Alustus! Ovatko ”vanhat” kysymykset, myös ne, joita tutkimuksen tilaajat ovat päättäneet kysyä, edelleen ajankohtaisia vai pitäisikö niitä muotoilla uudelleen? Pitäisikö jotkin vanhat ja jo unohdetutkin kysymykset nostaa uudestaan esiin ja päivittää tämän päivän maailmaan? Ja mitä ihan uusia kysymyksiä voisi tutkimuksen pohjalta muodostaa?
Toukokuun alussa 2014 sosiologian emeritusprofessori Risto Alapuron 70-vuotis syntymäpäivähaastattelun (HS: 28.4.2014) alaotsikkona oli ”Risto Alapuro uskoo yhä yhteiskuntatutkimuksen voimaan”. Muutama sitaatti kuvaa jutun sanoman:
– Alapuro näkee sosiologian korjanneen asemiaan uudella vuosituhannella. Taas elää herkkyys eriarvoisuudelle, tulkitaan ristiriitoja ja suuria liikahduksia.
– Tiukinta sosiologiaa ei Alapuro epäröi rinnastaa tiukimpaan journalismiin – kummankin eduksi.
– Sosiologia oli tietomuoto, joka paljasti asioita, puri ilmiöihin ja tuotti perinpohjaisia oivalluksia. Siksi se vei minut.
Haastattelu piirtää yhteiskuntatutkimuksen elinkaaren Suomessa viimeisten 50 vuoden ajalta. Kaari nousi aluksi nopeasti 1960- ja 1970-luvun ”kultakaudella”. Alapuron mukaan ”sosiologia kuitenkin luopui johtoroolistaan omin ehdoin ja 90-luvulle asti sitä leimasi lähinnä kulttuurintutkimus, relativistisempi vaihe”. Nyt siis olisi käsillä uusi, taas omanlaisensa yhteiskuntatutkimuksen nousu. Millaisia, ehkä erisuuntaisia aineksia, se mahtaisi sisältää?
Vastaan kysymykseeni tarkastelemalla ensin ajankohtaista tutkimuslaitosuudistusta vaikuttavuustoimena. Pohdin sitten, olisivatko tutkimuksen tuotoksia ja vaikutuksia myös kysymykset, eivät vain vastaukset. Jatkan sen jälkeen kolmen tuoreen hyvinvointia, taloutta ja työelämää käsittelevän julkaisun ajatuksilla.
Lisää tutkimuksen politiikkarelevanssia
Parhaillaan etenevä valtion tutkimuslaitosuudistus haluaa kehittää tutkimusrahoitusta niin, että sekä tutkimuksen aihevalinnat että tuotokset antavat entistä käyttökelpoisempia eväitä päätöksentekijöille. Tavoitteena on lisätä valtion suoraan rahoittaman tutkimuksen politiikkarelevanssia. Tämän voi hyväntahtoisesti tulkita luottamuksena tutkimuksen kykyyn tarttua ajankohtaisiin ja kauaskantoisiin kysymyksiin.
Kertaan lyhyesti, mitä on tapahtumassa. Valtion asiantuntija- ja tutkimuslaitosten rahoituksesta on leikattu osa kohdennettavaksi uudelleen kahden uuden tutkimusrahoitusinstrumentin kautta. Lyhytkestoista selvitystyötä, joka palvelisi välittömästi päätöksenteon tarpeita, rahoitetaan valtioneuvoston kanslian (VNK) hallinnoimalla rahalla. Ensimmäinen hakukierros on meneillään.
Toinen, paljon suurempi komponentti on niin sanottu strategisen tutkimuksen rahoitus. Sitä hallinnoimaan on luotu uusi strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) Suomen Akatemiaan. Tätä kautta kohdennetaan merkittävää rahoitusta muutaman vuoden mittaisiin tutkimushankkeisiin, jotka koskevat kansallisesti tärkeitä strategisia kysymyksiä. Päätös siitä, mitä nämä strategiset aiheet tai aihealueet ovat, tehdään poliittisella tasolla. Sen jälkeen rahoituksesta kilpaillaan samalla tavalla ja samanlaisilla kriteereillä kuin muustakin Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta.
