Kirjasta! Anu Kantolan teos Matala valta kuvaa vallankäytön muutosta 1950-luvulta nykypäivään. Kirjassa esitetään, että yhteiskunnissa, jotka perustuvat ajatukselle tasavertaisuudesta, johtajien on puhuteltava kansalaisia muilla kuin pakkovallan ja kieltämisen keinoilla. Tasa-arvon ja yksilöllisyyden ihanteille perustuvissa yhteiskunnissa vallan ja sen käyttäjien on tuotettava myös merkityksiä ja samaistumispintoja arkielämäämme.
Moderni yhteiskunta perustuu pitkälti ajatukselle tasavertaisista, itseään vapaasti toteuttavista kansalaisista. Kantola kirjoittaa, että tällaisissa yhteiskunnissa pakkovallan rinnalla toimii pehmeämpi valta, joka on tuottavaa ja joka rakentaa kielen ja mielikuvien avulla merkityksiä, identiteettejä ja yhteenkuuluvuutta. Itsensä vapaiksi mieltäviä kansalaisia ei voida pelkästään pakottaa, vaan meitä täytyy kutsua, suostutella ja houkutella toimimaan halutuilla tavoilla.
Kantola on tutkinut vallankäytön tyyleissä viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia seuraamalla politiikan ja talouden johtajien tapoja käyttää ja esittää valtaa julkisuudessa. Vallan esityksillä tuotetaan käsityksiä oikeasta, toivottavasta, hyväksyttävästä ja ”normaalista” käytöksestä ylhäältä alaspäin.
Ennen 1900-lukua, sääty-yhteiskuntien aikana, vallankäyttäjät ja ylimpien luokkien jäsenet näyttivät mielellään, etteivät he olleet alapuolellaan olevien säätyjen ja alamaisten kanssa samanlaisia. Kantola kirjoittaa, että ihmiset syntyivät tiettyyn säätyyn ja edustivat sitä omalla tyylillään. Vallankäyttäjät esiintyivät julkisesti tarkkaan harkitulla tyylillä, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa, että sääty oli ansainnut paikkansa yhteiskunnassa.
Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen hierarkialle perustuva vallankäyttö alkoi murentua. Vanhojen hallitsijoiden kaaduttua ensimmäisen maailmansodan myötä vallanpitäjillä oli käsissään uusi ongelma: äänestäjä. Kansa oli jo omaksunut ajatukset tasavertaisuudesta, eikä kuninkaallisiin traditioihin voitu enää palata. Politiikan ja talouden auktoriteettien kyseenalaistamisesta tuli yhteiskuntien hyve.
Niin kirkko, koulu, armeija, valtio, suuryritykset kuin myös ydinperhe joutuivat haastetuiksi kyseisen käänteen myötä. Arkielämän käyttäytymistä määritelleet arvot alkoivat muuttua, ja ihmiset ryhtyivät toteuttamaan itseään entistä yksilöllisemmin. Epämuodollisuuden, tavallisuuden ja arkisuuden piirteitä alettiin hyödyntää myös vallankäytön alueilla. Vallan tyylit alkoivat modernisoitua voimakkaasti ja erilaiset matalan vallan tyylit alkoivat kehittyä. Johtajista tuli ”tavallisia” ihmisiä, jotka pyrkivät olemaan lähellä kansaa. Valta ei enää pyri nousemaan näyttävästi jalustalle vaan se häivyttää itsensä ja esiintyy hallittaviensa tavoin.
Teoksessa esitetään, että johtajien tärkein vallan näyttämö on julkisuus. Julkisuudessa ja mediassa rakennetaan esityksiä, joiden avulla kansalaisia kutsutaan ja suostutellaan toivotunlaisten elämäntyylien ja arvojen pariin. Kantolan mukaan julkisuus on myös, antropologi Benedict Andersonin ajatuksia mukaillen, modernien yhteiskuntien kuvitteellisen yhteisen elämän näyttämö. Koska kuvitteelliset yhteisöt rakentuvat kollektiivisille tunteille ja yhteiselle, sosiaaliselle mielikuvitukselle, täytyy julkisten esitysten pyrkiä puhuttelemaan tunnetasolla, ei pelkästään rationaalisesti.
