”Venäjä-suhteissa tarvittavan valtiotaidon sijalla on mediapolitikointia, joka uhoaa sanktioilla politiikan kotiareenoilla. Näin rikkoontuu se hauras yhteistyömahdollisuus, jota Ukrainan kaltaiset vararikon partaalla kamppailevat maat kipeästi tarvitsevat. Yhtenäisen Ukrainan poliittisiin edellytyksiin varmasti vielä palataan, valitettavasti jälkijunassa.”
Alustus! ”Deciphering Putin’s Endgame”, CNN otsikoi (World News 4.3.2014), kun Yhdysvaltain tiedustelu jälleen kerran sai moitteita siitä, miten huonosti se kykeni ennakoimaan Venäjän toimia. Yhdysvaltain hallinto ei helmi-maaliskuisten Krimin tapahtumien yhteydessä pystynyt varautumaan yhtään paremmin suurpoliittiseen kriisiin kuin elokuussa 2008 (Georgian ja Venäjän ns. viiden päivä sota). Jutun logiikan mukaan nyt kuitenkin oli lähdettävä siitä, että Venäjä on pysyvästi lujittanut asemansa Krimillä. Siksi seuraava mielekäs kysymys kuului: mitä Putin aikoo seuraavaksi?
Sotilaiden sanotaan aina käyvän sitä edellistä sotaa, johon he sen päätyttyä ryhtyivät varustautumaan. Sama kyvyttömyys orientoitua muutokseen vaivaa myös kansainvälisen politiikan tulkintoja. Ne usein ennustavat kriisien kehitystä etsimällä analogioita edellisistä kriiseistä. Kun Ukrainan virkaatekevä presidentti Oleksandr Turtshinov maaliskuun alussa vetosi lännen tukeen, hän väitti Venäjän valmistelevan Krimillä samankaltaista operaatiota kuin Abhasiassa elokuussa 2008. Venäjä tunnustaisi itsenäiseksi julistautuvan Krimin ja liittäisi kahden miljoonan asukkaan pikkuvaltion valtaverkostoonsa.
Koska näin myös kävi 16.3. Krimillä järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, onko Turtshinovin ja monien muiden käyttämä analogia pätevä ja kattava selitys Kremlin toimille? Sitä se tuskin on. Historiallinen analogia samankaltaistaa tapahtumia jonkin yhtäläisyyden nojalla ja esittää tosiasiat tulkinnassa syntyneen yleisemmän tendenssin tai kehityksen symbolina. Samalla se sulkee pois vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja estää niiden huomaamista.
Väite Krimin tapahtumien ja elokuun 2008—ja YK:n turvallisuusneuvostonkin puheissa edelleen Tshekkoslovakian 1968[i]—yhtäläisyydestä esittää, että neuvostomahtia uudelleen rakentava Putin tulee etenemään, ellei tätä estetä. Politiikan tarkoitteesta ei ole tarvis kysyä, koska se oletetaan ennakolta.
Samaan tapaan kuin Georgian johto kesällä 2008, Kiovan uusi hallinto esittäytyi Venäjän voimankäytön uhrina ja pyysi lännen apua käyttäen — lännen poliitikoille tuttua — kylmän sodan patoamispolitiikan kieltä. Kun entiset neuvostomaat kuvaavat Venäjää tällä menneiden vuosikymmenten tutulla ”haukkojen” kielellä, syntyy juuri tätä diskurssia vahvistava kierre. Näin alkaa puhe uudesta kylmästä sodasta. Siinä Putinin ja Venäjän tavoitteet oletetaan lähtökohtaisesti offensiivisiksi, hyökkäyksellisiksi ja laajentumishaluisiksi.
Offensiivinen ja defensiivinen eivät tietysti ole kertakaikkisia linjavalintoja vaan kuvaavat toiminnan logiikkaa päätöksenteon tilanteessa. Suomessa on kriisitilanteissa jouduttu pohtimaan, kummasta Kremlissä on kyse. Hyvinä pidetyt suhteet Venäjään ja aikoinaan Neuvostoliittoon ovat perustuneet sen huomioon ottamiseen, että naapurilla on defensiivisiä, puolustuksellisia intressejä luoteisrajoillaan ja Itämeren alueella. Sotien jälkeen presidenttimme järkeilivät, että defensiivinen intressi tunnustamalla voitiin luoda toimivat suhteet, mutta samalla oli pyrittävä huolehtimaan siitä, että naapurin ”legitiimi intressi” pysyy sovituissa rajoissa. Kylmän sodan oloissa tätä oli kuitenkin hankala toteuttaa, sillä valtiosuhteiden rinnalla Neuvostoliitolla oli maailmanpolitiikassa ideologinen rintama ja sen mukainen suhdeverkosto.
