Kirjasta! Maailmassa julkaistaan yli miljoona tieteellistä artikkelia vuosittain. Julkaise tai tuhoudu -sanonnan varmaa alkuperää ei tunneta, mutta sen synty on paikannettu 1900-luvun alkupuolelle. Publish or perish -lause on jäljitetty esimerkiksi sosiologi Logan Wilsonin vuonna 1942 julkaistuun teokseen The Academic Man: A Study in the Sociology of a Profession (Garfield 1996). Julkaiseminen on aina ollut luontainen osa tieteen toimintalogiikkaa, mutta tänä päivänä julkaise tai tuhoudu -lause värittyy aiempaa uhmakkaampana saaden pontta vauhdilla kehittyvistä julkaisu- ja viittaustietokannoista. Maailmassa, jossa tieto on saatavilla verkossa ja yhä useampi asia dokumentoidaan, myös yksittäisten tutkijoiden julkaiseminen tulee kaikkien arvioitavaksi. Julkaise tai tuhoudu! tiivistää jo nimessään uhkauksen: jollet näy, et ole olemassa.
Kirja asettuu viime vuosina julkaistujen kirjojen jatkumoon, joissa on ruodittu tuloksellisuusideologian vaikutuksia tieteen tekemiseen. Aiemmasta kirjallisuudesta tuttu jännite akateemisen kilpailutalouden ja ”aidon” tieteen tekemisen välillä on kirjan lähtökohta, mutta teoksessa käsitellään aiempaa yksityiskohtaisemmin tieteellistä viestintää ja julkaisemista. Nykyisiä julkaisukäytäntöjä ja toimintatapoja peilataan niiden yhteiskunnallis-historiallisiin yhteyksiinsä.
– On yleensä helppoa analysoida ja kummastella menneiden aikojen hullutuksia, mutta aikalaisena oman kulttuurin erityispiirteitä on vaikeampi hahmottaa, toteavat kirjoittajat.
Kirja herättää ajattelemaan, mitä ajassamme on todella muuttunut julkaisemisen ja tieteen tekemisen suhteen. Lukija jää kaipaamaan tekstin rinnalle konkreettisia lukuja julkaisutoiminnan kehityksestä. Julkaisudatat tarjoaisivat peilin arvioida sitä, missä määrin tiedepoliittinen puhe sekä koetut julkaisemispaineet näkyvät esimerkiksi yksilötason julkaisutuottavuudessa. Julkaiseminen on ollut aina osa tutkijan työtä, samoin tulosten jakaminen kansainvälisillä foorumeilla. Tutkijat ovat kokeneet myös tieteellisen meritoitumisen paineita ennenkin.
Suhteessa menneeseen yksi merkittävä ero on esimerkiksi tutkijapopulaation kasvu: samoista viroista ja tehtävistä on kilpailemassa aiempaa suurempi joukko. Helppo vastaus olisi myös osoittaa sormella opetus- ja kulttuuriministeriön harjoittamaa julkaisemista painottavaa tiedepolitiikkaa. Mutta saahan kyseinen politiikkakin jostain vaikuttimensa – mistä kaikesta nykyisessä julkaisemispaineessa on kyse?
Lukija kysyy – kirjoittajat vastaavat
Kysymys: Kirja rakentuu näkemykselle kilpailutalouden, akateemisessa yhteisössä meritoitumisen ja yliopistojen rahoituskilpailun vauhdittamasta tieteellisen julkaisemisen kiihtyvästä kasvusta. Lähtökohdaksi otetaan tilanne, jossa julkaistaan vuosittain yli miljoona tieteellistä artikkelia. Missä määrin tieteellisten julkaisujen volyymin kasvu liittyy yleiseen tutkimusjärjestelmän laajenemiseen (tutkijoiden määrän ja tutkimusrahoituksen volyymin kasvu, uusien tutkimusalojen syntyminen) ja toisaalta yksittäisten tutkijoiden julkaisutuottavuuden kasvuun? Voisiko olla niin, että yksittäisten tutkijoiden julkaisutuottavuus ei olisikaan noussut merkittävästi vaan kyse olisi tutkimusjärjestelmien laajenemisesta?