Kantola on tutkinut Matala valta -teoksessa vallan tyylien muutoksia Talouselämässä ja Suomen Kuvalehdessä vuosina 1945-2005 julkaistujen henkilöjuttujen ja niiden valokuvien kautta. Kantola näkee, että toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut näkyvillä erityisesti kolme vallan tyyliä: isällinen, byrokraattinen ja vallankumouksellinen tyyli. Isällinen tyyli nojaa ajatukselle lapsistaan huolehtivasta, joskus ankarastikin komentavasta isästä. Isällinen tyyli on ollut suosittu erityisesti aikana, jolloin teollistuminen ja kaupungistuminen veivät tilaa vanhoilta elämäntavoilta. Isällisen auktoriteetin tarkoituksena on luoda tunne yhteenkuuluvuudesta ja välittämisestä muutosten keskellä.
Vallan isällistä tyyliä käyttävät johtajat esitettiin valokuvissa usein vakavina työpöytänsä ääressä tai muuten työhönsä syventyneinä. Kirjassa esitetään, että sotien jälkeisenä aikana johtajat usein korostivat henkisen elämänsä syvällisyyttä ja itsekuria. Itsekuria ja itsensä kehittämistä esitettiin myös valokuvissa. Kekkosen aikana kuvissa alkoi näkyä myös leikkimielisyyttä kotioloissa, ja perhe ja lapset esiteltiin rennommin kuin ennen.
Byrokraattinen tyyli on kasvotonta, kansakunnan yhteiseen etuun ja ”meihin” vetoavaa. Byrokraattisen tyylin kuvallisissa esityksissä keskitytään oman ammattitaidon ja ammattitiedon esittämiseen. Edes valokuvissa byrokraatti ei välttämättä ole kuvan keskiössä, vaan esimerkiksi tämän työpöytä ja paperipinot. Byrokraatit eivät myöskään mielellään esiinny julkisuudessa, ja jos esiintyvät, niiden kuvalliset esitykset mukailevat usein byrokraatin askeettisuutta ja pidättäytyväisyyttä. Kantola kirjoittaa, että kamera on byrokraatille vain ylimääräinen riesa, ei missään tapauksessa katsojaa kosiskelevan poseerauksen arvoinen. Vallankumouksellista tyyliä määrittää valokuvissakin näkyvä rentous, vauhdikkuus, hierarkian rikkominen, nauru ja niissä korostetaan omaa persoonaa, henkilökohtaisia ajatuksia ja harrastuksia.
Lukija kysyy – kirjoittaja vastaa
Kysymys: Vallan tyylit vaihtelevat ja muuttuvat yhteiskunnan ja kulttuurin mukana. Uudet tyylit syntyvät haastamaan vanhoja ja vastaamaan kulttuurin muutoksiin. Millaiset tyylit elävät vahvoina tällä hetkellä? Millä tavalla kirjan teemoihin asettuisi esimerkiksi tuoreen pääministeri Alexander Stubbin esiintyminen? Selfiet, leveä hymy, innostunut asenne urheilua, suorittamista ja kehittymistä kohtaan ovat kaikki tarkkaan harkittuja osia vallan julkisesta esittämisestä. Millaisia vallan tyylejä Stubbin julkisuuskuva hyödyntää?
Anu Kantola: Pääministeri Alexander Stubbin tyyli heijastelee yhteiskunnan muutoksia: yksilöllistymistä, kaupunkilaistumista ja kansainvälistymistä. Stubbin tyyli on matalan vallan tyyli: hän on vallankumouksellinen feel good -pääministeri, joka haluaa haastaa vanhan luutuneen järjestelmän ja tuo esiin yksityistä minäänsä. Stubb on vedonnut mutkattomalla selfie-tyylillään nuoriin menestyjiin. Vanhempiin hän on ehkä tehnyt vaikutuksen reippaana unelmavävynä. Pääministerinä häneltä vaaditaan entistä yhteiskunnallisempaa roolia ja sisältöjen osaamista. Pääministerinä Stubb kosiskelee kansalaisia hitaammalla puheella, matalammalla äänellä ja ”painavilla”, asiat ”suoraan sanovilla” linjapuheilla. Tyylin muutos on esimerkki siitä, mitä hankaluuksia tyylien luomisessa on. Aika usein tuntuu siltä, että Stubb enemmänkin esittää pääministeriä kuin on sellainen. Vaaleissa vallankumouksellisen menestyjän itsevarma tyyli voi myös olla ongelma maassa, jossa on paljon häviäjiä talouskriisin ja työttömyyden kourissa.