Uudistus koskee kaikkia tutkimusaloja, ei ainoastaan eikä edes etupäässä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Yhteiskuntatieteellinen yhteys on kuitenkin ilmeinen. Uudistajat siis uskovat tutkimuksen voimaan ja vaikuttavuuteen. He myös antavat tutkijoille sosiaalisen tilauksen – vain yhdeltä, mutta vaikutusvaltaiselta tilaajataholta.
Uudistuksessa myös edellytetään, että tutkimussuunnitelmiin sisältyy niin sanottu tiedonkäyttösuunnitelma. Tutkijoiden on osoitettava, miten tulokset saatetaan päätöksenteon ja julkisen keskustelun ulottuville. Ne eivät saa jäädä vain tutkimusmaailman sisäiseksi käyteaineeksi.
Vaikuttavuus voi olla myös kysymysten muotoilemista
Tutkimusmaailmaa on uudistuksessa epäilyttänyt muun muassa se, että uusissa rahoitusjärjestelmissä annetaan valmiina ne kysymykset, joihin tutkimukselta halutaan vastauksia. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo esitti keväällä, että tämän voi tulkita jopa epäluottamukseksi tutkimusyhteisön kykyyn esittää tutkittavissa olevia relevantteja kysymyksiä.
Suomen Akatemian pääjohtaja Heikki Mannila vastasi tähän sanomalla, että uudessa Strategisen tutkimuksen neuvoston järjestelmässä valmiina annetaan vain valtioneuvoston nimeämät 3-4 vuosittaista teemaa. Sen jälkeen rahoituksen jako etenee samaan tapaan kuin Akatemiassa muutenkin. Strategisen tutkimuksen neuvosto muokkaa teemat ohjelmiksi, joihin rahoitushaut sitten kohdistuvat.
Ydinkysymys uudessa järjestelmässä on, mitä ovat tutkimuksen vaikuttavat tulokset? Useimmiten ajatellaan, että ne ovat vastauksia joihinkin kysymyksiin. On varmaan myös kohtuullista odottaa tutkimukselta vaikuttavia vastauksia. Mutta tämä on tutkimuksen vaikuttavuudesta vain toinen puoli. Se toinen puoli koostuu yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten uusista muotoiluista. Myös kysymykset ovat tuloksia. Tämä koskee kaikkea tutkimusta, vaikka yhteiskuntatieteilijöinä tunnemme houkutusta ajatella, että tämä olisi erityisesti yhteiskuntatieteille ominaista. Yhteiskuntatiede on sekä vastaus- että kysymystiede!
Kysymys kysymystieteestä on ollut esillä muuallakin. Tuore brittiläinen tutkimuksen vaikuttavuutta pohtiva tutkimus The Impact of the Social Sciences (Bastow ym. 2014) virittää lukijansa samaan tapaan. ”Vain vähäinen osuus yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta johtaa patentteihin … ja ylivoiman pääosa yhteiskuntatieteiden aikaansaannoksista on yksinomaan uusia (tai osittain uusia) ideoita.” (emt. 14).
Erään suuren teknologia-alan yrityksen tutkimusjohtaja ilmaisee saman: ”Me teimme sen jutun mitä yhteiskuntatiede tekee parhaiten, vai mitä. Se ei ole johonkin erityiseen kysymykseen vastaamista vaan muutoksen aikaansaamista siihen tapaan, jolla ihmiset ajattelevat sitä, mitä kysymykset ovat” (emt, 22). Kysymys on toisin sanoen siitä, mistä on kysymys!
