”Mitä Talvivaaran kaivos ja siihen liittyvä politiikka kertoo demokratiasta ja siitä, mitä sen tulisi olla ja miten sitä tulisi kehittää?”
Alustus! Valtio-opillisessa tutkimuksessa demokratiaa lähestytään usein tarkastelemalla joko edustuksellisia instituutioita, kuten vaaleja ja eduskuntaa, tai ’suoraa’ demokratiaa, kuten kansalaisaloitteita ja -aktiivisuutta. Talvivaaran ympäristöongelmien siivittämä kansalaistoiminta ja toisaalta valtion 16,7 prosentin omistusosuus yhtiöstä kuitenkin kutsuvat tarkastelemaan demokratiaa kokonaisvaltaisemmin. Minkälaisia rooleja eri toimijoilla, kuten aktivisteilla, kansanedustajilla, ministereillä, yhtiöllä ja viranomaisilla on? Kirjoitus perustuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni, jota varten olen haastatellut n. 40:ää tapaukseen liittyvää poliittista toimijaa ruohonjuuritasolta viranomaisiin, Talvivaara Oy:n edustajiin ja edustuksellisessa instituutioissa toimiviin poliitikoihin.
Talvivaaraan liittyvä kansalaistoiminta tapahtuu pitkälti Stop Talvivaara -symbolin alla ja liepeillä ja se on varsin aktiivista. Aktivismi rakentuu hyvin teknisluonteisen tiedon keräämiselle vesistöjen metalli- ja muista pitoisuuksista sekä sen aktiiviselle tiedottamiselle niin verkossa (ks. mm. verkkosivut www.stoptalvivaara.org ja Facebook-tapahtuma ”Stop Talvivaara – Vesistöjen puolesta – For the Lakes and Rivers”) kuin suoraan perinteiselle medialle. Lisäksi liike on järjestänyt kansalaisseminaareja ja mielenosoituksia niin Helsingissä, Ylä-Savossa, Kainuussa kuin muuallakin Suomessa. Alun perin sen toiminta lähti liikkeelle verkkoadressista, jossa vaaditaan valtioneuvostoa perumaan Talvivaaran kaivoslupa ja Kainuun Ely-keskusta keskeyttämään kaivoksen toiminta.
Poliittisia järjestelmiä ja kansalaisten paikkaa kuvataan valtio-opillisissa lähteissä usein niin sanotulla kansanvallan komentoketjulla (ks. Paloheimo & Wiberg 1997, 162). Siinä kansa delegoi valtansa parlamentille, joka valtuuttaa hallituksen, joka puolestaan toimeenpanee päätöksiään julkishallinnon kautta. Vastuun ja informaation ketju kulkee samaa reittiä vastakkaiseen suuntaan. Tällainen implisiittinen ymmärrys politiikasta ja erityisesti ”edustuksellisesta demokratiasta” on läsnä lukemattomissa valtio-opillisissa tutkimuksissa.
Tämän kuvan mukaisesti voisi ajatella, että Talvivaarankin tapauksessa kansalaisten ensisijainen vaikuttamisen kohde ovat kansanedustajat. Tutkimukseni perusteella näyttää kuitenkin siltä, että aktiiviset kansalaiset pyrkivät ennen kaikkea toimimaan suhteessa ministeriöihin (lähinnä ympäristöministeriöön) ja viranomaisiin (Kainuun Ely-keskukseen). Samalla kun suhtautuminen näihin tahoihin on varsin kriittistä, samanlainen kritiikki ei ulotu kansanedustajiin asti. Aktivistien haastatteluissa Talvivaaran mainitaan muun muassa olevan niin iso toimija, että tavallisen kansanedustajan on siihen vaikea puuttua. Yleisen ilmapiirin muuttumisen kriittisemmäksi katsotaan myös olevan edellytys sille, että kansanedustajat havahtuvat – ei toisin päin.
Toki mikään opaskirja ei ohjeista kansalaisia olemaan ensisijaisesti yhteydessä vaaleilla valittuihin edustajiin ongelmien ilmetessä, eikä se tässä tapauksessa todennäköisesti olisi toiminnan tuloksellisuudenkaan kannalta järkevää. Kysymys onkin ennen kaikkea siitä, miksi kansalaisen paikka kuvataan niin kuin se kansanvallan komentoketjussa esitetään. Edelleen, jos demokratia ymmärretään kuten se komentoketjun perusteella ymmärretään, ja demokratian kehittämishankkeet lähtevät tästä mallista, mihin suuntaan demokratian kehittämishankkeet meitä vievät?
Länsimaisessa traditiossa ’edustuksellisen’ ja ’suoran’ demokratian välillä vallitsee kahtiajako, jonka ylittäminen vaikuttaa monissa yhteyksissä hankalalta. Esimerkiksi valtioneuvoston uunituoreessa demokratiapoliittisessa selonteossa (Valtioneuvosto 2014) ’edustuksellinen’ ja ’suora’ demokratia on jaettu kahteen eri lukuun siten, että edellisen alla käsitellään vaaleja ja puolueita, jälkimmäiseksi taas luetaan kansanäänestykset ja kansalaisaloitteet. Demokratiapoliittisen selonteon olemassaolo itsessään kuvastaa sitä, miten demokratian kehittäminen nykyisin käsitetään: se on erilaisten osallistavien hallinnollisten toimien lisäämistä, oma hallinnon sektorinsa (ks. esim. Korvela & Rinne 2014). Demokratiapoliittisessa selonteossa hallinnon ja kansalaisten vuorovaikutusta patistetaan lisättäväksi erityisesti viranomaisten valmistelutyössä (ks. Valtioneuvosto 2014, 44).