Kun Neuvostoliitto hajosi, uuden Venäjän rajojen ulkopuolelle jäi 25 miljoonaa etnistä venäläistä, joille venäjä oli äidinkieli ja ortodoksisuus itseoikeutettu uskonto. Viron ja Latvian etnisten venäläisten (30 ja 34 prosenttia väestöstä) asemasta syntyi kiista, joka lopulta leimahti väkivaltaiseksi ns. patsaskiistassa keväällä 2007. Kysymys siitä, miten näillä suurilla vähemmistöillä on oikeus olla venäläisiä uudessa kotimaassaan ja millä tavoin Venäjä voi puuttua näiden oikeuksien valvontaan hiertää rakenteellisena ongelmana jatkuvasti Venäjän ja entisten neuvostomaiden suhteita.
Kansainvälisen politiikan suvereenisuussäännöt eivät helposti salli sellaista historiallista ja kulttuurista sidettä, jonka Venäjä on omaksunut valtansa rakennusaineeksi. Demokratian kannalta kysymys on vähemmistöoikeuksista, jotka Virossa ja Latviassa pitäisi järjestää EU:n puitteissa. Venäjän on kuitenkin katsonut, että Brysselin ja Strasbourgin vakuutteluista huolimatta venäjänkieliset ovat edelleen poliittisesti ja sosiaalisesti syrjittyinä Virossa ja Latviassa. Suomessakin on huolestuttu venäläisväestön naapurisuhteisiin tuomista ongelmista. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei Neuvostoliiton hajoaminen jättänyt rajojemme sisälle mitään siihen kuulunutta—venäjänkielistä väestöä, sotilaallista tukikohtaa tai Venäjän kannalta kiistanalaista aluetta.
Putinin tavoitteita Ukrainassa pohdittaessa vertailukohdetta on valaisevampaa etsiä esimerkiksi Moldovasta kuin Kaukasukselta, jonka väestö ei ole etnisesti venäläistä eikä venäjänkielistä.
Krimillä Venäjä ilmoitti suojelevansa kansalaisiaan, tukikohtaansa ja venäjänkielisiä (Krimin väestöstä heitä on 97 prosenttia).[ii] Ilmoitus tuli sen jälkeen, kun Ukrainan parlamentti väliaikaishallituksen valtaan tultua poisti venäjänkieleltä aseman toisena virallisena kielenä. Vuonna 1989 Moldovassa tuolloisen sosialistisen neuvostotasavallan parlamentti teki vastaavan päätöksen romaniankielestä ainoana kansallisena kielenä. Vastareaktiona Transnistria (0,5 milj. asukasta) irtautui itsenäistyvästä Moldovasta ja jäi osaksi Neuvostoliittoa, siitä koskaan eroamatta. Kielilaki laukaisi Moldovassa tapahtumaketjun, joka johti sisällissotaan keväällä 1992. Kolmessa kuukaudessa aseellisissa taisteluissa kaatui lähes kaksituhatta sotilasta ja puolisotilaallisiin joukkoihin osallistunutta. Venäjän johdolla saatiin neuvoteltua tulitauko, jota sodan osapuolet ja Venäjä vieläkin sotilaallisesti valvovat. Transnistrian Pridnestrovskaja Moldavskaja Respublika on yli kaksikymmenvuotisen ”itsenäisyytensä” aikana järjestänyt useamman kansanäänestyksen osoittaakseen halunsa liittyä Venäjään.
Kuten esimerkiksi Ivan Katchanovski (Cleft Countries, Regional Political Divisions and Cultures in Post-Soviet Ukraine and Moldova, 2006) on seikkaperäisesti osoittanut, sekä 46 miljoonan asukkaan Ukraina että pienempi Moldova (3,5 milj.) ovat historiallisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti, taloudellisesti ja poliittisesti syvästi jakautuneita maita. Moldovassa hallinto on jo vuosia ollut jumiutuneena Venäjä- ja EU-suuntautuneiden keskinäiseen kamppailuun.
Viime marraskuussa EU:n Itäisen kumppanuuden huippukokouksessa Vilnassa – ilmeisen geopoliittisista syistä — EU nosti Ukrainan reformipolitiikan pitkää ja kivikkoista tietä uurastaneen Moldovan ohi suoraan assosiaatiosopimuksen allekirjoittajaksi. Moldovan puurtaessa rakenteellisia uudistuksia päästäkseen allekirjoitusvaiheeseen Ukrainalle esitetään suoraa poliittista assosiaatiota ja kättelyssä ainakin 500 miljoonan euron tukea vuodessa osana 11 miljardin apupakettia.
