“Koska tutkimukselle asetetut tavoitteet ovat suorassa yhteydessä tutkimusongelman muotoiluun, mikä puolestaan on avain tutkimuksen kokonaisrakenteelle, ei tiedolle tavoitteita ja tehtäviä asettava tiedepoliittinen ohjaus ole lainkaan viatonta.”
Alustus! Yliopistojen asema, rahoitus ja tutkimusrahoituksen rakenne ovat muuttuneet perinpohjaisesti OECD-maissa. Tieteellinen tutkimus nähdään osana innovaatiojärjestelmää ja sen tavoitteita. Tutkimusrahoitusta suunnataan valikoituihin aiheisiin, laajoihin ohjelmiin, jotka asettavat tutkimukselliselle tiedolle tehtäviä ja esittävät toiveita.
Vaikka aihealueet saattavat olla varsin laajasti muotoiluja ohjaa tiedontuotantoa yhä selkeämpi – yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen – intressi tietää. Tämä intressi ei heijasta enää ensisijaisesti kansallisvaltioiden tarpeita vaan ammentaa EU:n erilaisesta strategiatyöstä. Tuotetun tiedon toivotaan auttavan päätöksentekoa, tiettyjen sosiaalisten ongelmien ratkaisua sekä taloudellisesti hyödynnettävien tuotteiden innovointia. (Srlin 2006; Auranen 2014, 87-90.)
Periaatteessa tieteelliseen tutkimukseen herännyttä kiinnostusta voi pitää oivana asiana. Kenties, kun poliitikoilla ja muilla yhteiskunnallisilla toimijoilla on intressi tietää ja tämä näkyy tutkimusrahoituksessa, tutkimustulokset ja tiede ylipäätään saavat enemmän tilaa julkisessa keskustelussa. Mutta voiko tietämisen intressi olla asia, joka ei vaikuta tieteellisen tiedon tuotantoon itseensä? Toimiiko tietämisen intressi suoraviivaisesti tiedon puutetta paikaten? Miten tietämisen intressi ja tietämättömyys nivoutuvat toisiinsa?
Tiedon intressi ja tietämättömyyden politiikka
Yhteiskuntatieteellisessä ja tiedon sosiologisessa tutkimuksessa on paljolti analysoitu sitä, kuinka tiedon intressit näkyvät historiallisesti tietämisen metodologisissa valinnoissa, tiedoksi esitetyn arvioinnissa sekä siinä, millaiseen tietämiseen pyritään (ks. Habermas 1987; Hacking 1982). Feministinen, sosiaalinen epistemologia ja viimeaikainen tieteentutkimus ovat ryhtyneet kuitenkin uudella tavalla selvittämään tiedon intressin tai tietämisen halun seuralaista: intressiä olla tietämättä. ”Ei-tietäminen on itse asiassa alituinen, joskin usein näkymätön ja tavoittamaton, tiedon varjopuoli”, toteavat Beck & Wehling (2012 , 52).
Joskus kyse on siitä, että vahvat, hyvin päämäärähakuiset tiedon tarpeet peittävät, syrjäyttävät tai piilottavat muita mahdollisia perusteluja sille, millaista tietoa tarvitaan (Tuana 2006; Beck & Wehling 2012). Joskus taas kyse on siitä, että joko tietävä yhteisö itse tai sitä ohjaava tiedepolitiikka ei arvota tai se suorastaan hyljeksii jotakin elämän aluetta, aihepiirejä tai joidenkin ryhmien näkökulmaan kiinnittyneitä aiheita. Osin kyse on myös tietoon itseensä nivoutuvasta paradoksista: tieto ei täydellisty eikä tiedon tarve lopu uudella tiedolla.
Päinvastoin, uudet tietoväitteet avaavat uusia maailmoja, teknisiä mahdollisuuksia ja ratkaisuja, joiden seuraukset ovat arvaamattomia. Ne luovat jatkuvasti uusia tiedon tarpeita.
