“Uusien tilastojen valossa tuloerot ovat kasvaneet. Taustalla on rahoitussektorin vapauttaminen, julkisten menojen leikkaukset ja veropolitiikka. Julkisesta velasta on tullut mörkö. Talousoppineiden mukaan heikko elvytys ei paranna kokonaiskysynnän puutetta. Se vahvistaa tuloeroja ja pitkittää kriisiä. Näin on käynyt Yhdysvalloissa. Ja näin tullee käymään myös Euroopassa.”
Alustus! Talouden poliittinen suuntautuminen eliittien eduksi käynnistyi 70-luvulla Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin johdolla. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purku yhdistyi julkisten menojen leikkauksiin ja kaupan vapauttamiseen. Uskottiin täydellisiin markkinoihin.
Monet taloustieteen ja politiikan tutkijat ovat osoittaneet linjan virheellisyyden. Ja kaikki taloustieteen peruskurssin lukeneet tuntevat Keynesin teesit kysynnästä: ilman kysyntää ei ole kasvua ja kriisitaloudessa kysyntää tulee tukea valtion toimin.
Tästä huolimatta kuolleet ja kuopatut opit määrittelevät, jos eivät taloustiedettä, kuitenkin talouspolitiikkaa. Tuloerojen kasvu on politiittisten valintojen yksi seuraus.
USA: Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät
IT-kuplan kehittyessä 1990-luvulla Yhdysvaltain vauraimman 1. prosentin tulot kasvoivat 98,7 %. Enemmistön tulot kasvoivat myös merkittävästi, 20,3 %. Kuitenkin tulojen kasvusta lähes puolet meni vähemmistön taskuun. Kupla puhkesi vuosien 2000 ja 2002 välillä.
Vuosien 2002 ja 2007 välisenä aikana kaksi kolmasosaa tulojen kasvusta meni 1 prosentille. 99 prosentin osalta noin 7 % maltillinen tulojen kasvu riitti palauttamaan entisen tason. Rikkaat rikastuivat, köyhät pysyivät köyhinä.
2007-2009 kriisi oli Yhdysvalloissa historiallinen monessakin mielessä. 99 prosentin keskimääräisen tulotason huima lähes 12 % pudotus oli ainakin historiallinen.
Enemmistön kannalta toipuminen vuosien 2009 ja 2012 välisenä aikana on ollut kyseenalaista. 99 prosentin tulotaso on kasvanut vain 0,4 %, kun taas 1 prosentin vähemmistön tulot ovat kasvaneet 31 prosenttia. Tulojen kasvusta kriisin jälkeen 95 % on mennyt korkeatuloisille.
Kriisin jälkeinen kasvu ei ole riittänyt palauttamaan enemmistölle sen tulojen menetystä. Päinvastoin, kriisi teki tyhjäksi 2000-luvun alun talouskasvun vaikutukset ja osan 90-luvun kasvusta.
2007 alkaneen kriisin myötä rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet.
Suomi: Menetetty tasa-arvo
Tampereen yliopiston taloustieteen professorin Matti Tuomalan mukaan suomalainen kehitys on ollut samansuuntaista.
Tuomalan mukaan vuosien 1995 ja 2000 välillä vauraimman 1. prosentin käytettävissä olevat tulos kaksinkertaistuivat. Tulojen kasvusta 20 % meni vähemmistölle. Pidemmällä jaksolla vuosien 1995 ja 2007 välillä 12-13 % tulojen kasvusta on mennyt vauraimmalle 1. prosentille.
Suomen tilannetta kriisin jälkeen valottaa Tilastokeskuksen aineisto vuodelta 2011. Tuolloin suomalaisten keskimääräiset tulot kasvoivat 0,7 %. Pienituloisimman kymmenyksen tulot kasvoivat pari prosentin kymmenystä. Vauraimman kymmenyksen tulot kasvoivat yli 2 %, ja 1. prosentin tulot jopa 7 %.
Tulokymmenyksiin perustuvan tilastoinnin nojalla ei voida tehdä johtopäätöstä, että köyhät olisivat köyhtyneet – toisin kuin Yhdysvalloissa. Sen sijaan tuloerojen kasvusta ei jää epäilystä.
Oheinen kuva havainnollistaa tilannetta. Punainen viiva kuvaa pienimmän tulokymmenyksen keskimääräisiä käytettävissä olevia rahatuloja. Muutosta ei ole juuri tapahtunut. Turkoosi viiva kuvaa väestön köyhemmän puoliskon keskimääräisiä tuloja, jotka näyttävät kituutelleen paikallaan. Näihin kahteen ryhmään verrattuna vaurain tulokymmenys on kohottanut asemiaan selvästi. Vaurainta tulokymmenystä kuvaa paksumpi sininen viiva.