Yhteiskuntatieteet ovatkin usein hyvin kiinnostuneita omien kysymyksenasettelujensa kehittämisestä. Tämä vahvuus voi vaikuttavuuskeskustelussa myös kääntyä heikkoudeksi. Tutkimuksen sisäinen keskustelu etenee tutkimusmaailman sisäpiirin ulkopuolisille käsittämättömiin kiistoihin, käsitteisiin ja kehittelyihin.
Tältä kannalta voi olla hyvä, että uusiutuva rahoitusjärjestelmä pakottaa tutkimusmaailman miettimään, mitä se oikein tekee, kenelle ja miksi. Ei ole automaattisesti vahingollista, jos tutkimus joutuu miettimään tulostensa (vastausten ja kysymysten) käyttökelpoisuutta myös oman kenttänsä ulkopuolella.
Kolme esimerkkiä kysymystutkimuksesta
Annan kolme tuoretta esimerkkiä, jotka osoittavat ”kysymystieteen” olevan yhtä tärkeää ja vaikuttavaa kuin ”vastaustieteen”. Kaikki esimerkit ovat vastikään ilmestyneistä kirjoista. Aloitan kansainvälisimmästä esimerkistä ja etenen kotimaisimpaan – jossa kuitenkin on laajin globaalinen perspektiivi.
Ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn lähes 700-sivuinen teos Capital in the Twenty-First Century ilmestyi englanniksi maaliskuussa 2014 ja on nostattanut kiihtyvää keskustelua. Näkyvimpiä Pikettyn puolustajia on ollut talousnobelisti Paul Krugman blogisarjassaan New York Timesissä, ja kriitikoita on tullut sekä politiikan että tutkimuksen leireistä (ks. esim. Ilpo Suoniemen blogikirjoitus). Kirja on kustantajansa kaikkien aikojen myyntimenestys ja oli loppuunmyyty kahden kuukauden kuluttua ilmestymisestään.
Piketty -boomi on jyrännyt myös Suomessa (Helsingin Sanomat alkaen jo maaliskuulta ja jatkuen touko-kesäkuussa 2014). Touko-kesäkuun vaihteessa keskustelu lainehti kansainvälisillä foorumeilla, kun yksi johtavista talouslehdistä syytti Pikettyä datan puutteista ja tulkintavirheistä (Chris Giles, Financial Times; ks. myös emt. Suoniemen blogikirjoitus). Pikettyn perusteellinen vastaus kritiikkiin julkaistiin muutamaa päivää myöhemmin.
Ankarasti yksinkertaistaen Piketty on tutkinut varallisuuden jakautumista ja sen muutoksia usean vuosisadan ajalta. Kysymys on silloin varallisuuserojen kasvusta tai supistumisesta. Samaan tapaan, kun tutkitaan tulonjakoa ja sen vaihteluja esimerkiksi eriarvoisuuden näkökulmasta. Pikettyn yksityiskohtainen, maailmanlaajuinen ja moniin erilaisiin aineistoihin perustuva analyysi piirtää kuvan varallisuuden jakautumisen pitkistä historiallisista kaarista.
Hänen mukaansa olemme nyt siirtymässä pois muutaman vuosikymmenen kestäneestä tasoittuneen varallisuusjakauman ajasta kohti mallia, joka vallitsi erityisesti ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta myös moneen kertaan aikaisemminkin. Tuossa mallissa varallisuus jakautuu jatkuvasti epätasaisemmin. Lisäksi varallisuuden kertymisen luonne muuttuu. Alati suurempi osa varallisuudesta on perittyä varallisuutta, ei oman toiminnan tulosta. Kun varallisuuden keskittyminen etenee erittäin suureksi, on usein ollut seurauksina yhteiskunnallisia levottomuuksia ja jopa vallankumouksia.
