Vaikka vuoden 2004 aikana tapahtui muutoksia, jotka merkitsivät alkoholin saatavuuden helpottumista entisestään, työryhmässä työskentelyä ohjaavaksi lähtökohdaksi otettiin se tosiasia, että alkoholi on ollut ilman näitä muutoksiakin kansanterveyden, julkisen talouden ja turvallisuuden kannalta yksi vakavampia uhkia. (Alkoholi ja väkivalta -työryhmä 11.2.2005)
Alustus! Alkoholi nousee säännöllisin väliajoin otsikoihin. Keväällä 2014 sosiaali- ja terveysministeriö on ministeri Susanna Huovisen (sd) johdolla puuhannut alkoholilain uudistusta, joka tosin saattaa tältä hallitukselta jäädä pöydälle. Alkoholin haittojen vähentämiseksi on esitetty niin keskioluen laimentamista, veronkorotuksia kuin myynnin rajoittamista.
Alkoholijuomat ovat kuuluneet suomalaisten elämään jo tuhansia vuosia. Käymisteitse valmistettuja juomia on nautittu lähes kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina, ja samaten suhtautuminen niihin on aina ollut ristiriitaista. Väkijuomat on nähty sosiaalisia suhteita ja rituaaleja vahvistavana voimana, mutta tähän voimaan liittyy myös vaarallinen puoli. Alkoholin vaarallisuutta voi kuitenkin hallita.
Yksi tärkeimmistä alkoholinkäytön sosiaalisen kontrollin muodoista on yhdessä juominen. Alkoholia nautitaan yleensä seurassa, jolloin muut voivat tarkkailla sen aikaansaamia vaikutuksia. Tästä juontaa nykyisinkin esiintyvä käsitys siitä, että yksin juominen kertoo alkoholiongelmasta: yksin juodessa ryhmä ei voi kontrolloida suoritusta ja tarkkailla yksilön tekemisiä, joten se on automaattisesti vaarallista. Yhdessä juominen ei suinkaan aina tähtää juomisen rajoittamiseen, vaan ryhmä saattaa rohkaista juomaan saman verran tai enemmän kuin muut. Kovin kaveri on maailmanhistoriassa ollut usein se, joka juo paljon viinaa antamatta sen näkyä.
Suomalaisen käsityksen mukaan väkijuomissa on voimaa eli väkeä, joka saattaa ottaa ihmisen hallintaansa. Ihminen ei ole oma itsensä, vaan viinan voiman alainen. Suomeksi tämä voima liitetään humalakasviin, jota on käytetty oluen maustamiseen keskiajalta lähtien. Suomalainen humaltuu ja on humalassa, vaikka humala ei ole oluenpanossa välttämätön eikä nosta juoman alkoholipitoisuutta. Päinvastoin, humalankävyt sisältävät säilöntäainetta, joka mahdollistaa oluen matalamman alkoholipitoisuuden ja pidemmän säilytysajan.
Kuinka käyttäytyä keskiaikaisissa juomingeissa
Hyvä esimerkki sosiaalisesta kontrollista ja yhdessä juomisesta ovat keskiaikaiset killat ja ammattikunnat. Killat olivat yleensä kauppiaiden yhteenliittymiä, kun taas ammattikunnat ovat keskittyneet yhden käsityöammatin ympärille. Ammattikunnat hallinnoivat kyseisen ammatin harjoittamista kaupungissa, ja päättivät esimerkiksi käsityöläisten määrästä, raaka-aineiden hankkimisesta ja tuotteiden hinnoista.
Ensimmäiset ammattikuntasäännöt Suomesta ovat vasta 1600-luvulta, joten olen päätynyt tutkimaan Tukholmasta säilyneitä sääntöjä (Skrå-Ordningar). Näitä tunnetaan eri ammattikunnilta 1400-luvulta 1500-luvulle. Sääntöjen yksityiskohdat poikkeavat hieman toisistaan, mutta ne ovat hämmästyttävän samankaltaisia sekä keskenään että muista hansakaupungeista tunnettujen kilta- ja ammattikuntasääntöjen kanssa.