Filosofit Sandra Harding (1998) ja Nancy Tuana (2006) sekä sosiologi Ulrich Bech (2009) analysoivat kukin hieman eri tavoin tietämättömyyden intressin sidosta tietämiseen. Sandra Hardingille kyse on siitä tavasta, jolla piiloiset, ääneen lausumattomat intressit (vested intrests) ohjaavat tiedon haluamme. Nämä piiloon jäävät, vallassa olevien kulttuurien tai ryhmien kokemusmaailmaan nivoutuvat intressit perustelevat sen, miksi jostakin asiasta on tarpeen tietää ja mitä tämä tietäminen tarkoittaa. Toisenlaiset elämäntavalliset ja tiedolliset mahdollisuudet ohitetaan, mikä myös vahvistaa olemassa olevia valtasuhteita.
Ulrich Bechille (2009) kyse on taas erityisesti refleksiiviseen moderniin liittyvästä monimutkaisuudesta jossa tiedon ja ei-tiedon välinen raja ylipäätään on epäselvä. Tiedon puute politisoituu yhteiskunnassa myös eri tavoin: joskus se on syy päätöksenteon varovaisuuteen, toiste taas ohitettua, enemmän tai vähemmän tietoista riskinottoa.
Yksityiskohtaisemmin tietämättömyyden intressin merkitystä ja luonnetta on analysoinut Nancy Tuana (2006; ks. myös Sullivan & Tuana 2007). Tuanan empiirisenä aiheena on lääketieteellinen tutkimus. Sen tieteellinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen vaikuttavuus on kyseenalaistamaton. Samalla se on esimerkki tutkimuskentästä, jonka toimijoina ovat akateemisten tutkijoiden ja yliopistolaitoksen ohella sektoritutkimuslaitokset, lääketeollisuus ja erilainen tuotekehitystyö – siis juuri se monitoimijainen ympäristö, johon nykyinen tutkimusrahoitus suuntaa.
Nancy Tuana (2006) luokittelee tietämättömyyteen liittyvät intressit neljään luokkaan. Niistä ensimmäiseen kuuluvat ilmiöt eivät nivoudu yhdenkään tutkimusmaailman toimijatahon intresseihin tietää. Vaikka tiedon puute tunnistetaan, ilmiöstä tai ihmisryhmästä ei välitetä tarpeeksi, jotta tiedon puute nousisi ongelmaksi. Niistä tietäminen ei esimerkiksi käänny suoraan tuloutettavaksi hyödyksi tai ilmiö ei merkityksellisty sosiaaliseksi ongelmaksi. Tietävä yhteisökin voi olla joko rakenteellisesti tai diskursiivisesti umpioitunut. Ilmiö ei tematisoidu tietämisen arvoiseksi. Tiedon puute ei politisoidu ongelmana minkään toimijatahon toimesta.
Toisessa luokassa pimennon dynamiikka syntyy siitä, että senhetkiset vahvat tietoon itsensä nivoutuvat intressit tai faktoina esitetyt väitteet peittävät muut mahdolliset kysymykset, tiedon rajallisuuden ja näkökulmaisuuden. Kyse voi olla tieteelliseen instituutioon tai tutkimusalueeseen sisään rakentuneista itsestäänselvyyksistä. Toisaalta kyse voi olla ’oikean tiedon’ omistamisen tarjoamasta tieteellisestä vallasta, haluttomuudesta horjuttaa paradigmaattista asetelmaa. Jos tieteelliseen valtaa nivoutuu taloudellinen hyöty, kuten esimerkiksi patenttioikeudet tai lupaavat markkinat ollaan erityisen sitkeässä tietämättömyyden intressin sidoksessa. Joskus kyse on myös siitä, että tieteenalaan tai tutkimusalaan sisään rakentuneet itsestäänselvyydet ovat kulttuurisesti haastamattomia. Siksi tietämättömyyttä ei edes tunnisteta.
