategiassa sen sijaan liikutaan teeman mukaisesti yleismaailmallisella ja normiperustaisella tasolla. Mutta jos kysymme erojen sijasta mitä käytännön toimintaa nämä strategiat palvelevat – millä tavalla ja mitä ne tekevät toimivammaksi – niiden rinnakkainen käteisarvo Suomen ulkopolitiikalle näyttää lupaavammalta.
Vaikuttava historia
Strategiatehtailu ei vielä itsessään muodosta ketterää – tai pragmatistista – ulkopolitiikkaa [2]. Niinistönkin mainitsema tilanneherkkyys on mahdollista saavuttaa vain kokemuspohjaisesti, historian vaikutuksia tutkimalla.
Vuoden 2012 suurlähettiläspäivien puheessa Niinistö viittasi Paasikiveen. Käsitettä “ajattomalla ajalla” käytti puolestaan Urho Kekkonen vuonna 1972. Kekkonen viittasi tuolloin Saksojen väliseen valtiosopimukseen sekä valtioiden diplomaattiseen tunnustamiseen. Kyseessä oli aikansa merkittävimpiä kansainvälispoliittisia kysymyksiä, jonka kaiut luonnollisesti jylisivät myös Suomen sisäpolitiikassa. Aika tunnistamiselle oli tuolloin kypsä – sitä ei tehty “ajattomasta ajasta” käsin -, vaikkei sitä sellaiseksi tahdottu tunnistaakaan, järkeili Kekkonen.
Tilannesidonnaisesta herkkyydestä voi toki vetää Suomen nykypolitiikan suhteen moneen suuntaan lähteviä johtopäätöksiä – niiden suuntaahan ei pragmatistista menetelmää seuraten voi määritellä ennen kuin varsinainen soveltamisen hetki on käsillä. Se, mitä voimme tietää, löytyy kuitenkin sieltä, mikä on jo ollut ja toimivaksi osoittautunut. Tämä ajatus valaa ymmärrystä moniin Suomen ulkopolitiikan erityispiirteisiin, esimerkiksi siihen, miksi on perusteltua pitää yllä rakentavaa puheyhteyttä Venäjän suuntaan.
Palaan vielä lopuksi Niinistön ohimennen siteeraamaan Kekkosen puheeseen, ‘Näkökohtia Suomen ulkopolitiikasta’, vuodelta 1972, erityisesti sen alusta löytyvään luonnehdintaan kansainvälisen politiikan luonteesta:
Niiden monien muutosten joukossa, jotka maailmassamme ovat uusimman ajan auettua tapahtuneet, on yksi merkittävämpiä ollut kansainvälisen yhteistyön kasvaminen ja monipuolistuminen. Kansainvälisen ajattelutavan sekä kansainvälisen toiminnan tarve ja arvo ovat ennen aavistamattomalla tavalla lisääntyneet. Kuta vilkkaampi ja laajempi kansojen välinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat, sitä suurempi merkitys on valtioiden ulkopolitiikalla.
Kaukana ovat ne ajat, jolloin jokin valtakunta saattoi harjoittaa muista maista täysin riippumatonta ulkopolitiikkaa. Nyt on asianlaita se, että jokaisen maan, suurimmankin, ulkopolitiikka on tavalla tai toisella sidoksissa kansainväliseen politiikkaan. Sen perusteella on voitu sanoa, että yksityisen maan kansallinen ulkopolitiikka on kansainvälistä politiikkaa tämän valtion omasta näkökulmasta katsottuna.
Kekkosen viittaus riippumattoman ulkopolitiikan mahdottomuuteen istuisi kivuttomasti nykyhetkessä kirjoitetun ulkopoliittisen strategiapaperin toimintaympäristökuvaukseen. Kekkosen kuvaus saattaa perusteellisen muutoksen ja omaa aikaamme leimaavan epävarmuuden teesit kyseenalaiseksi. Nykyhetkemme on päinvastoin eräänlainen historiallisten tapahtumien ja niistä tehtyjen tulkintojen kompressoitu sulauma.
Filosofi Hans-Georg Gadamer (2004 [1960]) puhuu vaikutushistoriasta, joka on läpitunkevampaa kuin kirjoitettu historia sellaisenaan. Jotain on aina unohdettu ja hylätty, mutta mitään täysin uuttakaan ei voida maailmassa tuottaa. Tämä on meidän historiallisten olentojen kohtalo. Ei ole olemassa ajasta vapaata tyhjiötä, josta historiasta irrotetut ideat olisivat noukittavissa. Vaikutushistorian voiman tiedostaminen on valtioviisautta ja tukee ketterämmän ulkopolitiikan toimintaehtoja.