Tukholman ammattikuntien tärkein toimintamuoto oli vuosittain järjestettävä kokous (stempno), jossa yleensä valittiin luottamushenkilöt, nimettiin uudet jäsenet, päätettiin yhteisistä asioista, osallistuttiin messuun ja tietysti juotiin. Joidenkin ammattikuntien säännöt keskittyvät lähinnä selventämään, koska, missä ja miten tämä kokous tulee järjestää, kenen vastuulla on hankkia sinne juomat ja miten juhlissa tulee käyttäytyä. Jotkut ammattikunnat saattoivat järjestää vuosittain kaksi kokousta.
Vappu oli jo keskiajalla suosittu juhlapäivä: silloin Tukholman teurastajat, räätälit, kantajat, kannunvalajat ja puusepät pitivät vuosikokouksensa. Juhlapäivät poikkeavat Baltian hansakaupunkien vastaavista, sillä Riikassa, Tallinnassa ja Tartossa killat pitivät tärkeimmät kokouksensa ja juominkinsa jouluna ja laskiaisena. Osa Tukholman ammattikunnista saattoi juhlia kevään tuloa myös valitsemalla kevätkreivin (majgreve). Seppien säännöissä mainitaan, että kevätkreiviksi valittu lahjoittaa kisälleille vappuna oluttynnyrin.
Ammattikuntien juhlissa noudatettavat käytöstavat oli myös kirjattu sääntöihin ylös. Toisen päälle ei saanut puhua, ylimääräisiä ihmisiä ei saanut tuoda juhliin ilman lupaa, kiltaveljestään ei saanut puhua pahaa ja aseet oli jätettävä ulos. Myös tappelut ja oksentaminen oli yleensä kielletty. Tarkat käytössäännöt on joskus nähty esimerkkinä keskiaikaisen ihmisen kyvyttömyydestä hallita itseään, mutta syy on luultavasti käytännönläheisempi. Rikkomuksesta seuraa rangaistus, ja rangaistuksen tasapuolisuuden varmistamiseksi se on syytä kirjata ylös. Pienemmistä rikkeistä joutui maksamaan ammattikunnalle olutta tai vahaa, ja suuremmista rikoksista saattoi seurata erottaminen. Olut ja vaha olivat tärkeitä ammattikuntien toiminnalle, ja siksi säännöt eivät saaneet olla niin tiukkoja, ettei niitä koskaan rikottaisi. Olutta kului juomingeissa paljon, ja vahasta tehtiin kynttilöitä ammatin suojeluspyhimyksen alttarille.
Juopuminen ei ollut sääntöjen vastaista, vaan joidenkin juominkien kulutuksesta kertovien dokumenttien perusteella välttämätöntä. Tapoja ei silti sopinut unohtaa. Meluamisesta, tappelusta ja oksentamisesta joutui maksamaan aina saman sakon riippumatta siitä, oliko humalassa vai ei. Huono käytös todennäköisesti lisääntyi illan mittaan, mutta vaikutusta rangaistukseen sillä ei ainakaan virallisesti ollut.
Alkoholijuomat Suomessa ennen paloviinaa
Suomalaisesta alkoholikulttuurista keskiajalla ei tiedetä juurikaan. Luultavasti yläluokka seurasi keskieurooppalaisten oppineiden käsityksiä lääketieteestä ja ravitsemuksesta, ja varmasti ainakin osa hansakauppiaiden juhlaperinteistä siirtyi tännekin. Tavallisen kansan osalta ei kuitenkaan tiedetä juuri mitään. Joitain valistuneita arvauksia voi tehdä verotustietojen perusteella, mutta niiden paikkansapitävyydestä ei ole varmuutta.
Kruunun suosituksen mukaan olut oli elintarvike, joka kuului päivittäiseen ruokavalioon. Näin oli keskiajalla myös muualla Euroopassa, etelämmässä oluen korvasi viini. Hämeen linnan taloudenpitoa tutkinut Anna-Maria Vilkuna on laskenut, että linnassa juotiin vuosina 1559–1561 päivittäin noin kolme litraa olutta henkeä kohden (1998, s. 152). Johanna Helenius on päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin Turun linnan kohdalla (1992, s. 40–42). Kannullista olutta, eli noin 2,5 litraa, pidettiin aikuisen ihmisen minimipäiväannoksena. Saman verran nestettä tulisi nykyihmisenkin nauttia päivittäin.
