”Vahvan kontrastin nykyiseen kuolemankulttuuriimme luo tutustuminen keskiaikaisiin kuolemankäytäntöihin.”
Alustus! Väittely omais- ja saattohoitojen tilanteesta tuntuu pitävän vanhukset ja kuolemaa lähestyvät ihmiset jatkuvasti julkisen keskustelun ytimessä. Akateemisella puolella keskustelu kuolemasta on lisääntynyt 2010-luvulla etenkin Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran ansiosta.
Valtamedioiden suurin anti keskusteluun on ollut Yleisradion tekemä dokumenttisarja Viimeiset sanani, jossa parantumattomasti sairaat ihmiset ja heidän läheisensä puhuivat kuolemaan valmistautumisesta. Dokumenttisarjan innoittama keskustelu kuitenkin osoitti, että monien tahojen mielestä ihmisen kuolema on yksityinen asia, jota ei tulisi käsitellä julkisesti.
Vahvan kontrastin nykyiseen kuolemankulttuuriimme luo tutustuminen keskiaikaisiin kuolemankäytäntöihin. Myöhäiskeskiaikaisessa yhteiskunnassa kuolemalla sanotaan olleen suurempi rooli kuin milloinkaan aikaisemmin tai koskaan sen jälkeen. Vaikka kuolemankulttuuri oli 1400-luvulla täysin erilainen kuin 2000-luvulla, voi kuoleman katsoa olevan niin universaali, ajan ja paikan ylittävä teema, että nykylukija voi löytää menneisyyden käytännöistä ja ajatuksista aineksia, joilla hän voi rakentaa omaa suhtautumistaan kuolemaan.
Myöhäiskeskiajan bestsellerit
Yksi myöhäiskeskiajan suosituimmista kirjallisuudenlajeista oli kuolemisen taito -oppaat. Kuolemisen taito -kirjallisuuden suosion voi nähdä osana myöhäiskeskiaikaisen yhteiskunnan kuolemakeskeisyyttä ja elämän epävarmuutta. Ruttoepidemioiden myötä pappien vierailu jokaisen sairaan luona muuttui mahdottomaksi. Näin ollen ihmisen tuli jo hyvissä ruumiin voimissaan valmistautua kuolemaansa, jotta tietäisi, mitä hänellä olisi viimeisillä hetkillään kohdattavanaan.
Kuolemisen taito -oppaat tarjosivat maallikoillekin mahdollisuuden tietää, kuinka toimia kuolinvuoteellaan oikein. Kirjojen levinneisyys, useat eri versiot ja lukuisat käännökset paljastavat, että kirjoille on ollut selkeästi kysyntää ja ne ovat löytäneet kansan eri osat. Kuolemisen taito -kirjallisuus onkin ymmärrettävä kirkon pastoraalisena vastauksena ajan olosuhteisiin, ennen kaikkea ruttoon.
Kuolemisen taidolle oli olemassa selkeät teologiset perustelut. Ennen mustaa surmaa ihmisen kuolemanjälkeisen kohtalon uskottiin ratkeavan viimeisellä tuomiolla Kristuksen uuden tulemisen myötä. Tultaessa 1400-luvulle käsitys viimeisestä tuomiosta muuttui siten, että ihmisen kuolemanjälkeinen kohtalo ratkesi jo hänen kuolinhetkellään. Tuolloin ihmisen sielusta taistelevat paholainen ja enkelit. Ihminen saattoi pelastaa sielunsa, mikäli osasi toimia oikein kuolinvuoteellaan.
Kuolemisen taito -kirjallisuuden räjähdysmäisen suosion aloitti vuonna 1408 Pariisin yliopiston kanslerin ja 1400-luvun tärkeimmän teologin Jean Gersonin kirjoittama Opusculum tripartitum. Kolmeen osaan jaetun teoksen viimeinen osa, De arte moriendi, saavutti itsenäisenä teoksena nopeasti suuren suosion. Poiketen varhaisemmista teoksista Gerson osoitti oppaansa pappien lisäksi myös maallikoille, jotka valmistivat ystäväänsä kuolemaan. Saattoipa kuoleva itsekin käyttää De arte moriendia viimeisillä hetkillään.