Ohuempi sininen viiva kuvaa väestön vauraamman puoliskon keskimääräisiä tuloja, nekin nousujohteisia.
Vuonna 1995 äärikymmenysten suhde oli 1:6. Vuonna 2011 se oli liki suhdetta 1:10. Samansuuntainen havainto pätee köyhemmän 50 ja vauraimman 10 prosentin suhteeseen. Vuonna 1995 se oli 1:3, vuonna 2011 melkein 1:5.
Ideologista veropolitiikkaa Suomessa
Professori Tuomalan mukaan Suomen tuloeroja selittää veropolitiikka. Taustalla on Esko Ahon hallituksen päätös vuodelta 1993: pörssin ulkopuolisten (listaamattomien) yritysten omistat saivat mahdollisuuden siirtää ansiotulonsa pääomatuloksi. Listaamattomista yrityksistä suuri osa tarjoaa suomenkielisiä palveluita, kuten yksityisiä lääkäri- ja hammastenhoitopalveluita. Kansainvälistä kilpailua ei ole, elleivät kilpailijat opi kieltä tai käytä suomalaista alihankkijaa. Eikä suomenkielistä terveysasemaa voi ulkoistaa Kiinaan.
Tuomalan mukaan pieni annos huumoria sallii vertauksen erään toisen verovapauteen liittyvän ilmiön kanssa. Pääministeriketjulla Aho-Lipponen-Vanhanen-Kiviniemi-Katainen pystytettiin suomalainen versio veroparatiisista.
Kaikki kolme suurinta puoluetta, SDP, Keskusta ja Kokoomus, antoivat ideologiselle veropolitiikalle hyväksyntänsä. Mutta etenkin SDP:n ja Keskustan ideologisesta linjasta rikkaiden verovapaus on hyvin kaukana. Melkein yhtä kaukana luulisi, että kyseinen veropoliittinen keksintökin on. Se on ainakin kaukana suomalaiseen oikeustajuntaan juurtuneesta perinteestä: verotus maksukyvyn mukaan.
USA: Velan ja rahoituksen politiikkaa
Rahoitussektorin sääntely, velkaantuminen ja New Deal loivat kasvua ja laskivat tuloeroja Yhdysvalloissa 30-luvun jälkeen. Maa velkaantui, mutta parin vuosikymmenen kuluttua velkaa oli silti vähemmän ja tuloerot pienempiä.
Taloustieteiljä Paul Krugman selittää asian kasvulla: investoinnit loivat kysyntää ja työpaikkoja. Velan osuus kansantuotteesta pieneni. Niin oudolta kuin se kuulostaa, Krugman opettaa, velkaantuminen vähentää velkaantumista – jos velka käytetään oikein.
80-luvulta lähtien on toimittu toisin ja tuloerot ampaisivat nousuun. Rahoitussektorin sääntely purettiin, ja alkoi yksityinen velkabuumi. Taloustieteiljä Joseph Stiglitzin mukaan Lehman Brothersin kaatumista edeltäneinä vuosina noin 40 % yritysvoitoista meni rahoitussektorille.
Velka merkitsee voittoja korkojen muodossa ilman kustannuksia pankeille itselleen – niin kauan kuin korot maksetaan.
Kun korkomaksuja jäi rästiin, pankit alkoivat kaatua. Siihen monet olivat muka liian suuria: yksityistä velkaa alettiin sosialisoida. Stiglitz luonnehtii tätä tulonsiirroiksi rikkaille.
2000-luvulla Yhdysvalloissa enemmistön tulotaso on laskenut: julkinen elvytys on jäänyt aivan liian vähäiseksi velan pelosta. Krugmanin mukaan historian ja taloustieteen opetukset julksesta velasta kysynnän tukemiseksi on tyystin unohdettu.
Yhdysvaltain tuloeroja kuvaava käyrä on U-muotoinen. Viime vuosisadan alun suuret tuloerot kääntyivät laskun rahoitusmarkkinoiden sääntelyn ja New Dealin ansiosta. Kasvua tuettiin julkisella velalla. 70-luvulla Bretton Woods järjestelmä lakkautettiin. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen lähti käyntiin valuutanvaihtomarkkinoilla, kun valuuttakurssit eivät enää olleet sidoksissa dollarin arvoon, ja spekulointi kursseilla alkoi. 80-luvulta rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen johti yksityisen velan kasvuun. Tuolloin tuloerot alkoivat taas kasvaa voimakkaasti. Tuloerot olivat matalimmalla tasolla New Dealin aikana.