Venäjä ei ole virallisesti tunnustanut Transnistrian vallanpitäjiä, sillä se on ollut ensisijaisesti kiinnostunut tästä alueesta itsehallinnollisena osana Moldovaa. Moldovassa Putin kärsi marraskuussa 2003 kirvelevän diplomaattisen tappion. Kommunistista puoluetta edustava presidentti Vladimir Voronin (Moldovassa parlamentti valitsee presidentin) perui viime hetkellä ja lännen painostuksesta ns. Kozakin suunnitelmaan perustuneen sopimuksen, jonka Putinin hallinto oli neuvotellut Transnistrian konfliktin ratkaisun pohjaksi. Kremlin hallinnossa ja ministeriasemissa vaikuttaneen Dmitri Kozakin neuvottelemaan ratkaisuun sisältyi federatiivinen valtiorakenne, sopimus venäjänkielen asemasta virallisena kielenä kansallisen kielen (romania) rinnalla sekä Moldovan puolueeton asema, joka tarkoittaisi ainakin sotilaallista liittoutumattomuutta. Myöhemmässä vaiheessa oli tarkoitus käsitellä kysymystä ”kokonaisvaltaisen poliittisen ratkaisun” (Venäjän termi) kansainvälisistä takuista.
Moldovassa kariutuneen mallin elementit ovat samoja, joita Venäjä toivoi otettavaksi esiin kun Ukrainan tulevaisuudesta oli tarkoitus keskustella presidentti Viktor Janukovitshin hallinnon ja oppositiojohtajien Kiovassa 21.2.2014 tekemän sopimuksen pohjalta. Vastaavasti kuin Transnistriassa Moldovassa, ajatus Krimin alueen venäläistä identiteettiä ylläpitävästä hallinnollisesta järjestelystä piti ovea aukea yhtenäiselle Ukrainalle.
Kun venäjänmieliset olivat ottaneet haltuunsa Krimin aluehallinnon, ulkoministeri Sergei Lavrov korosti tarvetta aloittaa kriisin de-eskaloiminen. Venäjä oli tukenut vallankaappausta Krimillä ja oli nyt, kun neuvotteluosapuolet olivat näin selkiytyneet, valmis tukemaan keskusteluja yhtenäisen Ukrainan tulevaisuudesta. Ukrainassa siis olisi voitu keskustella sentyyppisestä ratkaisusta, joka Venäjän ja myös Saksan johdolla on ollut esillä Moldovassa (ns. Merkel-Medvedev dialogi 2010—12).
Lännen sanktiokeskustelu kuitenkin peitti nopeasti alleen kriisinhallinnan vuoropuhelun idun. EU ilmoitti ”mahdollisimman pian” allekirjoittavansa poliittisen assosiaatiosopimuksen Ukrainan kanssa. Krimin alueparlamentti puolestaan päätti toteuttaa Venäjään liittymistä koskevan kansanäänestyksen nopeutetussa aikataulussa. Samalla se ilmoitti, että se tunnustaa vain Venäjän asevoimat Krimillä.
Näin kriisinhallinnan ja sovittelun mahdollisuus Krimillä murentui vanhaan kaavaan. Taustalla vaikuttaa tietysti myös se, että Krimin nykyistä laajempi autonomia, joka olisi perustuslailla taattu ja jolla olisi kansainväliset (myös Venäjän antamat) takuut, toimisi käytännössä esteenä myös Ukrainan NATO-jäsenyydelle. Kun tälle tielle ei haluta lähteä, kannattaa pitää yllä mielikuvia panssarivaunukolonnista ja argumentoida neuvostoanalogioin.
Toisin kuin nyt Krimillä, elokuussa 2008 Kaukasuksella käytiin sota. Krimillä Venäjä toimi kyllä miehittäjänä piirittäessään Ukrainan sotilaallisia ja hallinnollisia kohteita ja tässä mielessä rikkoi kansainvälistä oikeutta. Asevoimien tuomista alueelle on kuitenkin hankalaa pitää kokonaan oikeuden vastaisena. Ukrainan ja Venäjän ns. Harkovan sopimusten (2010) nojalla Venäjä voi tuoda vuoteen 2042 asti vuokraamaansa tukikohtaan enemmän joukkoja kuin mitä Krimillä maaliskuun puolivälissä laskettiin olevan. Sopimusten sallima määrä on 25.000.