Erkki Karvonen: Ministeriö vaatii yliopistoilta suurta julkaisutuotantoa rahoitusta vastaan, niinpä yliopistojen johtohenkilöt piiskaavat tiedekunnilta parempaa tulosta, ja edelleen tiedekuntien dekaanit hoputtavat laitoksia tai oppiaineita. Nämä taas edellyttävät entistä kovempaa tulosta yksittäiseltä tutkijalta ja opettajalta. Tutkijan kannattaa julkaista, sillä rekrytointi ja urakehitys ovat kiinni julkaisujen määrästä, kenties laadustakin.
Terttu Kortelainen: Molemmat tekijät vaikuttavat: tutkijoita ja tutkimusaloja on enemmän, mutta toisaalta esimerkiksi yliopistojen rahoitusmalli antaa selvän kuvan siitä, mitä tutkijoilta odotetaan.
Jarmo Saarti: Mielestäni keskeinen tekijä julkaisumäärien kasvamisessa on ollut juuri tuo tutkimusjärjestelmän laajeneminen ja ammattimaistuminen. Ammattimaistuminen selittää osaltaan erityisesti kovien tieteiden julkaisemisen laajenemista: lääketiede on tästä hyvä esimerkki. Siellä tutkimusryhmät ja jatkuva empiirisen aineiston kerääminen ja tulosten raportointi ovat jopa tehdasmaista toimintaa (ja tällä en halua väheksyä yhtään tutkimuksen laatua). Toinen syy on akateeminen urakilpailu, jossa runsaasti julkaiseminen nähdään tutkijan keskeisenä meriittinä. Ja kolmanneksi julkisten rahoittajien ja valtioiden paine, joka on ollut seurausta tietoyhteiskuntaretoriikasta eli siitä, että kansakunnat tuntuvat kaikki haluavan olla merkittäviä tieteellisiä julkaisijoita ja tätä mitataan yleensä määrällisillä mittareilla. Eikä sitäkään kannata väheksyä, että maailman julkaisut haluavat koko ajan enemmän artikkeleita.
Kysymys: Edellistä kysymystä jatkaen nostan esiin Alfred Lotkan vuonna 1926 esittämän, yksilötason julkaisutuottavuuden ilmiötä tarkentavan lain. Lotkan lain mukaan pieni joukko tutkijoista julkaisee suuren osan kaikista julkaisuista. Lotkan laki on todennettu viime vuosikymmenten aikana useissa empiirisissä tutkimuksissa. Sen lisäksi että suurin osa julkaisuista kasautuu pienelle joukolle, enemmistö tutkijoista julkaisee vain hyvin vähän (esim. Puuska & Miettinen 2008, Julkaisukäytännöt eri tieteenaloilla). Kuinka Lotkan laki resonoi suhteessa kirjanne iskulauseeseen: Julkaise tai tuhoudu? Onko julkaisemispaine erilaista eri uravaiheissa tai kuinka näette sen suhteutuvan töiden määräaikaisuuteen, entä tutkimusrahoitukseen? Minkä muiden seikkojen näette vaikuttavan tutkijoiden julkaisemiseen? Millaisia positiivisia puolia julkaisemispaineessa on tai onko niitä?
EK: Lotkan laki näkyy nykyisin selkeästi yliopistojen rekrytointipolitiikassa: virkoihin valitaan ”kultamunia munivia hanhia”, hyvin rahoitusta saaneita ja paljon julkaisuja tuottavia tutkijoita. Aivan bisneslogiikalla, näistä yliopisto saa eniten rahaa. Tuottelias julkaisija ei kuitenkaan välttämättä ole paras opettaja. Voi käydä niin että opetuksen henkilöstö ja tutkimusjulkaisujen tuotannon henkilöstö eriytyvät työnjaollisesti. Humboldtilaiseen sivistysyliopistoon kuulunut tutkimuksen ja opetuksen kiinteä yhteys voi näin kadota. On myös esitetty, että nykyinen julkaisupolitiikka suosii ns. normaalitieteen harjoittajia, jotka tuottavat määrällisesti paljon tavanomaista tutkimusta, kun sen sijaan todella innovatiivinen, tieteenalarajoja ylittävä tutkimus voi tulla hylätyksi tiedejournaalien ahtaissa käytännöissä. Miten mitata julkaisujen innovatiivista laatua? Tuottamisen ohella myös viittaukset voivat kasautua joillekin julkaisuille, joko innovatiivisuuden vuoksi tai sitten tekijä muuten onnistuu ärsyttämään tiedeyhteisön kommentoimaan väitteitään.