Kolmanteen luokkaan Tuana sijoittaa teemat, joista ei haluta herättää keskustelua tai joita ei haluta tehdä tiettäväksi ja joihin liittyvät kysymykset halutaan jopa estää. Tällöin tietämättömyyttä ylläpidetään systemaattisesti, vaikkakaan ei välttämättä suunnitelmallisesti tai tietoisesti. Kyse voi olla asioista – esimerkiksi terveysriskeistä – joista tietämisen pelätään aiheuttavan paniikkia tai vahingonkorvausvaateita tai asioista, jotka katsotaan kansallisen turvallisuuden tai talouden toimivuuden kannalta riskialttiiksi. Joskus kyse voi olla myös valtapoliittisista intresseistä joiden johdosta on edullista viljellä tietämättömyyttä tai ylläpitää kollektiivista muistamattomuutta (ks. Sullivan & Tuana 2007).
Esimerkiksi kansainväliseen politiikkaan ja globaaliin talouteen liittyy teemoja, jotka ovat tiedossa mutta joihin sitoutuu intressejä olla tietämättä ja torjua keskustelu. Bechin ja Wehlingin (2012) analyysia taloustieteestä ja sen tavasta suhtautua taloustieteellisen teorian rajallisuuteen, voi pitää esimerkkinä tämänkaltaisen tietämättömyyden systemaattisesta ylläpitämisestä. He kutsuvat tätä ’ignored non-knowing’. Kyse on tilanteesta, jossa keskeiset asiantuntijat (sekä tieteelliset että talouden toimijat) yksinkertaisesti ohittivat sen, että he eivät tiedä ehdottamiensa toimien seurauksista. Kyse oli tietyn taloustieteellisen, jo olemassa olevan tiedon ja teoretisoinnin ohittamisesta, sokeasta luottamisesta puutteellisiksi tiedettyihin malleihin sekä riskinotosta.
Neljänteen luokkaan kuuluvat aihepiirit, joista tietämättömyys on vapaaehtoista: hyödymme tietämättömyydestämme joko taloudellisesti tai emotionaalisesti liikaa halutaksemme edes katsoa, millaisista tekijöistä asia koostuu. Kyse on aiheista, joista tietäminen järisyttää minäkuvaamme tai elämäntapamme ja etuoikeuksiemme oikeutusta. Näistä asioista tietäminen aiheuttaisi konfliktin esimerkiksi julkilausuttujen arvojen ja pyrkimysten sekä toimintamme välillä ja johtaisi vaikeisiin päätöksentekotilanteisiin.
Willful ignorance is a deception that we impose upon ourselves, but it is not an isolated lie we consciously tell ourselves, a belief we know to be false but insist on repeating. Rather, willful ignorance is a systematic process of self-deception, a willful embrace of ignorance that infects those who are in positions of privilege, an active ignoring of the oppression of others and one’s role in that exploitation. (Tuana 2006, 9)
Koska kaikki strategiatyö perustuu jollakin tavalla valintoihin joiden perustalta tehdään toimintasuunnitelmia, on varsin loogista esittää, että niitä tukeva tutkimusrahoitus on haluton tietämään asioista, jotka kyseenalaistavat jo tehdyt valinnat sekä niiden taustalla olevat laajat elämäntavalliset itsestäänselvyydet. Ainakin ne on helppo ohittaa toteamalla, etteivät ne kuulu rahoituskauden sovitulle asialistalle.
Tutkimuksen tavoite ja episteeminen tehtävä
Mutta miten nämä, tutkimustiedolle rahoituksen suuntaamisen kautta asetetut tehtävät ja toiveet sitten vaikuttavat tieteelliseen tietoon?