Venäjän Krimin miesvahvuutta on tietysti vaikea perustella tarpeella suojella väestöä—edes uhkaavia tilanteita ennakoiden, kuten Venäjä on selittänyt. Pikemminkin venäjänmielistä väestöä tarvitaan poliittisesti suojelemaan Sevastopolin laivastotukikohtaa, jonka Venäjä perusti jo 1780-luvulla ja joka lämminvesisatamana on sille sotilaallisesti ensisijaisen tärkeä.
Venäjä ei kuitenkaan juuri voi lisätä tukikohta-alueita rajojensa ulkopuolella entisillä neuvostoalueilla. Se voi lähinnä pyrkiä turvaamaan olemassa olevia tukikohtia ystävällismielisten valtiosuhteiden avulla. Jos tämä näyttää epävarmalta, se voi käyttää hyväkseen neuvostovallan jäänteenä syntynyttä etnistä yhteyttä tai historiallista suojelusuhdetta. Normatiivisessa argumentaatiossa jälkimmäinen johtaa itsemääräämisoikeuden korostamiseen valtiorajojen loukkaamattomuuden sijaan. Venäjä on perinteisesti pitänyt rajojen loukkaamattomuutta ensisijaisena. Se on kuitenkin katsonut, että länsivallat Kosovon itsenäisyyttä (helmikuu 2008) tukiessaan muuttivat tätä normijärjestystä.
Vaikka suojelusuhdetta voidaan pitää geopolitiikan välineenä, sillä on samalla Venäjällä syvempi merkitys osana valtion historiallista ideaa. Suojeluun vetoaminen ei voi sivuuttaa suojeluun liittyviä oletuksia ja odotuksia murentamatta oman valtansa legitiimiyttä. Venäläisen identiteetin suojelu palvelee Venäjän valtaa vain siellä missä tämä identiteetti jo on olemassa. Siksi se ei demografisessa eikä ideologisessa mielessä ole laajenemisen väline. Se on lähtökohtaisesti puolustuksellista, vaikka voi kyllä saada aggressiivisia piirteitä jos sen oikeutusta ei tunnusteta.
Mikäli Ukrainan tilanteesta ei saada neuvotteluja aikaiseksi helmikuun 21. päivän sopimuksen pohjalta, voidaankin odottaa myös venäjänmielisen Transnistrian lopullisesti irtautuvan Moldovasta. Ukrainassa EU naulasi itsensä ulos kompromissiratkaisusta, kun se Yhdysvaltoja seuraten tunnusti Kiovan väliaikaishallituksen. Sen jälkeen Krimin raja Ukrainaan merkittiin miinoin.
Kriisin yleisemmät vaikutukset maailmanpolitiikassa riippuvat paljolti siitä, asetetaanko Venäjän toimet defensiivisen turvallisuuspolitiikan vai kylmän sodan laajenemistahtoisen politiikan tulkintapuitteisiin. Suomalaisista poliitikoista ei näytä olevan selvittämään EU:lle, että Venäjän tavoitteet olisi edullista nähdä kohtuullisessa määrin puolustuksellisina ja näin luoda edellytyksiä neuvottelulle.
Venäjä ei ole ”mysteeriin kääritty arvoitus salaperäisyyden kätkössä”, vaikka Winston Churchill näin sanoikin. Samaan hengenvetoon hän näet lisäsi, että ”ehkä on avain”, ja se on Venäjän kansallinen intressi.[iii] Putin on Krimillä varautunut eri vaihtoehtoihin; tämä on valtiotaitoa poliittisen realismin tapaan. Lännessä realismin on korvannut deklaratiivinen arvopolitiikka. Venäjä-suhteissa tarvittavan valtiotaidon sijalla on mediapolitikointia, joka uhoaa sanktioilla politiikan kotiareenoilla. Näin rikkoontuu se hauras yhteistyömahdollisuus, jota Ukrainan kaltaiset vararikon partaalla kamppailevat maat kipeästi tarvitsevat. Yhtenäisen Ukrainan poliittisiin edellytyksiin varmasti vielä palataan, valitettavasti jälkijunassa.
[i] YK:n turvallisuusneuvoston Ukrainan tilannetta käsitelleessä istunnossa 3.3.2014 Ranskan puheenvuoro vertasi Krimin tilannetta Tshekkoslovakian miehitykseen 1968. Statement by Mr. Gérard Araud, Permanent Representative of France to the United Nations.
[ii] Krimillä on etnisiä venäläisiä 64, ukrainalaisia 24 ja tataareja 12 prosenttia. Krimin kahden miljoonan väestöstä 60.000 on Venäjän kansalaista.
[iii] ”I cannot forecast to you the action of Russia. It is a riddle, wrapped in a mystery, inside an enigma; but perhaps there is a key. That key is Russian national interest” (Winston Churchill lokakuussa 1939 radiolähetyksessä Lontoossa).
