”Yli- ja alijäämien tasoittamisen myötä nykyisenkaltaisia suuria rakenteellisia kriisejä ei pääsisi syntymään, ja mikäli jokin valtio lähtisi luisumaan raiteiltaan, tarjoaisi uusi järjestelmä keinot valtiolle nousta takaisin jaloilleen omin voimin.”
Alustus! Euroalueen talous on epätasapainossa, koska valtioiden välistä yli- ja alijäämiä tasoittavaa mekanismia ei ole. Tällaista mekanismia ei ole myöskään kansainvälisellä tasolla, vaikka John Maynard Keynes hahmottelikin sellaista jo 1940-luvulla. Tampereen yliopiston opiskelijoiden suomentamassa teoksessa The Global Minotaur Yanis Varoufakis esittää viimeisen 80 vuoden taloushistorian juuri tämän mekanismin tärkeyttä korostaen.
Tässä alustuksessa vastaamme globaaliin ongelmaan eurooppalaisesta näkökulmasta: minkälaisen mekanismin EU olisi tarvinnut, jotta se ei olisi ajautunut nykyiseen kriisiinsä?
Aloitamme nykytilanteen esittelyllä. Sitten esitämme mallin globaalista talouden tasapainomekanismista ja lopuksi sovellamme mallia euroalueeseen.
Eurokriisin ongelmakohdat
Ensinnäkin euroalueen valtiot ovat luopuneet raha- ja korkopoliittisesta autonomisuudestaan. Yhteisen valuutan ja EKP:n koordinoiman rahapolitiikan myötä euroalueeseen liittyneiltä mailta katosi talouspoliittinen suvereniteetti. Ohjauskoron määrittää EKP ja euron kurssi riippuu koko euroalueen kehityksestä.
Toiseksi euromailla ei ole enää itsenäistä rahoitusasemaa. Ennen euroa valtiot pystyivät tarvittaessa aina selviytymään veloistaan oman keskuspankin lainoituksella tai devalvaatiolla. Yhteisen valuutan myötä tätä mahdollisuutta ei enää ole, vaan euroalueen valtiot ovat rahoituksensa suhteen täysin finanssimarkkinoiden armoilla.
Kolmanneksi eurojärjestelmässä ei huolehdita mitenkään vaihtotaseiden epätasapainojen tasoittamisesta. Lyhyt vilkaisu esimerkiksi Saksan ja eteläisen Euroopan vaihtotaseiden kehitykseen yhteisvaluutan aikana paljastaa nopeasti ongelman. Saksa on omalla politiikallaan ollut osittain aiheuttamassa muun muassa Kreikan ja Espanjan tämänhetkisiä ongelmia.
Neljänneksi Maastrichtin sopimuksessa rangaistaan ainoastaan valtiontalouden alijäämistä ja liian suuresta valtionvelka/BKT suhteesta. Tämä johtaa siihen, että jokainen valtio pyrkii tekemään ylijäämää: se ei ole globaalissa taloudessa mahdollista koska jonkun ylijäämä on aina jonkun toisen alijäämä.
Viidenneksi eurojärjestelmässä mikään instituutio ei pidä huolta kokonaiskysynnän riittävyydestä. Tästä syystä talous voi ajautua nykyisenlaiseen negatiiviseen kierteeseen, kun yritykset eivät uskalla investoida ja kuluttajat eivät uskalla kuluttaa. Kokonaiskysynnän riittävyydestä huolehtimisen sijaan EKP on toteuttanut vyönkiristyslinjaa ja toivoo sormet ristissä euroalueen lähtevän ennemmin tai myöhemmin jälleen kasvuun.
Yli- ja alijäämät tasapainoon
John Maynard Keynes ehdotti toisen maailmansodan jälkeen Bretton Woodsissa käydyissä neuvotteluissa koko maailmanlaajuista talousjärjestelmää, joka pohjautuu siihen osallistuvien maiden välisen vaihdannan tasapainottamiseen (Keynes 1980). Järjestelmän sisällä ei olisi mahdollista kerätä suurta ylijäämää (kuten Saksa on tehnyt 2000-luvulla), joka tarkoittaisi automaattisesti jonkin toisen maan velkaongelmaa.
Keynesin ehdotus ei kuitenkaan mennyt läpi Bretton Woodsissa käydyissä neuvotteluissa koska Yhdysvallat halusi säilyttää valta-asemansa maailmantaloudessa. Varoufakisin mukaan maailmantalouden tasapainottajan roolissa on toiminut Yhdysvallat aina 1940-luvulta vuoden 2008 finanssikriisiin saakka. Varoufakisin mukaan tasapainomekanismeja on ollut kaksi erilaista.
Aluksi tuo tasapainottava mekanismi oli maailmantalouden tiekartta. Toiseksi 1970-luvun alusta alkaen se oli maailmantalouden Minotauros. Molemmat edellä mainituista olivat Yhdysvaltain ja Wall Streetin ehdoilla toimivia tasapainomekanismeja, joilla ei koskaan ollut edellytyksiä toimia pitkällä aikavälillä. Koska globaali finanssikriisin kaatoi Minotauroksen, tasapainottavaa mekanismia ei ole tällä hetkellä olemassa.
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Paul Davidson on tehnyt Keynesin ehdottamasta mallista 2000-luvulle päivitetyn version (Davidson 2009). Davidson esittää globaalin tasapainomekanismin, jonka pohjalta visioimme eurooppalaista versiota tasapainoisesta talousjärjestelmästä.