Tieteellisen tutkimuksen ydin on kysyminen. Uuteen tietoon pyritään kysymällä, asettamalla tutkimusongelma. Tutkimusongelman muotoilu on kuitenkin sidoksissa siihen, millainen tiedollinen tehtävä tutkimuksessa on. Tätä tutkimuksen tiedollista tehtävää voi kutsua ilmauksella episteeminen intressi. Tutkimuksellinen kysyminen ja tutkimuksen tavoite ovat toisiinsa kytköksissä. Sekä tutkimusprosessin että tieteellisen tiedon laadun näkökulmasta tutkimuksen keskeisin valinta tulee siitä, miten tutkimuksessa kysytään ja mitä tehtävää kysymykseen vastaamalla saatu tieto palvelee. Kaikki muut valinnat kuten tutkimusasetelma, vastaamisessa käytetyt aineistot, niiden laatu ja suhde toisiinsa sekä tutkimuksen muut rajaukset tehdään, jotta tutkimuksessa voitaisiin vastata mahdollisimman perustellusti siinä esitettyyn kysymykseen ja tuottaa tietoa, joka täyttää sille asetetut tavoitteet.
Koska tutkimukselle asetetut tavoitteet ovat suorassa yhteydessä tutkimusongelman muotoiluun, mikä puolestaan on avain tutkimuksen kokonaisrakenteelle, ei tiedolle tavoitteita ja tehtäviä asettava tiedepoliittinen ohjaus ole lainkaan viatonta. Se osuu juuri tieteellisen tiedon tuotannon ytimen, episteemisen intressin muotoutumiseen, vaikuttaen siihen millaisia näkökulmaisuuksia ja intressejä – myös intressejä olla tietämättä – tutkimuskenttään rakentuu.
Tutkimuksellisen kysymisen keskeisyys on osa tieteellisissä käytännöissä elävää hiljaista tietoa, jota on vaikea avata tiedepoliittisessa keskustelussa. Tieteenfilosofia tunnistaa tämän muistuttamalla, että kysymys sisältää jo vastauksen. Jonkin asian kysyttäväksi tekeminen avaa ilmiön mutta samalla sulkee vastaamisen. Tutkimusongelman muotoilu on aina myös tutkimusnäkökulman rajaamista ja vaikuttaa siihen, mitä tutkimuksen tulokseksi voi tulla.
Kun tutkimusta ajattelee toimintana, jonka tehtävänä on tiedon tuottaminen, tulee sen yhteiskunnallinen hyödyllisyys siitä, että se pystyy tuottamaan erilaisia episteemisiä tehtäviä täyttävää tietoa. Tämä kapenee tutkimuksen tiedepoliittisessa ohjauksessa, joka asettaa tiedolle rajattuja tehtäviä. Kun pyritään tietoon, joka on hyödyllistä, asetetaan tiedolle tietynlainen tehtävä, konteksti ja hyötyjien joukko. Samalla usein pysytään jo tiedetyn ja tunnistetun, usein tavalla tai toisella tietynkaltaisesti institutionalisoituneen todellisuuden rajoissa.
Vaikka tutkimukset sinänsä tehtäisiinkin moitteettomasti tieteellisiä menetelmiä käyttäen, ei tämä ratkaise tietämisen intressin vaikutusta. Tutkimusmenetelmien hyväkään käyttö ei pysty haastamaan niitä ennakkoasetelmia ja ennakkokäsityksiä, joka sisältyvät kapeasti muotoiltuun tutkimuskysymykseen. Jos tutkimuksen tekemistä ohjaa välittömän ja rajatun hyödyn perspektiivi, käyttäjälähtöisyys, voidaan päätyä tutkimukseen, joka kyllä antaa käyttäjille sitä, mitä he haluavat mutta se ei olekaan enää yhteiskunnallisesti hyödyllistä (vrt. King 2011, 77, 89). Tämä sama toistuu toisinpäin: tutkimusmenetelmät kehittyvät tutkimusta tehtäessä. Kun tutkimustoimintaa ohjaa kapea tiedon intressi, rajatut tavoitteet, on tutkimusmenetelmien ja tutkimuksellisten toimintatapojenkin kehittäminen kapeaa.