Olut ei kuitenkaan ollut kovin vahvaa. Palkollisten nauttima kalja sisälsi noin prosentin alkoholia, eli saman verran kuin kotikalja. Herrainoluessakin oli vain 3,5 % alkoholia. Palkollisten alkoholinkulutus on siis suurin piirtein samalla tasolla kuin nykysuomalaisen, kymmenessä litrassa puhdasta alkoholia vuosittain. Herrainolutta nauttivien vuosikulutus taas on kolme kertaa suurempi. Jos lukua vertaa nykyiseen suurkulutuksen rajaan, 7 alkoholiannosta (12 g alkoholia) päivässä, menee määrä melkein kahdella annoksella yli, joka päivä. Nämä luvut ovat kuitenkin keskimääräisiä, ja käytännössä kulutus jakautui epätasaisesti, eikä välttämättä jokainen juonut itse hänelle laskettua annosta. Säädynmukaiseen kulutukseen laskettiin myös vierailijat. Saattaa myös olla, että osa keskimääräisistä ruoka- ja juoma-annoksista päätyi linnan henkilökunnan perheiden käyttöön. Nykyaikaisten suositusten käyttäminen entisajan juomatapoja vertaillessa on tietoinen anakronismi, koska aikalaiset näkivät oluen päivittäisenä elintarvikkeena ja suhtautuivat humaltumiseen osin eri tavalla kuin nykyään. Vertailu antaa kuitenkin osviittaa siitä, millaisista määristä on kyse.
Jokapäiväiseen oluenjuontiin oli muita syitä kuin humaltuminen. Humaltumista ei pidetty arkisin ollenkaan suotavana, vaan juopuminen oli sallittua vain juhlien aikana, jolloin olutta nautittiin kerralla reilusti, ja niin vahvana, että siitä saattoi juopua. Olutta juotiin siksi, että siitä saatiin nestettä ja energiaa. Vilkuna on laskenut, että Hämeen linnan palkolliset saivat 86 % energiantarpeestaan kasvikunnan tuotteista, jolloin on paljon mukavampi nauttia määrä oluena, puurona ja leipänä kuin vain yhtenä näistä (1998, s. 207). Oluenpanoon saattoi käyttää huonompaakin vettä, jos puhdasta vettä ei ollut saatavilla, sillä vesi keitetään oluenpanon aikana. Suurin syy oluen kulutukseen oli kuitenkin eurooppalainen esimerkki.
Kruunu ei nähnyt alkoholinkulutusta ongelmana muuten kuin taloudelliselta kannalta. Tuotannon piti olla kotimaista, eikä ulkomaisiin viineihin ja tuontioluisiin pitänyt haaskata rahaa sen enempää kuin kalliisiin mausteisiin, koruihin tai kankaisiin. Laiton oluenmyyntikään ei ollut ongelma moraalisista syistä vaan siksi, että se oli laitonta: salakapakoihin ei kruunun kontrolli ylettänyt. Ylenmääräinen juopottelu oli tietysti jo 1500-luvulla ”kansanterveyden, julkisen talouden ja turvallisuuden kannalta yksi vakavampia uhkia”, mutta kruunu ei nähnyt vielä silloin tarvetta puuttua alkoholin valmistukseen. Syytä ehkä olisi ollut, sillä Olli Matikaisen väitöstutkimuksen mukaan väkivaltarikokseen ryhdyttiin 1500–1600-luvuillakin usein juuri humalapäissä ja kesken juominkien. Noin puolet sellaisista henkirikoksista, joiden konteksti tunnetaan, tapahtui pidoissa kahden sosiaaliselta statukseltaan samanarvoisen miehen välillä (2002, s. 19, 45).
Alkoholijuomien myyntiä sen sijaan rajoitettiin, sillä laillisten kievarien hinnat päätettiin ylhäältä käsin. Tarkoitus ei ollut pitää hintoja korkealla, vaan päinvastoin matalalla, jotta hinnat eivät karkaisi käsistä. Verotuloja kievareista ei saatu, sillä niiden toiminta oli verovapaata. Suomessa alkoholin valmistusta alettiin rajoittaa vasta paloviinan yleistymisen jälkeen, 1700-luvulla, eikä sekään koskenut olutta. Rajoituksien ja kieltojen noudattamista oli kuitenkin hyvin vaikea vahtia vielä pitkään.
