Alustus! Yksilön ja ryhmän identiteettiä ja suhdetta pohtinut filosofi Charles Taylor (2004) pitää modernin länsimaisen yhteiskunnan keskeisenä piirteenä yhteisesti jaettuja sosiaalisia kuvitelmia. Sosiaalinen kuvitelma on koko yhteisön tai ainakin sen valtaosan jakama yhteinen ymmärrys ja normatiivinen odotushorisontti sosiaalisesta olemassaolosta sekä siitä, miten ihmiset liittyvät toisiinsa ja miten asiat heidän välillään hoidetaan. Sosiaaliset kuvitelmat tekevät mahdolliseksi yhteiset käytännöt sekä laajalti jaetun tuntemuksen koko yhteisön oikeutuksesta. Tällaisten kuvitelmien varaan rakentuvat esimerkiksi objektivoitu rahatalous ja jako julkiseen ja yksityiseen elämänalueeseen, sekä ajatus julkisesta tilasta, joka luo kansalaisyhteiskunnan omana politiikasta irrallisena alueenaan. Tällaiset kuvitelmat eivät ole itsestäänselvyyksiä.
Päivän uutistapahtumia seuratessaan ei voi välttyä pohtimasta yhteiskunnan ja sosiaalisten kuvitelmien välisen suhteen merkitystä – tai ennemminkin sitä, mitä seuraa tilanteesta, jossa vallitsee jyrkästi erilaisia sosiaalisia kuvitelmia yhteiskunnan rakentumisesta tai hallitsemisesta. Maailmalla on tällä hetkellä lukuisia kriisipesäkkeitä, joissa erimieliset ryhmittymät käyvät sotilaallista taistelua alueiden ja yhteisöjen kohtalosta maan rajojen sisällä. Näihin kiistoihin ovat sekaantuneet myös maailman suurvallat erilaisia omia intressejään varjellen. Kansanvälinen ilmapiiri on kuluneen vuoden tapahtumien seurauksena voimakkaasti kiristynyt, väkivaltaisuudet ovat lisääntyneet ja voimapolitiikka on palannut ryminällä ristiriitojen ratkaisukeinoksi. Hyviä esimerkkejä löytyy läheltä Ukrainasta, Gazasta, Irakista ja Arabikevään jälkimainingeissa kamppailevasta Syyriasta.
Arabikevääksi kutsuttu liikehdintä, kansannousut ja mielenosoitukset reilu kolme vuotta sitten keväällä 2011 nostattivat toiveita länsimaisen demokratian istuttamisesta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueelle. Tunisiasta alkunsa saanut kansalaisaktivismin aalto levisi median ja internetin vauhdittama nopeasti myös muihin Arabimaihin, joissa kaikissa taustalla oli samantyyppisiä ongelmia: tyytymättömyyttä ja turhautumista pysähtyneisiin itsevaltaisiin hallituksiin, huonoihin elinoloihin, korruptioon ja mielivaltaan.
Valitettavasti korkeat odotukset olojen ja oikeuksien paranemisesta maissa eivät ole täyttyneet. Syyria on vain yksi esimerkki maista, joissa pysyvät levottomuudet ja epävarmuus jatkuvat eikä talouden ongelmia ole kyetty ratkaisemaan. ”Arabikevät” nimitys on itse asiassa siinä mielessä etnosentrinen, että se asettaa viitepisteeksi kehittyneen lännen, jonka ”esimerkillistä hallintojärjestelmää kohti jälkeenjäänyt arabikansa vihdoin herää”. Tällainen ajattelu ei kuvaa kovin osuvasti kokonaiskuvaa, jossa hallintoa vastustavien ryhmittymien joukossa oli myös länsimaalaistumista vastustavia islamisteja. Joka tapauksessa lännen asettaminen jalustalle johdattaa kysymään, kuinka ihailtavia me demokraattisena hallintojärjestelmänä lopulta olemme? Mitä kansanvalta merkitsee ja mikä on sen nykytila omassa maassamme?