Gersonin teos jakautuu neljään osaan: kehotuksiin, kysymyksiin, rukouksiin ja määräyksiin. Ensimmäiseksi kuolevaa tulee kehottaa luottamaan Jumalan tahtoon, hyväksymään kuolemansa sekä ohjeistaa häntä tunnustamaan syntinsä. Tämän jälkeen kuolevalta tulee kysyä tiettyjä kysymyksiä. Nämä niin sanotut anselmilaiset kysymykset olivat olleet osa ihmisten kuolinhetkeä jo 1000-luvun lopulta lähtien ja toistuvat lukuisissa kuolemaa käsittelevissä teksteissä. Kysymysten tehtävänä oli varmistaa, että ihminen kuoli oikeassa kristillisessä uskossa. Niinpä häneltä kysyttiin esimerkiksi uskoiko hän Jeesuksen olleen Jumalan poika ja hänen kuolleen ihmisten syntien tähden.
Gersonin teoksen kolmas osa koostuu rukouksista, joita kuolevan äärellä tulee lukea. De arte moriendin viimeisessä osassa annetaan vielä lisäohjeita kolmeen edellä mainittuun kohtaan. Viimeisessä osassa ohjeistetaan lukijoita varautumaan siihen, että kaikki ei mene kuolinhetkellä ihannetapauksen mukaisesti. Gerson muun muassa huomioi, että kuoleva on saattanut menettää puhekykynsä tai aika ei riitä suorittamaan kaikkia vaadittuja toimenpiteitä. Lopuksi huomautetaan vielä, että kuolevassa ei saa herättää turhia toiveita parantumisesta, vaan sen sijaan häntä tulee kehottaa keskittymään synteihinsä ja luottamaan Jumalan hyvyyteen.
De arte moriendia suuremman suosion saavutti noin kymmenen vuotta myöhemmin laadittu Tractatus de arte moriendi. Mary O´Connorin (O’Connor, 1942) arvion mukaan Tractatus on kirjoitettu Konstanzin kirkolliskokouksen (1414–1418) aikana kirkon johdon kehotuksesta. Näin opas olisi levinnyt ympäri Eurooppaa kirkolliskokouksen päätyttyä. Teoksen kirjoittajan henkilöllisyys on kuitenkin jäänyt epäselväksi.
Tractatus de arte moriendi on kirjoitettu Gersonin opasta mukaillen. Keskeisin ero oppaiden välillä on Tractatukseen lisätty paholaisen kiusauksia käsittelevä kappale. Ihmisen maatessa kuolinvuoteellaan paholainen pyrkii kiusauksillaan houkuttelemaan kuolevan lankeamaan syntiin. Mikäli kuoleva taipuu paholaisen asettamiin kiusauksiin, on paholainen voittanut hänen sielunsa ja ihmispolo joutuu ikuiseen kadotukseen. Tractatuksen ohjeiden avulla ihminen osaa varautua tulevaan koitokseen ja tietää, miten hän voi voittaa paholaisen. Paholaisen kiusaukset ovat uskon koetteleminen, epätoivo, tuska ja kärsimys, maallisten asioiden houkutus sekä mielihyvä omiin tekoihin. Ihminen selviää näistä kiusauksista pysymällä nöyränä ja säilyttämällä järkevän ajattelunsa.
Yhteisön ympäröimänä vai uskotun ystävän seurassa?
Nykylukijan kannalta oppaiden mielenkiintoisin anti on niiden suhtautuminen kuolinhetken yhteisöllisyyteen. Varhaisessa kuolemantutkimuksessa korostettiin esimodernin kuolinhetken yhteisöllisyyttä.
Historiantutkimuksen saralla kuolemantutkimuksen pioneerina pidetyn Philippe Arièsin mukaan (Ariès, 1977) kuolema oli julkinen tapahtuma 1800-luvun loppuun saakka. Arièsin mukaan väkijoukko ei koostunut aina pelkästään kaikkein läheisimmistä ihmisistä, vaan jopa ventovieraat saattoivat saapua kuolinvuoteen ääreen. Arièsille yhteisöllinen kuolinhetki oli yksi keskeinen argumentti hänen perustellessaan käsitystään esimodernista ”kesytetystä kuolemasta”.
Myös uudempi historiantutkimus on nähnyt keskiaikaisen kuolinhetken yhteisöllisenä tapahtumana. Sekä Christian Krötzl (Krötzl, 1994) että Sari Katajala-Peltomaa (Katajala-Peltomaa, 2009) ovat havainneet kuolinhetken pääsääntöisesti yhteisölliseksi tapahtumaksi keskiaikaisissa hagiografisissa aineistoissa. Samoin teologi Stina Fallberg Sundmark toteaa (Fallberg Sundmark, 2008), että omaisilla oli keskiajalla tärkeä rooli kuolinvuoteen ääressä. Omaiset lukivat rukouksia ja osallistuivat sakramenttien toimittamiseen.