On selvää, että tällainen analyysi nostattaa helposti vastalauseita. Pikettyä tarkemmin lukeneiden pieni joukko korostaa, että Piketty on tehnyt todella huolellista työtä aineistojensa analyysissä, eikä sitä voi ohittaa huitaisemalla. Pikettyä pelästyneiden puheissa hänet leimataan uusmarxilaiseksi ja hänen katsotaan vääristelevän varallisuuden kertymismekanismeja. On muun muassa esitetty, että hän unohtaa, että varallisuus on kuitenkin viime kädessä syntynyt varakkaiden henkilökohtaisista ponnisteluista, ja että varakkaiden varallisuudesta pääsevät nauttimaan muutkin, kun varakkaat pystyvät tarjoamaan varattomille töitä.
Kaikki tämä osoittaa, että varallisuuden jakautumista ja keskittymistä kannattaisi tutkia myös Suomessa. Tehtävä muistuttaa tulonjakotutkimuksessa aktiivista eniten ansaitsevan prosentin tulonmuodostuksen tutkimusta, jota Suomessa on tehnyt erityisesti Tampereen yliopiston professori Matti Tuomala yhteistyökumppaneineen (ks. esim. Riihelä ym., 2010). Erityistä huomiota ansaitsisi Pikettyä seuraillen kysymys perityn varallisuuden merkityksestä ja varsinkin sen kasautumisen merkityksestä.
Ikään kuin sattumalta Suomessa käytiin kesällä 2014 keskustelua perintöveron poistamisesta – perityn varallisuuden siirtymisen helpottamiseksi. Kotimaiset keskustelijat (viimeisimpänä Matti Vanhanen, Suomen Kuvalehti 2.8.2014 otsikolla ”Sattumanvarainen vero”) eivät juuri huomanneet kysymyksen yhteyttä kansainväliseen Piketty -boomiin, vaikka esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi Pikettyn Suomen-vierailun yhteydessä Pikettyn näkemyksistä uutisen otsikolla ”Suomen pidettävä kiinni perintöverosta” (HS 12.6.2014). Suomalaiskeskustelijat keskittyivät esimerkiksi Vanhasen tapaan yritysvarallisuuden siirron ongelmiin sukupolvenvaihdoksissa.
Toinen esimerkki: huhtikuussa 2014, juuri ennen Piketty -keskustelun leimahtamista, julkisti SITRA englanninkielisen artikkelikokoelman Well-Being and Beyond: Broadening the Public and Policy Discourse. Sen ykköstoimittajana on SITRAn Timo Hämäläinen, joka on aktiivisesti tuonut suomalaiseen keskusteluun vaihtoehtoisia hyvinvointikonseptioita. Hämäläinen kuvaa kirjan pääsanomaa suomeksi SITRAn sivuilta luettavissa olevassa yhteenvedossa.
Lähtökohtana kirjassa on, että hyvinvointipolitiikan tueksi tarvitaan monipuolinen ja päivitetty näkemys hyvinvoinnin moninaisista tekijöistä. Siinä on myös uutta hyvinvointitutkimusta, jossa tärkeään rooliin ovat nousseet käyttäytymis- ja onnellisuustaloustiede ja positiivinen psykologia. Uuden ”kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ymmärtämisen” avulla kirjassa tartutaan neljään asiakokonaisuuteen: koherenssiin merkitykseen, sosiaalisten suhteiden tärkeyteen, markkinatalouden ja hyvinvoinnin suhteisiin sekä politiikan mahdollisuuksiin edistää hyvinvointia.
Hämäläinen muotoilee perinteisiä hyvinvointitutkimuksen kysymyksiä uudelleen ja täydentävillä, mutta ei entisiä korvaavilla, painotuksilla. Hän muistuttaa, että aineellinen puute ja väestöryhmien hyvinvointierot vaativat edelleen huomiota. Lisäksi tulee kuitenkin joukko uusia hyvinvointiongelmia: ”Perinteisten puuteongelmien ohella on kuitenkin syntynyt uusia henkiseen hyvinvointiin ja elämänhallintaan liittyviä ongelmia, joihin päättäjien tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota”.