Alkusyksystä 2014 Suomen poliittisella asialistalla ovat olleet muun muassa tulevan vuoden budjetti ja eläkeuudistus. Vaikka aiheet ovat näkyvillä mediassa, uutisista syntyy vahva mielikuva suljetuista ovista, joiden takaa päättäjät tulevat viimein raportoimaan toimittajille lopputuloksen. Politiikan keulahahmot näkyvät kyllä julkisuudessa, mutta poliittista keskustelukulttuuria on kritisoitu vajavaiseksi (Kantola 2011). Ongelmana on, että julkinen tila uhkaa tyhjentyä yhteisesti merkityksellisten keskustelujen käymisestä. Poliittista julkisuutta hallitsevat henkilöityneet moraaliset ajojahdit ja pirstaleinen tiedonvälitys käsiteltävien asioiden tolkullistamisen sijaan. Kyse ei ole vain median esitystavoista, vaan myös vallanpitäjät tapaavat vältellä julkisuutta. Kaikki muistavat entisen pääministerin Matti Vanhasen julkisen imagon – paitsi erinäisistä naisseikkailuistaan ja niiden loputtomasta ruotimisesta julkisuudessa – myös siitä, kuinka tämä pääministerin uransa alkumetreillä (2003) tokaisi toimittajan kysymykseen puolueen puheenjohtajuuden tavoittelusta ”mitä se teille kuuluu”. Niin – mitä se meille kuuluu?
Demokratian ihanteita voidaan eri teorioiden valossa määritellä eri tavoin. Painotuksena voi olla valintapäätös vaaleissa, suora vaikuttaminen tai yhteisen keskustelun äärelle kokoontuminen. Näistä jälkimmäinen, eli ajatus yhteisten asioiden käsittelyyn pyhitetystä julkisesta tilasta, on Taylorin (2004) sosiaalisten kuvitelmien joukossa keskeinen modernia aikaa määrittävä yhteisöllisyyden muoto. Abstrakti, ei-kasvokkainen, radikaalisti maallinen ja radikaalisti horisontaalinen, eli kaikille yhtäläisesti avoin ja yhtäaikainen, medioitu kokoontuminen keskenään tuntemattomien ihmisten kesken on aiempaan nähden täysin uudenlainen sosiaalinen kuvitelma.
Tällainen julkinen tila ei nojaudu tuonpuoleisiin uskomuksiin tai lakisäädöksiin, vaan sen muodostaa yksinkertaisesti vain yhdessä toimimisen tosiasia ja yhteisesti ylläpidetty oletus tuon tilan olemassaolosta. Se on toimintamuoto, joka sijaitsee irrallaan poliittisesta vastuusta ja joka kuitenkin määrittää hallinnon legitimiteettiä, vallankäyttöä valvoen sekä etäältä mielipitein ohjeistaen. Tilaan on välitön pääsy jokaisella yhteisön jäsenellä, mikä vahvistaa yksilöllistä itsetietoisuutta ja irrallisten yksilöiden asemaa yhteisössä. Kokemus kuulumisesta yhteisöön ei silti lakkaa: kuuluminen vain saa laveamman ja kasvottomamman muodon. Esimerkiksi kansallisvaltio voidaan nähdä isoksi kuvitelluksi yhteisöksi (Andersson 1991). Puhe ”kuvittelusta” on sikäli harhaanjohtavaa, että se assosioituu yksilöiden mielensisäisiin prosesseihin. Sosiaalinen kuvittelu ei tapahdu yksilöiden pään sisässä, vaan sitä ylläpidetään yhteisesti, erilaisten materialisoituneiden ja konkreettisten käytäntöjen muodossa (Olsen 2010).