TK: Julkaisutoiminnalla – tai oikeastaan tutkimuksella – on merkitystä tutkijan uran kaikissa vaiheissa. Paine julkaista on suurin uran alkuvaiheessa, mutta jatkuva arviointi kohdistuu kaikkiin tutkijoihin: niin yliopiston sisäinen arviointi kuin viime vuosina yhä tiheämmin toteutetut kansainväliset arvioinnit. Tutkimuksen tekeminen tukee tutkijanuraa, mutta myös opetustehtävää. Ongelmana on ajan riittäminen näihin molempiin.
JS: Akateemisen uran alkuvaiheessa on selkeästi ollut painetta julkaista enemmän. Tosin oman näkemykseni mukaan tämä on Suomessakin jo parin viime vuosikymmenen aikana muuttunut: mittaaminen ja arviointi ovat tulleet jokapäiväiseksi myös senioritutkijoiden kohdalla. Pätkätyökulttuurin ja vakinaisen työsuhteen tutkimuksen tuloksellisuuden suhdetta olisi mielenkiintoista tutkia: onko niillä oikeasti eroa ja onko ero laadullinen vai määrällinen? Julkaisemispaineen positiivinen puoli on mielestäni se, että tutkijoiden on pakko osallistua tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se että Suomessa julkaisufoorumeina painotetaan vain ns. tieteellisiä julkaisuja, tosin voi suunnata tutkijoiden yhteiskunnallisen näkyvyyden sinne, missä tutkijat keskustelevat vain keskenään.
Julkaisujen laadun arviointi toimii välineenä sekä tieteellisten meriittien jakamisessa että tutkimusrahoituksen allokoinnissa. Näin ollen se palvelee niin tieteen sisäistä toimintalogiikkaa kuin ulkopuolista toiminnan ohjaustakin. Tiedeyhteisö on perinteisesti vastustanut kaikenlaista tieteen mittaamista.
Kysymys: Millaisia hyviä puolia ja/tai mahdollisia riskejä näette viimeaikaisissa tiedepoliittisissa julkaisemiseen kytkeytyvissä uudistuksissa, kuten Julkaisufoorumiluokituksen kehittämisessä ja sen käytössä opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa?
EK: Julkaisufoorumin luokitukset ovat tiedepoliittisen väännön aiheena. Ainakin aluksi näytti siltä, että luonnontieteet sanelivat arvostuksen kriteerit omien julkaisukäytäntöjensä mukaisesti. Esimerkiksi kotimaisella julkaisemisella ei nähty paljoakaan arvoa. Tätä on kuitenkin saatu korjattua kun paljon kotimaisilla kielillä julkaisevat yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet saivat äänensä kuuluviin. Foorumien paneelien jäsenillä on subjektiivista vaikutusvaltaa luokituksiin. Hyvin monet julkaisut yrittävät referointikäytäntöjä kehittämällä saada ainakin alimman luokituksen itselleen tai korotettua luokitustaan. Näin siksi, että poliittinen rahoitusmalli on tuottanut jyrkän hierarkian ja repäissyt eron taloudellisestikin ”arvokkaiden” luokitettujen ja ”arvottomien” luokittamattomien julkaisujen välille. Tällä menolla kenenkään akateemisen henkilön ei pian anneta tuhlata aikaa kolmannen tehtävän mukaiseen kirjoittamiseen vaikkapa ammattiyleisölle. Myös kolmannen tehtävän työstä pitäisi palkita, eikä vain akateemisen norsunluutornin toiminnoista.