Kuvitellaan siis, että raha- ja talousliitto EMU:n sijaan eurooppalainen talouden yhdentyminen olisi johtanut rahoitusselvitysliitto EMCU:n (European Monetary Clearing Union) syntyyn. Euro ei olisikaan kaikkien toimijoiden käyttämä käteisvaluutta, vaan keskuspankkien käyttämä selvitysvaluutta ja valtiot säilyttäisivät omat kansalliset valuuttansa. Kaikki valtioiden rajat ylittävät transaktiot mitattaisiin keskuspankkien käyttämässä selvitysvaluutassa jolloin yli- ja alijäämien muodostumista olisi mahdollista valvoa.
Tämänkaltainen malli olisi hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta saattaa voimaan Euroopan nykyisellä poliittisella kentällä – ainakaan kertaluontoisena uudistuksena. Voidaan kuitenkin pohtia, mihin suuntaan euron ja EMU:n muodostaminen olisi voinut lähteä 1980-luvun lopussa, kun käytössä oli jo yhteinen selvitysvaluutta ecu. Aikaisemmat valuuttakäärmeet ym. valuuttojen yhteensitomishankkeet olisivat voineet toimia luonnollisena jatkumona uudenlaiseen järjestelmään.
EMCU: kokonaiskysyntä kuntoon koko Euroopassa!
EMCU järjestelmän periaatteet pohjautuvat Davidsonin vuoden 2004 artikkeliin International Monetary Clearing Unionista.
EMCU -järjestelmä säilyttäisi valtioiden autonomian korko- ja finanssipolitiikan suhteen. Nykyisessä järjestelmässä eurovaltioilla ei ole oikeutta laskea liikkeelle eurovaluuttaa jolloin niiden talouspolitiikalla on jopa vähemmän liikkumavaraa kuin valuuttansa vaihtosuhteen kiinnittäneellä valtiolla (kuten Argentiina 1992 – 2001). Tällä hetkellä eurovaltiot joutuvat käytännössä rajoittamaan finanssipolitiikallaan kotimaista kulutusta, jotta niiden vaihtotase pysyy ylijäämäisenä. Tämä on ainoa keino kerryttää pitkällä aikavälillä ylijäämiä ja taata maksukyky erityisesti taantumien aikana.
Euroalueen tällä hetkellä harjoittaman kiristävän finanssipolitiikan aiheuttama kokonaiskysynnän vähentyminen johtaa vääjäämättä työttömyyden kasvuun. EMCU:n johtoidea on puolestaan täystyöllisyyden tavoittaminen, jopa muiden taloudellisten mittarien kustannuksellakin. Vasta kun maa on saavuttanut täystyöllisyyden, mutta tekee silti jatkuvasti alijäämiä, maan talouden voidaan sanoa olevan retuperällä.
Nykyisenkaltaiset vaihtotaseen epätasapainot eivät olisi voineet syntyä EMCU-järjestelmässä koska järjestelmässä on olemassa säädökset ylijäämien kierrättämisestä riittävän kokonaiskysynnän ylläpitämiseksi. Jo Euroopan valtioiden 2000-luvun vaihtotaseiden tarkastelu kertoo, että ylijäämämaat (esim. Saksa) ja alijäämämaat (esim. Kreikka) olisivat molemmat olleet velvoitettuja muuttamaan talouspolitiikkaansa.
Etenkin Saksan valtavien ylijäämien kierrättäminen alijäämäalueille olisi taannut tasapainoisemman talouden koko Euroopan alueelle. EMCU:n kaltainen järjestelmä tarjoaisi siihen kuuluville valtioille paljon enemmän autonomiaa taloutensa järjestämiseen, vaikka siihen kuuluminen tarkoittaisikin ”pakkoa” ylijäämien kierrättämiseksi.
Nykyisessä keskustelussa esillä on varsin vaihtoehdoton ajatus siitä, että Euroopan yhdentyminen tarkoittaisi automaattisesti eurooppalaisten valtioiden autonomisuudesta luopumista ja siirtymistä kohti liittovaltiota. EMCU:n avulla Eurooppa kuitenkin yhdentyisi paljon voimakkaammin kuin tällä hetkellä, samalla kuitenkin säilyttäen valtioiden taloudellisen autonomisuuden.
Yli- ja alijäämien tasoittamisen myötä nykyisenkaltaisia suuria rakenteellisia kriisejä ei pääsisi syntymään, ja mikäli jokin valtio lähtisi luisumaan raiteiltaan taloudellisesti ja/tai sosiaalisesti (kuten Kreikka tällä hetkellä), tarjoaisi järjestelmä keinot valtiolle nousta takaisin jaloilleen omin voimin. Ehkäpä se tosiasia, ettei tällaista järjestelmää ole koskaan mietitty leikkisää pohdintaa pidemmälle kertoo paljon eurooppalaisen (talous)poliittisen keskustelun yksioikoisuudesta ja vaihtoehdottomuudesta. Nykyisen kriisin keskellä ei ole kuitenkaan enää mahdollista uskottavasti puolustaa entisenkaltaista talouspolitiikkaa, joten vaihtoehtoja tarvitaan!
Alustus! on osa Tampereen yliopistossa keväällä 2014 järjestettyä Minotaurus-seminaaria, jossa tuotettiin suomennos Yanis Varoufakisin kirjasta ”The Global Minotaur.”
Kirjallisuus
Davidson Paul (2009). The Keynes Solution: The Path to Global Economic Prosperity. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Davidson, Paul (2004). The Future of the international financial system. Journal of Post Keynesian Economics 26 (4), 591–605.
Keynes, John Maynard (1980). The collected writings of John Maynard Keynes. 25, Activities 1940-1944: Shaping the post-war world: the clearing union/ ed. by Donald Moggridge. London: Macmillan.
Varoufakis, Yanis (2013). The Global Minotaur. London: Zed Books.