Yhteiskunnallistamisen strategiat televisiokeskustelussa
Tutkin väitöskirjassani monenkeskisiä televisiokeskusteluita, joiden voi katsoa edustavan mainitun sosiaalisen kuvitelman materialisoitunutta muotoa. Tutkimuksessani yhteiskuntaa ei nähdä paikkana, jossa asioita tapahtuu, vaan sitä lähestytään Georg Simmelin (1999) hengessä toiminnallisena aikaansaannoksena osallistujien kesken. Kysyn työssäni, kuinka julkisen tilan kuvitelmaa tehdään televisiokeskusteluissa todeksi ja yhteisesti jaetuksi. Keskeiseksi tässä nousevat keskustelua ohjaavien toimittajien muotoilemat osallistujaroolit. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmesta rinnakkaisesta televisiokeskustelusta, jotka kaikki käsittelevät syyskuun 11. terrori-iskuja, mutta tekevät tämän hyvin erilaisin kokoonpanoin ja painotuksin. Aineisto-otos on pieni, mutta toisaalta puheenaiheen vakioiminen mahdollistaa ohjelmien vertailun ja asettaa keskustelun muotoseikat paremmin näkyville. Tutkimuksessa tarkastellaan siis journalistisia strategioita julkisen tilan hallinnoimiseen kolmessa erilaisessa keskustelussa samasta puheenaiheesta.
Yhteiskunnan tekemistä ja tilanteista tuottamista lähestytään tutkimuksessa monentasoisena ilmiönä. Oletukseni on, että vasta sekä mikro- että makrotason huomioiva teoreettinen katse sosiaaliseen toimintaan avaa todenmukaisen näkymän niihin prosesseihin ja toimintaorientaatioihin, joita televisiokeskustelussa on meneillään. Anthony Giddensin (1984) rakenteistumisen teoria on mikrotasolla operoivaan vuorovaikutustutkimukseen tervetullut lisäys. Giddensin ehdottama analyyttinen eronteko sosiaalisen vuorovaikutuksen ja sosiaalisten suhteiden tasoon kiinnittää huomion sosiaalisiin jatkuvuuksiin, jotka kurottuvat ulos tilanteisesta kommunikaatiosta ja – sekä pitävät yllä että mahdollistavat – yhteiskunnan pysyvämpiä rakenteita. Työni pohjana on siis Harold Garfinkelin (1967) muotoilema etnometodologinen ajatus yhteisymmärrystä rakentavista, reflektiivisistä ja tavoitteellisista toimijoista, mutta sen rinnalle olen halunnut kirjoittaa olemassaolevaksi ja näkyviin myös sen sosiaalisista identiteeteistä ja jaetuista oletuksista – etten sanoisi sosiaalisista kuvitelmista – muodostuvan resurssipankin, jonka avulla ja josta ammentaen toimintalinjoja vuorovaikutustilanteessa rakennetaan.
Tutkimukseni teoreettinen kehys seuraa luonnollisesti mukana myös tekemissäni metodologisissa ratkaisuissa. Empiirisen analyysin metodisena pohjavirtana olen pitkin matkaa seurannut ajatusta siitä, että yhteiskunnallistumisen prosesseihin päästään käsiksi vain metodologista työvälineistöä uudelleen yhdistelemällä. Erityisesti kulttuurista jäsenyyskategorisointia sovellan työssäni uudenlaisin kokeiluin ja painotuksin. Kategorisointia lähestyn nimenomaan institutionaalisten tehtävien ja tavoitteiden toteuttamiseen tähtäävänä, toiminnallisena työkaluna. Kategorisoiminen ei ole vain verbaalista, vaan sitä voidaan tehdä myös tehtävänantojen avulla, normatiivisia odotuksia lataamalla, toimintalinjoja rakentamalla sekä erilaisia multimodaalisia keinoja, kuten kehollista ja emotionaalista viestintää, käyttämällä. Kaikissa näissä on kyse kulttuurisen tunnistettavuuden työstämisestä.