Lopuksi
Metodologisesti tieteen ’ulkoinen’ hivuttautuu tutkimuksen ytimeen muovaamalla tutkimukselle asetettuja tavoitteita. Kehittyneiden maiden korkeakoulupolitiikassa onkin jo käynyt siten, että ’tieteen ulkoinen’ on suunnannut yhä vahvemmin tieteellistä tutkimusta. Tämä on tapahtunut sekä tiedepoliittisella tavoitteiden asettamisella ja säätelyllä (ns. regulation) että markkinoistamalla yliopistoja. Tällöin yliopistot suuntaavat tutkimustaan (ja koulutustaan) alueille, joilta voi odottaa tietointensiivisiä tuotteita, siis tuloja (ns. commodification) (Buroway 2011; King 2011).
Tutkimuksen yhteiskunnallinen tehtävä on nähdä välittömän hyödyn ohitse ja analysoida myös sitä, miten tietämisen ja tietämättömyyden intressit ohjaavat tiedon tuotannon rakenteita ja mitä näistä seuraa. Monitoimijaisessa ympäristössä tieteellisen tutkijan pitää olla tiedon tuotannon ammattilainen, joka ymmärtää eri tavoin tuotetun tiedon rajallisuudet. Yliopistolaitoksen ja tieteellisen yhteisön taas pitäisi luoda ympäristö tiedon kriittiselle ammattilaisuudelle ja mahdollistaa tutkimustiedolle asetettujen yleisten tavoitteiden ja näihin tavoitteisiin nivoutuvan tietämättömyyden politiikan vaikutuksen tunnistaminen. Kaikki tieteelliselle tutkimukselle asetetut tavoitteet eivät ole tieteellisen tiedon sisältämän asiantuntijuuden kautta toteutettavissa.
Kirjallisuus
Auranen, Otto (2014) University research performance: Influence of funding competition, policy steering and micro-level factors. Acta Electronica Universitatis Tamperensis : 1394.
Beck, Ulrich (2009) World at Risk. Cambridge, UK/Malden, MA, Polity Press.
Beck, Ulrich & Wehling, Peter (2012) The politics of non-knowing: an emerging area of social and political conflict in reflexive modernity. Teoksessa Fernando Doḿinguez Rubio & Patrick Baert (toim.) The Politics of Knowledge. London and New York : Routledge, 33–57.
Burawoy, Michael (2011): Redefining the Public University: Global and National Contexts. Teoksessa John Holmwood (toim.) Manifesto for the Public University. Gordonsville, VA, USA: Bloomsbury Publishing , 27–41.
Habermas, Jürgen (1987) Knowledge and Human Interests. Cambridge: Polity.
Hacking, Ian (1982) Language, Truth, and Reason. In Hollins, M. & Sukes, S (eds): Rationality and Relativism. Cambridge (Mass.): MIT Press, 48-66.
Harding, Sandra (1998) Is Science Multicultural. Postcolonialisms, Feminisms, and Epistemologies. Bloomington and Indianapolis: Indiana Univ. Press.
King, Desmond (2011) The Politics of Publicly- funded Social Research. Teoksessa Holmwood, John (toim.) Manifesto for the Public University, Gordonsville, VA, USA: Bloomsbury Publishing, 74–89.
Srlin, Sverker (2006) Knowledge Society vs. Knowledge Economy: Knowledge, Power, and Politics. Gordonsville, VA, USA: Palgrave Macmillan.
Sullivan, Shannon & Tuana, Nancy (toim.) (2007) Race and Epistemologies of Ignorance. New York : State University of New York Press.
Tuana, Nancy (2006) The Speculum of Ignorance: The Women’s Health Movement and Epistemologies of Ignorance. Hypatia 21:3, 1–19.