Ajatuksia vapunviettoon
Julkisuudessa toistuu edelleen säännöllisesti ajatus siitä, että vaikka suomalaiset juovat eurooppalaisessa mittakaavassa vähän, me käytämme sen viinan väärin. Samalla ajatuksella perusteltiin kieltolakia yli sata vuotta sitten. Vaikka suomalaiset joivat tuolloinkin muita eurooppalaisia vähemmän, saimme me viinalla aikaiseksi enemmän haittaa kuin muut. Vuonna 1908 raittiusmies O. W. Louhivuori perusteli kieltolain tarpeellisuutta näin: ”Totta on, että Suomessa juodaan muihin maihin verrattuna vähän. Mutta silti näkee meillä enemmän juopuneita kuin muualla, koska suomalaiset vähänkin juovuttuaan käyttäytyvät niin perin törkeästi ja raa’asti.” (Suomalainen viinapää).
Osa poliitikoista on ottanut asiakseen kansan suojelemisen viinapirulta, koska kansa ei osaa itse siltä suojautua. Suomalaisen juomakulttuurin synkin hetki koettiin kuitenkin juuri kieltolain aikana. Kansa oppi juomaan väkeviä, ja juomaan mahdollisimman paljon silloin kun viinaa oli tarjolla. Tuota perintöä kannetaan yhä. Alkoholista tuli jotain suurta ja ihmeellistä, kielletty hedelmä, eikä siihen vieläkään suhtauduta yhtä mutkattomasti kuin siinä kuuluisassa eurooppalaisessa juomakulttuurissa.
Esimerkit keskiajan kiltajuomingeista ja oluen kuulumisesta päivittäiseen ruokavalioon kertovat nykyajasta poikkeavasta suhtautumisesta alkoholiin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoskin (THL) myöntää, että vähentääkseen alkoholin haittoja sen on tunnettava suomalaisen juomiskulttuurin ominaispiirteet, koska ”alkoholinkäyttö niin Suomessa kuin muuallakin näyttää kuuluvan kulttuurisesti syviin ja vaikeasti muutettaviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.” (Suomi juo, 2010, s. 9) Vaikka THL keskittyy huomattavasti omaa tutkimustani nuoremmalle ajanjaksolle, ovat myös alkoholihistorian varhaisemmat vaiheet tärkeitä sen ymmärtämiselle, mikä väkijuomissa kiehtoo. Ne ovat vuosisatojen ajan olleet olennainen osa juhlaa ja tavoiteltu osa arkea. Ymmärtämällä alkoholin kulttuurihistoriaa on helpompi ymmärtää sitäkin, miksi tuntuu oudolta, jos joku ei juo. Hän kieltäytyy silloin yhteisestä rituaalista eikä juo samasta maljasta, nykyään enemmän vertauskuvallisesti kuin konkreettisesti. Nykymaailmassa alkoholista saa tietysti kieltäytyä, mutta siitä seuraavaa tunnereaktiota on helpompi käsitellä tiedon avulla.
Alkoholikulttuuria ei voida muuttaa haluttuun suuntaan vain syyllistämällä ja rajoituksilla, sillä siihen vaikuttavat syvien kulttuuristen syiden lisäksi henkilökohtaiset mieltymykset sekä sosiaaliset ja taloudelliset syyt. Jos valtio haluaa edistää keskieurooppalaista juomakulttuuria, sen tulisi vapauttaa alkoholijuomien myynti ja laskea hintoja, kuten sielläkin on tehty. Jollain tavalla ne ovat Keski-Euroopassakin oppineet käyttäytymään, vaikka juovat enemmän alkoholia kuin suomalaiset (Euroopassa juodaan enemmän kuin muualla, YLE, 28.3.2012). Kieltolain perintö saattaa tosin aiheuttaa sen, että viina pitää juoda pois niin kauan kuin sitä on tarjolla, mistä ainakin seuraa kansanterveydellisiä haittoja ja turvallisuusuhkia. Kulttuuria ei muuteta tähänkään suuntaan hetkessä.