Näitä uusia haasteita ovat esimerkiksi arjen hallinnan ja elämänvalintojen ongelmat. Hyvinvoinnin kannalta etusijalle nousevat henkisen koherenssin parantaminen sekä sosiaalisten suhteiden ja luottamuksen lisääminen. Samaan aikaan muistutetaan kuinka tärkeää on myös torjua liian suuret tuloerot, vähentää työttömyyttä, rakentaa turvallisia ja pysyviä työpaikkoja sekä hyvää työympäristöä.
Hyvinvointi-, sosiaali-, palvelu- ja työpolitiikan kannalta on huomattava, että monet Hämäläisen esittelemistä ajatuksista ovat jo johtaneet käytännön toimiin. Erityisesti Englannissa sen nykyhallituksen suojeluksessa. Ankarasti yksinkertaistaen siellä halutaan erityisesti etsiä entistä enemmän keinoja vaikuttaa suoraan ihmisten käyttäytymiseen, esimerkiksi käyttäytymispsykologian ja käyttäytymistaloustieteen antamien vihjeiden avulla.
Tämäntapainen pienimuotoinen suora vaikuttaminen tunnetaan jo nimellä ”nudging”, ”tuuppiminen”. Itse olen ehdottanut tähän sanaperhettä nutkiminen, nutkimus ja niin edelleen. ”Nutkimisen” kannattajat uskovat, että esimerkiksi ”tuuppimalla” sosiaalipalveluasiakkaita sopivaan suuntaan saadaan aikaan tärkeitä hyvinvointimuutoksia. Yhtä lailla kuin rakenteisiin, oloihin, jakaumiin ja väestöryhmäeroihin kohdistuvilla toimilla.
Viimeinen kolmesta esimerkistäni on Antti Kasvion uusi teos Kestävä työ ja hyvä elämä. Sen kehyksenä on koko maapallon kestävyyttä vaarantava kehitys ja eksponentiaalisesti etenevät muutokset. Näitä trendejä vasten Kasvio pyrkii osoittamaan työelämän nykyisten kehityssuuntien kestämättömyyden.
Kirjan kolmesta osasta ensimmäinen tarkastelee ”työn historiallista kehitystä ja niitä ongelmia, joita uusiin mittasuhteisiin kasvava työvoiman tarjonta on johtamassa jo lähivuosikymmeninä”. Toinen osa erittelee ongelmien ratkaisuksi tarjottavia ”kestävän kehityksen ideoita ja niiden soveltamismahdollisuuksia työelämään”. Kolmas osa pohtii työn tulevaisuutta.
”Kysymystiede” on avain myös Kasvion kirjan lukemiseen. Kasvio kehystää monia tuttuja työelämän kysymyksiä globaaliin, pitkän ajan kontekstiin ja kytkee työn ja talouden tulevaisuuden kysymykset laajempiin kestävyyskysymyksiin. Kirjassa tiivistetään Kasvion ja hänen tutkimusryhmänsä perushavainto, jonka mukaan ”moderni työelämä ajautuu vuosi vuodelta entistä kestämättömämmälle pohjalle”. Teksti jatkuu: ”Erityisen ongelmalliseksi on osoittautunut yksipuolinen luontosuhde, jonka varaan olemme rakentaneet oman hyvinvointimme.”
Loppupäätelmänä on, että ”ankara itsekuri on ehtona sille, että kykenemme sopeutumaan kaikkiin modernin työelämän ja kulutusyhteiskunnan meihin kohdistamiin pakkoihin. Tällä tosiasialla on paljon seurauksia myös työn ja terveyden välisen vuorovaikutuksen kehittymiselle”.
Yhteiskunnallinen tilaus ja kysymystiede
Kasvion kysymyksiä ovat globaali kestävyys ja pikaisen sopeutumisen pakko. Hämäläisen kysymyksiä ovat henkinen hyvinvointi, mielekkään elämän ja elämänhallinnan mahdollisuus sekä valintojen pakko. Pikettyn kysymyksiä ovat pitkän ajan historiallinen kehitys ja sen tuottamat aaltoilevat varallisuusjakaumat kaikkine seurauksineen.