Kysymys: Aikaisemmin johtajien valtaa rakennettiin ja esitettiin kuvallisesti lehdissä lähinnä ammattikuvaajien ottamien valokuvien kautta. Sotien jälkeisinä vuosina politiikan ja median vahvan yhteistyön takia johtajat pääsivät varmasti vaikuttamaan paljon siihen, millaisia heistä otetut kuvalliset esitykset ja niissä esitetyt tunteet olivat. Nykyään sosiaalisen median ympäristö on lisännyt johtajien henkilökohtaisia, itse tehtyjä kuvallisia esityksiä. Nekään eivät kuitenkaan ole viattomia vallasta irrallaan olevia esityksiä. Millä tavalla sosiaalisen median ympäristö vaikuttaa vallan uskottavuuden rakentamiseen? Ovatko henkilökohtaiset kuvatilit muuttaneet vallan kuvallisia esityksiä?
AK: Sosiaalinen media on luonut vallankäyttäjille uuden suoran kanavan, jossa voi ottaa suoralta tuntuvan kontaktin ihmisiin. Osa poliitikoista, tosin eivät kaikki, osaa jo käyttää sitä. Selfiet ehkä ovat lisääntyneet, mutta varsinkin Suomessa kuvatilejä käytetään vielä aika konservatiivisesti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Suomeen verrattuna kiinnostavaa on seurata esimerkiksi Barack Obaman virallista kuvavirtaa, joka on todella taitavasti tehtyä ja hyödyntää virallisen elämän backstagea ja perhettä.
Kysymys: Käsittelet teoksessasi vallan tyylejä lähinnä miesjohtajien kautta. Vallan ja työelämän sukupuolittuneisuutta ei tässä kirjassa sen sijaan käsitellä. Vallan tyylit ja niihin kietoutuvat arvot näyttäytyvät teoksessa aika itsestään selvästi maskuliinisina. Erityisesti isällinen tyyli perustuu maskuliinisuuden ja isän roolin odotuksille ja normeille. Kysymys herää, millaisia muita tyylejä teoksessa esitettyjen isällisen, byrokraattisen ja vallankumouksellisen tyylin lisäksi olisi mahdollista löytää? Millaisia tyylejä esimerkiksi naiset ovat käyttäneet? Mies- ja naisjohtajat käyttävät osittain samoja tyylejä ja niihin liittyviä piirteitä, mutta sukupuoli, sen performoiminen ja siihen liittyvät odotukset ja normit luovat myös eroja. Voisiko nainen olla esimerkiksi uskottava isällisen tyylin käyttäjä?
AK: Käyttämässäni aineistossa naisia oli huomattavan vähän. Joillakin perheyrityksillä oli äidillinen johtaja, joka muistutti isällistä tyyliä. Armi Ratia oli vallankumouksellinen hahmo 1970-luvulla julistamalla, että Suomessa herrat eivät räteistä perusta. Politiikassakin naiset nousivat hyvin myöhään huipulle. Naisten on oltava myös varovaisia. Naisen liikkumatila julkisuudessa on usein kapeampi kuin miehillä. Ei saa olla liian miehinen, mutta ei myöskään liian naisellinen, eikä kyllä ihan sukupuoletonkaan. Hauskaa naista on vaikea ottaa vakavasti, mutta vakava nainen on tosikko. Naisia voisi ehkä jatkossa tutkia pohtimalla sitä, miten he ovat luovineet vallalla olevien miehisten arvojen ja tyylien kanssa ja onnistuneet tai epäonnistuneet luovinnassaan.