TK: Julkaisufoorumilla on toisaalta tärkeä tehtävä siinä mielessä, että julkaisuja käytetään tuloksellisuuden arviointiin ja julkaisufoorumin kautta arvioinnissa on mahdollista ottaa muitakin tieteenalan kannalta relevantteja tekijöitä huomioon kuin esim. impact factor (tai mahdollinen muu vastaava indikaattori), joka vaihtelee paljon aloittain ja jota kaikkien lehtien kohdalla ei ole edes määritelty.
JS: Tieteen mittaamisen mallit ovat samanlaisia kuin muutkin yhteiskunnallisen mittaamisen mallit: mittari kertoo aina arvoista ja yksi yhtäläinen mittari pakottaa kaikki toimimaan samojen arvojen mukaan. Erityisen vaarallista on, jos mittari alkaa ohjata tiedettä ja sen tekemistä. Suomalainen suuruudenhulluus näkyy hyvin tässä mittarin laadinnassa: on mielenkiintoista, että meillä halutaan määritellä ja arvottaa kaikki maailman tieteelliset julkaisut ja julkaisukanavat! Tässä on omasta mielestäni nähtävissä jo epätoivoista taistelua tuulimyllyjä vastaan maailmassa, jossa tieteellinen julkaiseminen ja tieteen tekeminen on muuttumassa radikaalisti. Piiloagendana näen tässä sen, että Suomen valtio ei aidosti voi antaa vapautta yliopistoille ja tutkimukselle vaan se haluaa välineen, jolla julkista rahoitusta jaetaan ja kontrolloidaan. Vapaa tutkimus näyttää olevan liian vaarallista tällä hetkellä: se voi muuttaa olemassa olevia rakenteita.
Kysymys: Miten arvioisitte omiin kokemuksiinne nojautuen tutkimuksen parissa viettämienne vuosien aikana mahdollisesti muuttuneita julkaisupaineita?
EK: Olen huomannut, että yliopistoväki on hyvin notkeasti ellei peräti ”seteliselkärankaisesti” omaksunut ylhäältä annetut uudet käytännöt. Raha on ilmeisesti niin hyvä konsultti, että siihen on ilmeisesti vain mukauduttava. Ehkä ihmiset ovat vain kyynistyneet ja monistavat julkaisujaan niin kuin käsky on käynyt. Yliopistoväen ammattiyhdistystietoisuus vaikuttaa heikolta, niinpä yliopistotyönantajien diskurssi on saanut hegemonisen aseman ja henkilöstö on taipuvainen ajattelemaan asioita työnantajan määrittelemään tapaan. Tällaisen ammattikunnan odottaisi kuitenkin kykenevän ajattelemaan asioita myös tutkimustyöntekijöiden intressien kannalta.
TK: Julkaisupaine on ollut koko ajan tiedossa. Viime vuosina eniten on kuitenkin kasvanut julkaisutietojen kokoaminen yhtä tiheämmin toistuviin arviointeihin: noin vuoden sisällä oli sekä kansallisen tason arviointi oman tieteenalan sisällä että lisäksi oman yliopiston arviointi. Molemmissa arvioinnin toteuttajat olivat ulkomaisia asiantuntijoita, ja arviointia varten koottiin yksityiskohtaiset julkaisutoimintaa ja muuten tutkimuksen toteutusta ja resursseja koskevat tiedot usean vuoden ajalta. Tämä aiheuttaa paitsi julkaisu- myös työpainetta.
JS: Nopeammin ja enemmän -ajattelu on lisääntynyt selkeästi; sen lisäksi kansainvälistymispuhe. Itseäni on hämmästyttänyt se, että vaikka näitä trendejä ja politiikkoja vastaan on kritisoitu ja keskusteltu, niin ne on sisäistetty hyvin nopeasti sekä yliopistojen, niiden yksiköiden, että yksittäisten tutkijoiden kohdalla. Rahalla johtaminen on alkanut ohittaa sisällöllisen ja strategisen johtamisen yliopistoissa.