Teoreettisten valintojen, metodisten kombinaatioiden ja niiden pohjalta tehtyjen empiiristen löydösten viitoittamana, olen väitöskirjassani ehdottanut uudenlaisen käsitteen käyttöönottoa. Esitän, että vakiintuneen osallistumiskehikon (Goffman 1981) käsitettä paremmin televisiokeskusteluiden toiminnallisiin prosesseihin päästään kiinni Michel Foucalt’lta (1998) vaikutteita saaneen osallistumiskentän käsitteen avulla. Kun osallistumiskehikko fokusoi tilanteessa välittömästi läsnä olevien toimijoiden vuorovaikutusrooleihin, osallistumiskenttä avaa näkymän meneillään olevan toiminnan laajempiin sosiokulttuurisiin relevansseihin. Osallistumiskenttä kuvaa sitä aktiivisten toimijoiden vuorovaikutustilanteessa todeksi tekemää sosiaalisten suhteiden muodostelmaa, joka toimittajien, keskustelijoiden ja yleisön välille televisiokeskusteluissa syntyy. Se on modernille ajalle tyypillinen historiallinen muodostelma, joka kategorisointien ja keskinäisten identifikaatioiden lisäksi tuottaa asetelman toimijoiden välisistä voimasuhteista. Osallisena tässä suhdetyössä on myös keskustelua etäältä seuraava yleisö.
Odotuksenmukaisten yleisöjen puhuttelu ja määrittely osoittautui tutkimuksessani keskeiseksi osallistumisroolien ja toimintojen muotoutumista määrittäväksi tekijäksi. Televisiokeskusteluiden toimintakentässä osallistumisen kysymys linkittyy poliittisen päätöksentekovallan prosesseihin ja tuottaa yhteenkuuluvuutta poliittiseen järjestelmään. Kansalaisten puhuttelun sijaan puhunkin työssä ”kanssalaisten” puhuttelusta (vrt. Stenius 1999). Televisiokeskustelun roolitukset eivät ole viattomia, vaan niiden avulla toimittajat tulevat rakentaneeksi toimintaympäristön, joka ylläpitää, oikeuttaa ja uusintaa julkisen palvelun median asemaa demokratian keskustelujen välittäjänä ja toimintaedellytysten turvaajana.
Väitöskirjassani olen pyrkinyt tuottamaan sosiologian kentälle yksityiskohtaista tietoa niistä mekanismeista, joiden avulla yhteiskuntaa televisiokeskusteluiden vuorovaikutuksessa tuotetaan. Erilaisia raja-aitoja ylittävä tutkimusasetelma ja metodologiset sovellukset tarjoavat kenties uusia työvälineitä mediapuheen tutkimiseen ja avaavat keskustelua oppialojen yli. Toivoakseni väitöskirja onnistuu myös konkretisoimaan ja syventämään tietoa televisiokeskusteluiden institutionaalisista ominaispiirteistä ja identiteetistä mediajulkisuuden osana, sekä tarjoaa ohjelmantekijöille välineitä formaatin kehittämiseen. Olen pitänyt tärkeänä avartaa kriittistä ymmärrystä niistä valtakäytänteistä ja vallan funktioista, joita arkiseksi vakiintuneeseen ohjelmatyyppiin liittyy. Toisaalta olen halunnut kiinnittää huomion myös niihin arvoihin, joita televisiokeskusteluiden toimintatila vaalii ja edesauttaa.
Kohti kivettynyttä kansanvaltaa
Palatkaamme lopuksi vielä kysymyksiin demokratiasta, poliittisesta julkisuudesta ja hallinnon legitimiteetistä. Zygmunt Bauman (2002) on tuonut esiin modernin ihanteita kalvavan voimattomuuden tunteen nykyisissä ”globaalin kilpailukyvyn mantraan” vannovissa poliittisissa linjauksissa. Julkisen tilan kriisi ja poliittinen passiivisuus liittyvät toisiinsa. Poliittinen kenttä näyttäytyy vaihtoehdottomana, puolueet eivät puhuttele, perustellut argumentit ovat korvautuneet mediajulkisuudessa säihkyvillä imagoilla ja nasevilla sutkautuksilla. Poliitikot näyttäytyvät veronmaksajien rahoja väärinkäyttävinä roistoina, eivätkä ihmiset eikä myöskään media jaksa kiinnostua poliittisten asialistojen monimutkaisuudesta. Politiikkaa pidetään yleisesti tylsänä ja turhanpäiväisenä puuhasteluna, etäällä omista arkisista huolista.
