”Yrittäjät eivät muodosta yhdenmukaista ryhmää, jolla olisi jonkinlainen samansuuntainen yhteisetu. Suurten yrittäjien vaatiessa palkkojen polkemista ja työajan pidentämistä pienyrittäjät tarvitsisivat mahdollisuuksia vähentää työtaakkojaan, ja mahdollisuuksia tulla toimeen vailla uhkana kummittelevaa velkakierrettä.”
Alustus! Itsensä työllistäjät muodostavat ristiriitaisen ryhmän suomalaisessa yhteiskunnassa. Itsensä työllistäjiin lasketaan yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat, freelancerit ja apurahatutkijat. Yhteensä heitä on Suomessa noin 154,000, ja määrä on ollut tasaisesti kasvamaan päin. Valtaosa itsensä työllistäjistä on yksinyrittäjiä, joita on yli 110,000. Toisin kuin palkansaajilla, itsensä työllistäjillä ei ole työsuhdetta, jossa määritettäisiin työajat tai minimipalkka.
Itsensä työllistäjien luokka-asemaa on tutkittu Suomessa perin vähän. Varsinaista luokkarakennetutkimusta näistä on tehty etenkin vuonna 1984 julkaistun laajan Luokkaprojektin yhteydessä. Nyt kolmen vuosikymmenen vierittyä on korkea aika päivittää kuvaa itsensä työllistäjien yhteiskunnallisesta asemasta.
Edellä mainittua kuvaa pyrin tarkentamaan kandidaatintutkielmassani Luokkasuhteiden ristiaallokossa: Itsensä työllistäjät Suomessa luokkatutkimuksen näkökulmasta tarkasteltuina. Tutkielmassani tarkastelen itsensä työllistäjien luokka-asemaa käyttäen laajan eurooppalaisen työolotutkimuksen vuonna 2010 kerättyä aineistoa (Fifth European Working Conditions survey, EWCS 2010).
Luokkatutkimus on mielekäs tapa lähestyä yhteiskunnan ristiriitaisia asemia. Kun tarkastellaan yhteiskunnallisia asemia ehdollistavaa suhteiden kokonaisuutta, päästään parempaan ymmärrykseen näistä asemista. Saadaan hyvää näkökulmaa siihen, millaisia ehtoja eri asemissa toimimiselle muodostuu. Enää kysymys ei ole siitä, mitkä yksilöllisiksi mielletyt piirteet ajavat kunkin yksilön mihinkin asemaan, vaan siitä miksi näitä asemia on olemassa. Miksi yhteiskunta rakentuu tietyllä tavalla, ja voisiko se olla myös erilainen? Tällaisesta suhdenäkökulmasta luokkia lähestytään etenkin marxilaisessa yhteiskuntatieteessä.
Marxilaisen luokkatutkimuksen perinteessä luokka on yhteiskunnallinen suhdekäsite, joka kuvastaa ihmisten sijoittumista kapitalistisen tuotannon yhteiskuntasuhteiden kokonaisuuteen. Se kuvastaa ihmisten konkreettista asettumista työn ja pääoman väliseen perustavaan ristiriitaan. Yhteiskunnallisten suhteiden tutkimukseen tarvitaan syväluotaava teoreettinen näkemys kapitalistisen talouden tuotannon ja kierron kokonaisuudesta. Tällaisen teorian muodostamisessa hedelmällisimpiä tuloksia on saavuttanut Karl Marx Pääomassaan.
Marxin analyysin mukaan kapitalistisen tuotannon perusluokkina ovat työläiset ja kapitalistit, ne muodostavat välttämättömät luokat kapitalistiselle taloudelle. Työväenluokka koostuu kaikista niistä, joiden on tehtävä palkkatyötä toimeentulonsa eteen, kun taas kapitalistit sijoittavat rahaa pääomana saadakseen lisäarvoa ja tätä kautta voittoa. Kapitalismi on olemukseltaan tuotannon rahataloutta. Työvoimaa ostetaan siksi, että sen tuotteita voitaisiin myydä yli niiden tuottamiseen kuluneen arvon. Rahaa sijoitetaan tuotantoon pyrkimyksenä saada lisää rahaa. Tässä pääoma edustaa yhteiskunnallista valtaa hallita siihen nähden vierasta työvoimaa ja vieraan työn tuloksia.
Kapitalistinen talous ei koostu pelkästään työläisistä ja kapitalisteista. Yhteiskunnallisen arvon jakautuminen tapahtuu moninaisilla tavoilla. Työläisellä voi olla saatavia eläkerahastossa, jonka kautta tämä on sidottu rahoitusjärjestelmään ikään kuin rahakapitalistina. Tällaisen työläisen asemaan liittyy sisäinen ristiriita: eläkerahaston tuoton kannalta voi esimerkiksi olla edullista lakkauttaa eläkemaksuja maksavan työläisen työpaikka. Marxilaisessa teoriassa olennaisia eivät olekaan ne kategoriat, joihin ihmisiä voidaan luokitella, vaan ne moninaiset yhteiskunnalliset suhteet, jotka muodostavat erilaisia asemia ja vaikutuksia talouteen osana muuta yhteiskuntaa.
Itsensä työllistäjän luokka-asema on luokkateoreetikko Erik Olin Wrightin (1979, 76–77) mukaan leimallisesti ristiriitainen. Yksinyrittäjät ja muut itsensä työllistäjät omistavatkin lain mukaan tuotantovälineensä, mutta tekevät itse myös varsinaiset tuottavat työt. He joutuvat itse suunnittelemaan työprosessinsa voiton tuottamisen näkökulmasta. Täten he toteuttavat Guglielmo Carchedin (1977, 4–5) sanoin sekä työvoiman että pääoman funktioita. He tekevät varsinaisen työn, mutta valvovat työtään samalla arvontuotannon ja voiton näkökulmasta. Täten työn ja pääoman välinen ristiriita lävistää heidän asemansa.