Kysymys: Millaisessa julkaisemisen maailmassa mahdamme elää 20 vuoden päästä?
EK: On hyvin perustein ennakoitu, että robotisaatio ja tekoäly tulevat suuressa määrin korvaamaan myös henkisen työn ammatteja, erityisesti rutiinityötä. Näin luultavasti myös tutkimuksessa. Tutkimuksen suunnittelun tehtävät säilyvät, mutta itse raaka-analyyseja voi tekoälykin tehdä datasta. Itseorganisoituva hermoverkko-ohjelma osaa vaikkapa tyypitellä samantapaiset tai perheyhtäläiset tekstit omiin ryhmiinsä. Näin tutkija saa käyttöönsä jo raakaluokitellun aineiston. Tutkija voi sitten keskittyä tulkintaan, kontekstualisointiin ja ylipäänsäkin luovaan toimintaan, jossa koneet eivät ole hyviä.
Nykyistä yhteiskuntaa luonnehtii toistaiseksi kilpailu, koveneva kilpailu. Näin myös tutkimuksessa. Kun kaikki kilpailevat, on kaikkien pelissä olevien juostava yhä lujempaa, tehtävä yhä enemmän ja tehokkaammin, kunnes tulee työuupumus ja terveys pettää. Osa luopuu ja putoaa pelistä. Ainakaan eläkkeelle jäämisen ikä ei nouse näissä oloissa. Mahdollisesti hyperkilpailun yhteiskunta jotenkin romahtaa. Mutta ehkä erityisesti nuoret ikäluokat huomaavat jo ennen sitä järjettömäksi loputtoman kilpajuoksun ja alkavat kohtuullistaa elämäänsä. Jos akateeminen elämä tarjoaa vain tuskaa ja epävarmuutta, valitaan helpompia ammatteja. Korkeakoulujen on ehkä rekryyttien saamiseksi pakko parantaa työskentelyilmapiiriä ja johtamista työhyvinvoinnin takaamiseksi. Se tarkoittaisi työtaakan ja stressin vähentämistä, tutkimustyön mielekkyyden ja sisäisen motivaation takaamista. Tutkimusjulkaisujen määrän maksimoimisesta luovuttaisiin.
TK: Siitä huolimatta minusta tuntuu, että tieteellisessä julkaisutoiminnassa 20 vuoden päästä toisaalta edelleen on olemassa referoituja tieteellisiä lehtiä, mutta muunlaiset julkaisumuodot valtaavat lisää alaa. Ellei hyperkilpailun yhteiskunta romahda, 20 vuoden kuluttua tuloksia edelleen mitataan ja uskon mittareiden olevan monipuolisempia ja tarkempia.
JS: Tutkimusten keskeisin tulos julkaistaan lyhyillä pikaviesteillä. Koneellinen tiedonlouhinta tuottaa tutkijalle katsauksen neljä kertaa vuorokaudessa internetiin tallennetusta, oman tarkasti rajatun tutkimusalueen datasta, oli se sitten julkaisuja tai tutkimusdataa. Tutkijat viestivät ja jakelevat julkaisujaan kansainvälisillä tieteiden erikoisalojen ja tieteiden välisillä keskustelupalstoilla ja ryhmäviestinnän välineillä. Kirjastot ja arkistot yrittävät kerätä ja järjestää pitkäaikaiskäyttöä varten kaiken tutkimukseen liittyvän datan ja julkaisut ja auktorisoida tekijät ja heidän tuottamansa data.
Kirjallisuus:
Garfield, Eugene 1996. What Is the Primordial Reference for the Phrase
’Publish or Perish’? Scientist 10(12).
Wilson, Logan 1942. The Academic Man: A Study in the Sociology of a Profession. London: Oxford University Press.
Puuska, Hanna-Mari & Miettinen Marita 2008. Julkaisukäytännöt eri tieteenaloilla. Opetusministeriön julkaisuja 2008:33. Helsinki: Opetusministeriö.