Näihin aikaisempiin tuloksiin nähden kuolemisen taito -oppaat antavat uudenlaisen näkökulman kuolinhetken yhteisöllisyyteen. Jean Gerson rajoittaa kuolinvuoteen yhteisöllisyyttä toteamalla kuolinhetken olevan avoin ainoastaan sellaisille ihmisille, jotka auttavat kuolevan pelastusta. Näin ollen esimerkiksi kuolevaa surevat ja maallisista asioista muistuttavat ihmiset oli jätettävä tilanteen ulkopuolelle. Kun sairaan tila johti väistämättömään kuolemaan, oli tämän luo kutsuttava välittömästi rippi-isä syntientunnustusta varten. Sakramenttien jälkeen kuoleva tuli jättää yhden uskollisen ja viisaan ystävän huomaan. Tämän tuli olla sellainen ihminen, jota kohtaan kuoleva tunsi hengellistä rakkautta. Sen sijaan perheen tuominen kuolevan luo tai edes heistä muistuttaminen saattoi olla kohtalokasta.
Tractatuksessa kuolinhetken yhteisöllisyyttä luodaan De arte moriendia laajemmin. Lähtökohtana ei ole Gersonin tapaan se, että oppaan ohjeet toteuttaa yksi kuolevalle uskollinen ystävä. Kuolinvuoteen ääreen kokoontuneella väkijoukolla on oma tärkeä roolinsa Tractatuksen ohjeita noudatettaessa.
Ohjeiden avulla Tractatus pyrkii luomaan kuolinhetkestä yhteisöllisen tilanteen. Ihmisten toivotaan vierailevan kuolevan ihmisen äärellä, mikäli sairaalla on aikaa valmistautua kuolemaansa. Kuolevan ääreen kokoontuneet ihmiset eivät ole passiivisia sivustaseuraajia, vaan osallistuvat aktiivisesti tapahtumiin. Heidän tehtävänään on auttaa kuolevaa voittamaan paholaisen asettamat kiusaukset ja siten varmistaa hänen taivaspaikkansa. Läheiset osallistuvat rukouksiin, Raamatun kohtien lukemiseen sekä kuolevalta kysyttyihin kysymyksiin.
Tämän yhteisöllisyyden kanssa ristiriidassa on kuitenkin maallisten asioiden kiusausta vastaan kerrottu ohjeistus: voittaakseen tämän kiusauksen kuolevan on jätettävä perheensä mielestään ja heidät on suljettava kuolinhetken ulkopuolelle. Läheisillä on siis tärkeä rooli kuolinvuoteen äärellä heidän osallistuessaan kuolinhetken rituaaleihin, mutta lopulta heidät kuitenkin nähdään haittana ihmisen pelastuksen kannalta, aivan samoin kuin Gersonin oppaassa.
Äkillisissä kuolintilanteissa Tractatuksen ohjeet ovat täysin selkeät. Tällöin ei ihmisellä ole aikaa keskittyä mihinkään muuhun kuin sielunsa pelastukseen. Näin kuolevan mielestä tulee sulkea kaikki maalliset asiat, mukaan lukien ystävät ja perhe. Tämä ohje on seurausta yleisestä suhtautumisesta äkilliseen kuolemaan. Tätä pidettiin keskiajalla pelottavimpana ja häpeällisimpänä tapana kuolla sen vuoksi, ettei ihminen ehtinyt tällöin valmistautumaan kuolemaansa. Tästä seurasi se, ettei kuolevaa saanut häiritä lainkaan maallisilla asioilla.
Oppaat muokkaavat käsitystämme esimodernin kuolinhetken yhteisöllisyydestä
Arvioitaessa kuolinhetken yhteisöllisyyttä myöhäiskeskiaikaisessa yhteiskunnassa antavat kuolemisen taito -oppaat uuden ja mielenkiintoisen näkökulman.Perhe ja läheiset nähdään kuolevan pelastusta häiritsevinä, minkä vuoksi heidät on syytä jättää lopullisen kuolinhetken ulkopuolelle.
Oppaat antavat kuvan kuolinhetken prosessuaalisesta luonteesta: kuolinhetken alkuvaiheessa papin suorittaessa sakramentteja ja kysyessä anselmilaisia kysymyksiä läheiset ovat läsnä, mutta aivan prosessin viimeisissä vaiheissa heidän tulee jättää kuoleva yksin uskotun henkilön huomaan. Vaikka tiedämme oppaiden olleen laajalti levinnyttä kirjallisuutta, emme kuitenkaan pysty arvioimaan, kuinka nämä opit on otettu vastaan kansan keskuudessa. Oppaat ovat normatiivista lähdeaineistoa, joten ne kertovat ainoastaan siitä, miten ihmisten toivottiin toimivan.