Ammattipoliitikoille asetelmassa ei varmaankaan ole valittamista. Heillehän se merkitsee avarampaa toimintatilaa suljettujen ovien takana, valvovalta silmältä ja selontekovaatimuksilta piilossa. Mutta kysymys herää, mitä se tekee yhteiskunnalle, jos ihmiset eivät vain jaksa tai välitä osallistua yhteisiä asioita koskevaan toimintaan, keskusteluun tai edes äänestyspäätöksiin? Miten yksilön ja yhteisön suhde jäsentyy ilman riittävää tunnetta osallistamisesta, osallisuudesta ja moninaisuuden joukkoon kuulumisesta? Mitä politiikasta irtisanoutuminen ratkaisee? Tehdyt päätöksethän ovat joka tapauksessa kaikkia sitovia. Voidaan myös kysyä, millaisia vaihtoehtoisia yhteisöjen muotoja tilanne ruokkii. Maaperä turhautumiselle, epäluulojen lietsomiselle ja syrjäytymiselle on ainakin otollinen.
Jos mahdollisuudet kansanvaltaan ovatkin nykyoloissa rajalliset ja latteat, ajatteleeko kukaan ”poliittisen kädenväännön tylsyyttä haukotteleva”, mitkä saattaisivat olla sen vaihtoehdot. Ja edelleen – tarjotaanko meille edes jotain, mihin osallistua? Muutakin kuin tiedotustilaisuuksia valmiista päätöksistä tai skandaalinkäryisiä skuuppeja moraalisista ajojahdeista? Vaikuttaa siltä kuin keskustelevan demokratian arvo olisi unohtunut tai väljähtänyt itsestäänselvyydeksi. Ilmapiiri herättää kysymään, onko sillä demokraattisen hallintomuodon perustan ja oikeutuksen turvaamisella mitään väliä, kunhan jokaisella on kiva kuvapuhelin, mukavaa ajanvietettä itselleen ja vähän taskurahaa tuhlattavaksi? Maksaako se vaivaa pysähtyä hetkeksi miettimään, kuinka tavallinen perheellinen vihanneskauppias Tunisian kadulla on valmis sytyttämään itsensä tuleen tavoitellakseen senkaltaista hallintojärjestelmää, joka meillä on − ja jota myös televisiokeskustelun toimintaorientaatiot osaltaan pyrkivät tukemaan.
Lähteet:
Anderson, Benedict (1991) Imagined Communities. London: Verso.
Bauman, Zygmunt (2002) Notkea moderni. Tampere: Vastapaino.
Foucault, Michel (1998) Seksuaalisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus.
Garfinkel, Harold (1967) Studies in Ethnomethodology. Englewood Cliffs, N.J.: Prentice-Hall.
Giddens, Anthony (1984) The Constitution of Society. Cambridge: Polity Press.
Goffman, Erving (1981) Forms of Talk. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
Kantola, Anu (2011) Tyhjää vai täyttä julkista elämää? Teoksessa Anu Kantola (toim.) Hetken hallitsijat. Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 164-179.
Olsen, Bjornar (2010) In Defence of Things. Lanham: Altamira Press.
Simmel, Georg (1999) Pieni sosiologia. Helsinki: Tutkijaliitto.
Stenius, Henrik (1999) Kansalainen. Teoksessa Matti Hyvärinen, Jussi Kurunmäki, Kari Palonen, Tuija Pulkkinen & Henrik Stenius (toim.) Käsitteet liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 309-362.
Taylor, Charles (2004) Modern Social Imaginaries. Durham: Duke University Press.