Talvivaaran kohdalla demokratian kysymysten tarkastelu ei lankea mihinkään tällaisiin ennalta määrättyihin kategorioihin. Kyse ei ole säädösten valmistelusta vaan tilanteesta, joka on pyytämättä tunkeutunut erityisesti lähistön asukkaiden elinpiiriin. Jos tarkastelemme demokratiaa siten kuin edustuksellisen demokratian auktorisointimallit kansanvallan komentoketjun muodossa edellyttävät, kansalaisen toiminnan alue jää varsin pieneksi ja ylhäältä määritellyksi. Tällaisen mallin pohjalta emme kykene käsittelemään demokratian näkökulmasta Talvivaaran kaltaista yllättävää tilannetta – yllättävää siinä mielessä, että siinä eri toimijat löytävät itsensä tilanteista, joissa eivät aiemmin ole voineet kuvitella olevansa.
Onkin tarpeen kehittää käsitystämme poliittisesta järjestelmästä ja demokratiasta sellaiseen suuntaan, jossa kykenemme käsitteellistämään ja analysoimaan demokratiaa toimintana, joka ei palaudu viranomaisvalmisteluun, hankkeisiin tai kansalaisten rooliin pelkästään äänestäjinä. Tämä on haaste ennen kaikkea politiikan tutkijoille, mutta sen vaikutukset ulottuvat arkipäiväiseen ymmärrykseemme siitä, mitä demokratia on ja mitä sen tulisi olla.
Juuri tähän liittyy demokratian jakaminen ’edustukselliseen’ ja ’suoraan’ ja tämän jaottelun mielekkyyden kyseenalaistaminen. Uusin edustusteoreettinen keskustelu korostaa, että myös niin sanottuun suoraan demokratiaan liittyy edustuksen elementti (ks. esim. Plotke 1997, Saward 2010). Toisin sanoen edustus ei korvaa ’oikeaa’ tai ’suoraa’ demokratiaa, vaan edustus on tapa tuoda ja luoda muutoin näkymättömissä olevia ihmisiä ja argumentteja politiikan kentälle. Näin ollen myös kansalaistoimijoiden voidaan nähdä tekevän edustusväitteitä, siis väitteitä siitä, mitä tai ketä he edustavat. Nämä väitteet esimerkiksi Talvivaaran tapauksessa kilpailevat institutionalisoidun poliittisen järjestelmämme kanssa. Näin ollen ei voi ajatella, että Talvivaaran tapauksessa kaivoksen lähiympäristöllä tai Kainuulla olisi joku yksi yhtenäinen etu, jota kansanedustajat ajavat, vaan on erilaisten edustusväitteiden avaruus, joka muokkaa poliittista mahdollisuushorisonttia. Tällaisessa demokratiakäsityksessä ei ole kyse joidenkin hallinnollisten foorumeiden lisäämisestä, vaan demokratian ymmärtämisestä siellä, missä se tapahtuu.
Huomio kiinnittyy näin siihen, kuinka avoin tai suljettu järjestelmämme on erilaisille edustusväitteille. Edustusväitteiden määrä ja virallisen vallan suhtautuminen niihin olisi puolestaan se mittari, jolla demokratiaa voimme arvioida (refleksiivisyydestä poliittisen edustuksen legitimiteetin mittarina, ks. Disch 2011). Talvivaaraa tästä näkökulmasta tarkasteltaessa on kiinnostavaa erityisesti se, kuinka suuressa määrin kansalaistoimijat nojaavat teknisluonteiseen informaatioon ja oman näkökulmansa oikeuttamiseen sen kautta. Huomionarvoista on myös, että kansalaistoimijoiden paikallisuutta pidetään osin tai toisinaan heidän toimintansa oikeutuksen lähteenä. Onko siis niin, että Suomessa kuulluksi tuleminen edellyttää nimenomaan viranomaisten tiedon haastamista ja toimijoiden paikallisuutta? Onko demokratiassamme sijaa muunlaiselle toiminnalle ja toimijoille, jotka eivät ole kytköksissä meneillään oleviin poliittisiin tapahtumiin asuinpaikkansa kautta? Nämä ovat kysymyksiä, jotka vaativat tarkastelua ja joihin ei voi vastata, jos olemme kiinni vanhanaikaisessa käsityksessä siitä, mitä poliittinen järjestelmä ja demokratia tarkoittavat.
Lähteet
Disch, Lisa (2011). Toward a Mobilization Conception of Political Representation. American Political Science Review 105:1, ss. 100–114.
Korvela, Paul-Erik & Jenni Rinne (2014). Demokratian uudistaminen voi viedä harmaalle alueelle. Helsingin Sanomat, Vieraskynä, 7.3.2014.
Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti (1997). Politiikan perusteet. Porvoo: WSOY.
Plotke, David (1997). Representation is Democracy. Constellations 4:1, ss. 19–34.
Saward, Michael (2010). The Representative Claim. New York: Oxford University Press.
Talvivaara Oyj (2013). Hallitusti uuteen nousuun. Vuosikertomus 2012.
Valtioneuvosto (2014). Avoin ja yhdenvertainen osallistuminen. Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko 2014. Selvityksiä ja ohjeita 14/2014. Helsinki: Oikeusministeriö.