Työläisillä, eli työvoiman myyjillä, ja kapitalisteilla, eli tuotantovälineiden omistajilla on kapitalistisessa taloudessa ristiriitaiset luokkaintressit. Nämä intressit liittyvät luokkien uusintamisen objektiivisiin ehtoihin. Työläisen intressinä on saada mahdollisimman paljon palkkaa mahdollisimman pienellä työmäärällä, kun taas kapitalistilla on pyrkimyksenä likistää työläisestä mahdollisimman paljon työtä mahdollisimman pienellä palkalla. Nämä intressit eivät ole kiinni yksittäisten toimijoiden rehtiydestä tai moraalisista arvoista. Työläinen tarvitsee palkkaa elämänsä välttämättömiin kuluihin ja kulttuurisesti mielekkään elämän elämiseen, kapitalistin on taas tuotettava voittoa, jotta pärjäisi pääomien välisessä kilpailussa. Liian hidas juoksija tallautuu nopeampien alle.
Itsensä työllistäjien luokkaintressit kiskovat kahtaalle. Nämä joutuvat tekemään itse sen työn, josta sekä heidän tulonsa että yrityksen pyörittämiseen ja mahdolliseen laajentamiseen tarvittava arvo syntyy. Mahdollisimman pienet tulokustannukset olisivat otolliset yrityksen pärjäämisen kannalta. Tuloja tarvitsee kuitenkin elämiseen ja henkilökohtaisten velkojen maksamiseen.
Ristiriitaiset intressit näyttäytyvät itsensä työllistäjien keskimäärin pienemmissä tuloissa ja pidemmissä työajoissa palkansaajiin verrattuna (ks. taulukot 1 ja 2). Nämä eivät pysty ajamaan yhtenäistä luokkaetua yhtä hyvin kuin työläiset, jotka ovat saaneet ansiokkaasti ajettua asemaansa järjestäytymällä. Itsensä työllistäjien on riistettävä omaa työvoimaansa yhteiskunnallisten voimien ajamana. Esimerkkinä tällaisesta voimasta toimii velka, joka pakottaa yksinyrittäjän ja ammatinharjoittajan tuottamaan voittoa yli välittömien elämän tarpeiden. Tässä kapitalistin ja työläisen funktiot eriytyvät myös niitä kantavista ihmisistä. Ne ovat yhteiskunnallisia suhteita ja riippuvuuksia, joilla on yksilöihin nähden pakottavaa voimaa.
Aineiston analyysin mukaan itsensä työllistäjien luokka-asema uusiutuu, eikä monikaan nouse heistä varsinaisiksi kapitalisteiksi, mutta monet tekevät kuitenkin pitkän työuran. Työuran edetessä itsensä työllistäjien tulotilanteet ennemminkin tasoittuvat samalle matalalle tasolle kuin lähtevät nousuun. Aineistossa ei löydy juuri lainkaan lineaarista korrelaatiota toimivuosien ja tulotilanteen välillä (ks. kuvio 1). Itsensä työllistäjien tilanteeseen liittyy palkansaajia suurempi tulotason laskun riski; kysyttäessä tulotason muutosta nähden edelliseen vuoteen jopa neljännes itsensä työllistäjistä vastasi tulojensa huvenneen, kun palkansaajista näin oli vastannut vain joka kymmenes.
Itsensä työllistäjät muodostavat tietyssä mielessä omalaatuisen matalapalkkatyöläisten ryhmän, etenkin kun he toimivat alihankkijoina suuremmille toimijoille. Itsensä työllistäjien työolot ovat aineistoanalyysini mukaan hyvin samanlaiset kuin työläisillä. Monotonisia tehtäviä oli kummassakin ryhmässä noin puolella, kun taas monimutkaisia tehtäviä oli noin kahdella kolmasosalla palkansaajista ja kolmella viidenneksellä itsensä työllistäjistä. Noin puolet sekä palkansaajista että yrittäjistä kokivat työskentelevänsä puolet ajastaan tai enemmän todella nopealla tahdilla. Samoin puolet kummastakin ryhmästä kokivat työskentelevänsä puolet ajastaan tai ylitse tiukkojen deadlinejen ajamina. Nämä havainnot vahvistavatkin kuvaa itsensä työllistäjistä työläisten kanssa samanlaisena työvoimana tuotannon alueella. Nämä tulokset ovat kuitenkin osin vasta viitteellisiä, ja vaatisivatkin lisäselvityksiä.
Yrittäjät eivät muodosta yhdenmukaista ryhmää, jolla olisi jonkinlainen samansuuntainen yhteisetu. Suurten yrittäjien vaatiessa palkkojen polkemista ja työajan pidentämistä pienyrittäjät tarvitsisivat mahdollisuuksia vähentää työtaakkojaan, ja mahdollisuuksia tulla toimeen vailla uhkana kummittelevaa velkakierrettä. Pienten yrittäjien osalta otollista politiikkaa olisi nähtävästi sosiaaliturvan muotojen kehittäminen paremmin epätavallisia työn tekemisen muotoja huomioivaan suuntaan.
Kirjallisuus:
Carchedi, Guglielmo (1977): On the economic identification of social classes. Routledge & Kegan Paul Ltd, London.
Luokkaprojekti (1984): Suomalaiset luokkakuvassa. Vastapaino, Tampere.
Marx, Karl (1974): Pääoma osa 1. Kustannusliike Edistys, Moskova.
Wright, Erik Olin (1979): Class, crisis and the state. Verso Editions, London.