Joka tapauksessa oppaat välittävät nykylukijalle niitä asenteita, joita kuolinhetkeen kohdistui myöhäiskeskiajalla. Kuolema oli kristinuskon oppien mukaisesti portti taivaaseen, joten jokaisen oli hyväksyttävä kuolema sellaisena kuin se tuli. Myötämielinen suhtautuminen vaikutti myös läheisten rooliin kuolinvuoteen äärellä. Vaikka yhteisöllä on oppaissa tärkeä rooli kuolinhetken alkuvaiheissa, nähtiin perhe ja läheiset lopulta haitallisina. Heidän läsnäolo kiinnitti kuolevan huomion tuonpuoleisesta maallisen elämän taakse jääviin iloihin.
Yllättäen myöhäiskeskiaikaisesta kuolemastakin löytyy siis yksityisiä piirteitä. Tästä saamme mielenkiintoisen rinnastuksen nykyaikaan: niin myöhäiskeskiajalla kuin nykyäänkin on havaittavissa tietyt ”kuoleman ammattilaiset”, joiden tehtävänä on saattaa kuoleva viimeiselle matkalleen. Myöhäiskeskiajalla näitä henkilöitä olivat oppaissa mainitut hengen asioihin perehtyneet uskolliset ystävä, jotka huolehtivat kuolevan sielusta. Nykyajan kuoleman ammattilaisia puolestaan ovat sairaaloissa, saattoihoitokodeissa ja vanhainkodeissa työskentelevät lääkärit ja hoitajat. Painopiste on ainoastaan siirtynyt sielunhoidosta terveydenhoitoon.
Kirjallisuus:
Ariès, Philippe, Western Attitudes toward death: From the Middle Ages to the Present. The John Hopkins University Press, London 1974.
Ariès, Philippe, The Hour of Our Death. Vintage Books, New York 1981. Alkuperäisteos L’Homme devant la mort, 1977.
Book of the Craft of dying. Alkuperäisteos Tractatus de arte moriendi. Teoksessa Comper, Frances (toim.), The Book of the Craft of Dying and Other Early English Tracts Conserning Death. Longmans, Green and Co. , London 1917.
DuBruck Edelgard, Gusick, Barbara (toim.), Death and dying in the Middle Ages. Peter Lang, New York 1999.
Fallberg Sundmark, Stina, Sjukbesök och dödsberedelse. Sockenbudet i svensk medeltida och reformatorisk tradition. Artos & Norma bokförlag, Skellefteå 2008.
Fallberg Sundmark, Stina, Om konsten att dö på rätt sätt. Teoksessa Markus Hagberg (toim.) Jean Gersons Ars moriendi. Om Konsten att dö. Fälth & Hässler, Värnamo 2009, 35–67.
Gerson, Jean, De arte moriendi, Teoksessa Hagberg, Markus (toim.), Jean Gersons Ars moriendi. Om konsten att dö. Fälth & Hässler, Värnamo 2009.
Katajala-Peltomaa, Sari, Gender, Miracles and Daily Life. The Evidence of Fourteenth-Century Canonisation Processes. Brepols, Turnhout 2009.
Katajala-Peltomaa, Sari, Rituals and Reputation: Immature Death in the Fourteenth-Century Canonization Processes. Teoksessa Krötzl, Christian and Mustakallio Katariina (toim.), On Old Age. Approaching death in Antiquity and the Middle Ages. Brepols, Turnhout 2010, 323–339.
Krötzl, Christian, Pilger, Mirakel und Alltag. Formen des Verhaltens im skandinavischen Mittelalter. Societas Historica Finlandiae (Studia Historica 46), Helsinki 1994.
O`Connor, Mary Catherine, The Art of Dying Well. The Development of the Ars moriendi. Columbia University Press, New York 1942.
Rolfes, Helmut, Ars Moriendi, eine Sterbekunst aus der Sorge um das ewige Heil. Teoksessa Wanger, Harald (toim.), Ars moriendi, Erwägung zur Kunst des Sterbens. Questione Disputate 118, Freiburg/Basel/Wien 1989, 15–44.
Rudolf, Rainer, Ars moriendi. Böhlau Verlag, Köln/Graz 1957.