Siispä velka ja rahoitus on näytellyt merkittävää roolia Yhdysvaltain politiikassa. Tuloerot ovat kasvaneet, kun yksityistä velkaa rahoitussektorin voittojen välineenä on suosittu. Tuloerot ovat heikentyneet, kun julkista velkaa yhteiskunnan kokonaiskysynnän välineenä on suosittu.
Julkinen velka kokonaiskysynnän ylläpitämiseksi oli poliittinen valinta enemmistön ja kokonaistalouden hyväksi. Yksityinen velka ja rahoitussektorin suosiminen oli poliittinen valinta vähemmistön hyväksi ja mahdollisesti kokonaistaloudellista kestävyyttä vastaan.
Kuripolitiikan lyhyt oppimäärä
Yhdysvalloissa läpiviety yksityisen velan sosialisointi on tuttua täälläkin. Euroalueen julkinen velka laski vuoteen 2008 asti, mutta lähti jyrkkään nousuun pankkien pelastuspakettien myötä. Samoin on tuttua julkisen velkaantumisen pelko hyvinvointikustannusten kohdalla. Sitä hoidetaan kuripolitiikalla.
Kuripolitiikkaa määritteleviä sopimuksia ovat Vahvistettu vakaus-ja kasvussopimus, Sopimus talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta sekä tänä kesänä ja vain euromaita koskeva uusi budjettikuripaketti.
Kuripolitiikan yhteys velkakriisin on selkeä. Velkamaiden tueksi perustettiin Euroopan pysyvä vakausmekanismi (EVM), jonka toiminta on kytketty samoihin rakennesopeutuksen ehtoihin, joilla Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) 80-luvulla myönsi lainoja kehitysmaissa ja 90-luvulla itä-Aasiassa. Seuraavassa lyhyesti mitä nämä sopimuksen pitävät sisällään.
Vahvistettu vakaus- ja kasvusopimus (six pack):
- Voimaan 13.12.2011
- Valtiontalouden alijäämä korkeintaan 0,5% BKT:sta
- Julkisen velan osuus BKT:sta korkeintaan 60 %
- Rikkomus käynnistää liiallisen alijäämän menettelyn
- Menettelyssä budjettia sopeutetaan komission ja neuvoston ohjauksessa
Euroopan pysyvä vakausmekanismi:
- Aloitti toimintansa 8.10.2012
- Rahoittaa kriisimaita
- Rahoitus ehdollistettu rakennesopeutuksiin
Sopimus talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta:
- Voimaan 1.1.2013
- Euromaat
- Tehostaa vakaus- ja kasvusopimusta
- Automaattinen korjausmekanismi
- Mekanismissa rakennesopeutuksia komission ja neuvoston ja ohjauksessa
Uusi budjettikuripaketti (two pack):
- Voimaan 30.05.2013
- Euromaat
- Täydentää edellistä
- Vahvistaa jäsenmaiden ylikansallista budjettikontrollia
- Yhteinen talousarvioaikataulu
- Yhteiset talousarviosäännöt
Nyt olemme tilanteessa, jossa monikansallisilla yrityksillä ja rahoituslaitoksilla on rahaa, mutta ei uskallusta käyttää sitä. Kysynnän jatkuva heikkous heijastelee korkeaa työttömyysastetta ja leikkauspolitiikkaa. Rahaa ei uskalleta käyttää investointeihin, kun ei ole kysyntää, koska sitä ei uskalleta tukea.
Näin kuripolitiikka ruokkii kriisiä.
Johtopäätös
Raimo Sailaksen ennustus enemmistön elintason laskusta Suomessa toteutunee. Enemmistön elintaso on jo laskenut Yhdysvalloissa ja etelä-Euroopassa. Ja koska kuripolitiikka nyttemmin ehdollistaa unionin talouspolitiikkaa, ja koska unionin jäsenmaiden talouspoliittinen liikkumavara on siihen sidottu, ei tuloerojen kasvun pysäyttäville talouskasvua tukeville keinoille juuri jää mahdollisuuksia.
Talouskasvu kuitenkin on mahdollinen. Välineitä on palveluiden kaupan vapauttaminen, työvoiman aseman heikentäminen ja hyvinvointijärjestelmän purkaminen. Näillä politiikan välineillä kasvu kuitenkin ohjautuu enenevässä määrin vähemmistölle.
Jos tästä kaikesta haluaa tehdä joitakin johtopäätöksiä, yksi sellainen voisi olla: velkakriisiä on käytetty vähemmistön etuja palvelevan talousjärjestelmän institutionalisoimiseksi ylikansallisella tasolla.