Kaikki kolme sivuavat perinteisiä hyvinvointipolitiikan kysymyksiä – resursseja, elinoloja, eroja ja jakaumia, jopa hyvää elämää – mutta myös muotoilevat tai kehystävät niitä uudelleen. Kaikkien näiden kirjojen sisältämien tulosten merkitys on enemmän niiden sisältämissä kysymyksissä kuin niiden antamissa vastauksissa.
Risto Alapuron luonnostelema sosiologian lähihistoria käynnistyi hyvinvointivaltion rakentamisprojektin aktiivikaudelta. Silloin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tarvittiin (kuka oikeastaan tarvitsi?) rakentamistyön tueksi. Tutkimus muotoili meille pohjoismaisen hyvinvointimallin suurta kertomusta. Kun tämä rakennustyö alkoi valmistua ja kertomuksen jännitys laueta, kääntyi yhteiskuntatieteellinen tutkimusmaailma Suomessa tutkimaan sisältöjä ja merkityksiä – rakenteiden järjestelmien ja keinojen sijaan.
Nyt on jo pitkään ollut nousemassa uusia suuria projekteja. Kestävä kehitys ja sen yhtenä osana Antti Kasvion muotoilema kestävä työ voivat olla tällainen projekti. Thomas Pikettyn suuri kaari varallisuuden jakautumisen muutoksissa voi olla toinen. Timo Hämäläisen esille tuomat uudet hyvinvointinäkökulmat muistuttavat, että perinteisten näkökulmien voima ei ole ehtymätön.
Pikettyn makromaailmassa tutkimus ennen kaikkea nostaa kysymyksiä, Kasvion makromaailmassa tutkimusta tarvitaan myös käytännön toimissa kääntämään kehitys pois tuhoisasta suunnasta, ja Hämäläisen maailmassa – jossa pienimuotoiset toimet korostuvat – tutkimusta hyödynnetään käyttäytymiseen vaikuttavien keinojen löytämisessä. Kaikissa näissä tapauksissa tarjotaan ensin tutkimukseen perustuva uudenlainen kysymys – ja sitten melko vaihtelevassa määrin ehdotuksia myös vastausten saamiseen tarvittavaksi tutkimukseksi.
Lähteitä:
Bastow, Simon; Dunleavy, Patrick & Tinkler, Jane (2014): The Impact of the Social Sciences. London: Sage.
Hämäläinen, Timo J. & Michelson, Julie (eds.): (2014): Well-Being and Beyond: Broadening the Public and Policy Discourse. Cheltenham: Edward Elgar. New Economic Foundation (nef) & SITRA.
Hämäläinen, Timo (2014): Hyvinvoinnin lähteet niukan talouskasvun ja budjettileikkausten maailmassa. Kirjan ”Well-Being and Beyond: Broadening the Public and Policy Discourse” keskeiset johtopäätökset.
Kasvio, Antti (2014): Kestävä työ ja hyvä elämä. Helsinki: Gaudeamus.
Piketty, Thomas (2014): Capital in the Twenty-First Century. Cambridge (Mass:.): Belknap Press / Harvard Unversity Press.
Riihelä, Marja; Sullström, Risto; Tuomala, Matti (2010): Trends in top income shares in Finland 1966-2007. Helsinki: VATT, Tutkimuksia 157.
Ronkainen, Suvi; Kunnari, Marika & Suikkanen, Asko (2014): Tieteellinen tieto ja tutkimuksen yhteiskunnallinen tehtävä. Teoksessa: Muhonen, Reetta & Puuska, Hanna-Mari (toim.): Tutkimuksen kansallinen tehtävä. Tampere: Vastapaino (ilmestyy syyskuussa).