[1] Keohane ja Nye haastoivat kansainvälisen politiikan tieteenalalla valtavirta-aseman saaneen valtiokeskeisen realismin ydinteesejä korostamalla monikansallisten yritysten ja erilaisten valtion sisäisten ei-legitiimien toimijoiden, kuten sissiryhmien, toimintaa kansainvälisessä politiikassa. Käsitteen complex interdependence kehitti kuitenkin Raymond Leslie Buell jo vuonna 1925.
[2] Ketterän turvallisuuspolitiikan ajatuksesta haluan kiittää emeritusprofessori Osmo Apusta sekä Janne Riiheläistä, jotka ovat kehitelleet käsitettä keskusteluissaan. Kuten aikoinaan pragmatismi, myös ketterä turvallisuuspolitiikka on uusi nimi eräille vanhoille tavoille ajatella (ja toimia!).
Lähteet:
Adler, Emanuel – Vincent Pouliot (toim.) (2011): International Practices. Cambridge: Cambridge University Press.
Booth, Ken (2007): Theory of World Security. Cambridge: Cambridge University Press.
Brown, Chris (2012): “The ‘Practice Turn’, Phronesis and Classical Realism: Towards a Phronetic International Political Theory?”, Millennium – Journal of International Studies, 40(3), pp: 439–456.
Buell, Raymond Leslie (1925): International Relations. London: Pitman.
Gadamer, Hans-Georg (2004 [1960]): Truth and Method. Toinen, tarkastettu painos. Kääntänyt ja tarkastanut Joel Weinsheimer ja Donald G. Marshall. London: Continuum.
James, William (2008 [1907]): Pragmatismi. Uusi nimi eräille vanhoille ajattelutavoille. Suomentanut Antti Immonen. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura.
Keohane, Robert – Joseph Nye (1972): Transnational Relations and World Politics. Cambridge: Harvard University Press.
Koselleck, Reinhart (2004): Futures Past. On the Semantics of Historical Time. Kääntänyt Keith Tribe. New York: Columbia University Press.
Nokkala, Arto (2001): Laajeneva sotilaspolitiikka: strategia ja turvallisuus suomalaisen asevoiman rakentamisessa. Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus, Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, Tampereen yliopisto.
Pouliot, Vincent (2010): International Security in Practice. The Politics of Nato-Russia Diplomacy. Cambridge: Cambridge University Press.
Tasavallan presidentti Urho Kekkosen puhe Turun Yliopiston ylioppilaskunnan 50-vuotisjuhlassa 9.11.1972. Näkökohtia Suomen ulkopolitiikasta. (luettu 4.9.2013).
Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe suurlähettiläspäivillä 21.8.2012. (luettu 4.9.2013).
Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe suurlähettiläskokouksessa Finlandia-talolla 27.8.2013. (luettu 4.9.2013).
Ulkoasiainvaliokunta (2013): Valtioneuvoston selonteko Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012. Ulkoasiainvaliokunnan mietintö 1/2013 vp. UaVM 1/2013 vp — VNS 6/2012 vp. (luettu 4.9.2013).
Ulkoasiainministeriö (2013a): Suomen ulkoasiainhallinnon ihmisoikeusstrategia. (luettu 4.9.2013).
Ulkoasiainministeriö (2013b): Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategia. 17.7.2013. (luettu 4.9.2013).
Tuomioja, Erkki (2013a): Ulkoministeri Tuomiojan puhe Kultaranta keskusteluissa. 18.6.2013. (luettu 4.9.2013).
Tuomioja, Erkki (2013b): Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe Paasikivi-seuran UKK-luennolla Helsingissä. 4.9.2013. (luettu 5.9.2013).
Tuomioja, Erkki (2013c): Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe vuoden 2013 suurlähettiläskokouksessa Finlandia-talolla Helsingissä. 26.9.2013. (luettu 5.9.2013).
Valtioneuvosto (2012): Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012. Valtioneuvoston selonteko. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2012. (luettu 4.9.2013).
Valtioneuvosto (2013a): Suomen kyberturvallisuusstrategia. Valtioneuvoston periaatepäätös 24.1.2013. (luettu 4.9.2013).
Valtioneuvosto (2013b): Suomen arktinen strategia. Valtioneuvoston periaatepäätös 23.8.2013. (luettu 4.9.2013).