Toinen, turvallisempi tapa olisi edistää pienpanimoiden tuotteiden ja tilaviinien myyntiä. Nämä juomat tuskin menevät suurkuluttajille, ja samalla edistettäisiin työllisyyttä ja nostettaisiin hyvin valmistettujen kotimaisten alkoholijuomien arvostusta. Halutessaan sosiaali- ja terveysministeriö voi myös toteuttaa ehdottamansa uudistukset ja sekä rajoittaa alkoholin saatavuutta että nostaa sen hintaa. Tämä merkitsisi kaupoille ja ravintoloille suuria ongelmia. Juomateollisuus on nyt jo kriisissä, myös se valtion omistama. Täytyy myös muistaa, että kulutus saattaa muuttua muista syistä kuin valtion ohjailusta: nuorison alkoholinkulutus on kääntynyt laskuun, vaikka alkoholin saatavuus ei ole viime vuosina juuri muuttunut (Positiivinen suunta: Nuoret entistä raittiimpia, MTV3, 27.2.2014).
Alkoholinkäyttö on äärimmäisen henkilökohtainen asia, sillä myös sen aikaansaamat vaikutukset ovat eri ihmisissä erilaisia. Syitä sille, miksi Jeppe juo, on useita, ja niiden joukosta löytyvät myös gastronomiset elämykset, sosiaalisten suhteiden vahvistuminen, hyvä olo ja rentoutuminen. Alkoholin aiheuttamien haittojen lisäksi tulisi tunnistaa myös se rooli, mikä sillä on vuosituhansien ajan ollut, ja ne hyvät puolet, joiden ansiosta se on asemansa saanut.
Kippis ja hyvää vappua!
Lähteet:
Alkoholi ja väkivalta. Työryhmän raportti 11.2.2005. Rikoksentorjuntaneuvosto, luettu 28.4.2014.
Barrows, Susanna & Room, Robin (toim.) 1991. Drinking, Behavior and Belief in Modern History. University of California Press, Berkeley.
Euroopassa juodaan enemmän kuin muualla – Suomessa kulutus keskitasoa. YLE, 28.3.2013, luettu 28.4.2014.
Helenius, Johanna 1992. Turun linnan ruokatalous vuosina 1556–1568. Suomen historian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto.
Lindberg, Folke 1964. Hantverk och skråväsen under medeltid och äldre vasatid. Studentföreningen Verdandi, Uppsala.
Matikainen, Olli 2002. Verenperijät. Väkivalta ja yhteisön murros itäisessä Suomessa 1500–1600-luvuilla. SKS, Helsinki.
Mänd, Anu 2005. Urban Carnival. Festive Culture in the Hanseatic Cities of the Eastern Baltic, 1350–1550. Brepols Publishers, Turnhout.
Ojala, Maija 2012a. ’Widows’ Opportunities to Continue Craft Trade in Northern Baltic Cities during the 15th and 16th Centuries’ teoksessa Law and Marriage in Medieval and Early Modern Times. Proceedings of the Eighth Carlsberg Academy Conference on Medieval Legal History 2011. DJØF Publishing, Kööpenhamina, 191–211.
Oluen myyntiin kaavaillaan lukuisia uusia rajoituksia. Helsingin sanomat, 11.3.2014, luettu 28.4.2014.
Suomalainen viinapää. Tiede 6/2003 , luettu 28.4.2014.
Positiivinen suunta: Nuoret entistä raittiimpia. MTV3, 27.2.2014, luettu 28.4.2014.
Scholliers, Peter 2001. ‘Meals, Food Narratives, and Sentiments of Belonging in Past and Present’ teoksessa Scholliers, Peter (toim.). Food, Drink and Identity. Cooking, Eating and Drinking in Europe since the Middle Ages. Berg, Oxford, 3–22.
Schivelbusch, Wolfgang 1982. Paradiset, smaken och förnuftet. Njutningsmedlens historia. ALBA, Tukholma.
Skrå-Ordningar samlade af G. E. Klemming. Samlingar utgifva af Svenska fornskrift-sällskapet 13. 1856, Tukholma.
Suomi juo. Suomalaisten alkoholinkäyttö ja sen muutokset 1968–2008. THL 2010, luettu 28.4.2014.
Vilkuna, Anna-Maria 1998. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomen historiallinen seura, Helsinki.
