Nosto! Linda Laatikainen voisi olla sankari. Hän on kirjoittanut väitöskirjan psykiatriasta Oxfordin yliopistoon ollessaan vasta 23-vuotias, kiertänyt maailmaa ja ehtinyt kokoamaan muun muassa WHO:n alkoholiraportin jo toistamiseen. Laatikainen ei ole tuhlannut aikaansa vaan on aktiivinen ja nuorena menestynyt, kova tekemään töitä, kunnianhimoinen sekä kansainvälinen. Kaiken lisäksi hän työskentelee hyvän puolesta; hän koordinoi tällä hetkellä sydän- ja verisuonisairauksien riskejä ja perinnöllistä taustaa selvittävää tutkimusta.
Laatikainen on tehnyt työuraa myös yhdessä maailman johtavista konsulttifirmoista, McKinsey & Companyssä. Siellä Laatikainen onnistui työssään kertomansa mukaan jopa paremmin kuin kollegansa: ”Pitää syntyä yhteinen ymmärrys siitä, että työtä tehdään yhteisen hyvän eteen. Vastaavaa työtä tehnyt konsultti tapettiin Nigeriassa, kun hän riitautui sikäläisten asiakkaidensa kanssa.” Näiden saavutusten lisäksi Laatikainen pääsi lukion jälkeen hakiessaan sisään kahteentoista maailman arvostetuimpaan yliopistoon, ja jos hän olisi valinnut toisin, hän voisi omien sanojensa mukaan olla yhtä hyvin rokkitähti tai näyttelijä. Kaikki tämä ennen 27 ikävuotta, ja vain sanomalla kyllä.
Helsingin Sanomat julkaisi keskustelua herättäneen Laatikaisen tarinan 2.10.2014 otsikolla ”Tohtoriksi 23-vuotiaana valmistuneen neuvo: Sano aina kyllä”. Laatikaisen tarina vaikuttaa ensisilmäyksellä tarinalle sankaruudesta. Hänen elämänsä edustaa jotakin sellaista, mitä jokaisen pitäisi haluta tavoitella. Laatikaisen tarinassa on vain yksi ongelma: siihen on mahdotonta samaistua.
Media tuottaa jatkuvasti sankaritarinoita, joiden avulla lukijoille pyritään luomaan yhteisiä kokemuksia, samaistumispintoja ja toivoa. Meille kerrotaan, että kaikkien on mahdollista nauttia elämästä ja ehkä jopa menestyä vaikeuksista huolimatta. Tampereen yliopiston yliopistonlehtori ja dosentti, Narrare-tutkimuskeskuksen johtoryhmään kuuluvan Maria Mäkelän mukaan median sankari- ja selviytysmistarinat toimivat usein terapian lailla.
Sankaritarinan arkkityypissä on yleensä kyse hyvästä ja pahasta. Sankari on pelastaja, joka palauttaa hyvän maailmaan. Perinteinen sankaritarina kertoo ihmisestä, joka onnistuu suorittamaan uroteon matkalla kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta. Vaikeuksien voittaminen tekee ihmisestä hyveellisen sankarin, johon on helppo samaistua jo lapsena.
Laatikaisen tarina ei ole tyypillinen sankaritarina. Hänen elämänsä näyttäytyy loistokkaana voittoputkena, jossa hyvä on osunut hänen kohdalleen kerta toisensa jälkeen kuin itsestään. Elämä ei ole vaatinut häneltä muuta kuin uskallusta sanoa kyllä.
Mäkelän mukaan tyypillisessä sankaritarinassa on aina jokin murtuma tai suuri muutos. Ihmisen elämässä tapahtuu jotakin sellaista, jonka myötä ihminen alkaa ajatella elämästään täysin toisella tavalla. Koko maailmankuva muuttuu. Tällainen muutos voi olla esimerkiksi sairaus ja toisaalta siitä selviäminen. Laatikaisen tarinassa murtumaa olisi voinut edustaa vaikkapa puhe siitä, kuinka työhön panostaminen on vienyt aikaa parisuhteelta, eikä Laatikainen ole aivan varma siitä, kuinka perhesuunnitelmat nyt onnistuvat.
Perinteisissä sankaritarinoissa sankari kohtaa tarinan edetessä ahdinkoa ja vääryyttä tai tekee virheen, josta sitten ponnistaa omine voiminensa eteen päin, kohti parempaa elämää ja ansaitsee lopulta asemansa sankarina. Vastoinkäymiset inhimillistävät sankaria. Inhimillistämisen kautta lukijaa voidaan puhutella samaistumaan tarinan kohteeseen tai ainakin tuntemaan myötätuntoa sankaria kohtaan. Ilman myötätuntoa tai samaistumisen kokemusta tarinan päähenkilö ei välttämättä lukijan mielestä ansaitse sankarin viittaa. Jos sankari on liian kaukana tavallisesta ihmisestä, tämän arjesta ja kokemuksista ei sankaruus aiheutakaan enää toivoa vaan kateutta ja ärsyyntymistä. Sankarin tarina ei tunnu uskottavalta ja mahdolliselta omassa elämässä.
Laatikaisen tarina tuntuukin mahdottomalta yksinkertaistukselta ja retostelulta. Oikeiden saavutustensa lisäksi Laatikainen kertoo saavutuksista, jotka olisivat voineet ja voisivat tapahtua, jos hän vain valitsisi toisin. Koska Laatikainen sattui käymään samaa koulua kuin Tiktakin tytöt ja harrastamaan näyttelyä samaan aikaan Iina ja Minka Kuustosen kanssa, olisi hänestäkin yhtä hyvin voinut tulla rokkitähti tai näyttelijä. Laatikainen myös kertoo, kuinka haluaisi voittaa Nobel-palkinnon, mutta pehmentää lausuntoaan kuittaamalla sen vitsinä. Laatikaisesta kirjoitettu juttu ei tunnu tarinalta vaan työhakemukselta tai listalta hänen saavutuksistaan.
Joillekin lukijoille jutun kommenttipalstan perusteella Laatikaisen elämä on tarina siitä, kuinka pärjääminen ja menestyminen on mahdollista positiivisen asenteen avulla. Tällöin sankaruus ei välttämättä synny vastoinkäymisten voittamisesta vaan pelkästään menestyksestä itsestään. Tällainen tarina on lukijalle päivän piristys, kuten eräs kommentoi: ”Kiva lukea välillä menestyjistä kaikkien surkuttelijoiden jälkeen. Toivoisin enemmän ja useammin näitä positiivisia esimerkkejä, tarvitsemme niitä.”
Toisille lukijoille Laatikaisen kertomus elämästään taas ei tunnu realistiselta, uskottavalta tai merkitykselliseltä: ”Emme tarvitse tämänkaltaista journalismia ollenkaan, vaan tällainen ”menestysporno” on haitallista. Näissä jutuissa ikään kuin nostetaan korokkeelle yksittäinen henkilö ja vieläpä annetaan ymmärtää, että hän olisi pärjännyt elämässä pelkän oman asenteensa takia. Jutuissa jätetään analysoimatta objektiivisesti se, mitä ne taustatekijät ovat, minkä takia hän on pärjännyt.—” ja ”Taitaa olla aika yksinkertaistettu kuva tässä jutussa – ei taida niitä tarjouksia ja mahdollisuuksia tulla samaa tahtia jokaiselle – on taas sitä yli-ihmisyyden ja tehokkuuden ihannointia— ”.
Mäkelän mukaan sankaritarinoita kerrotaan yleensä narratiivisen journalismin keinoin. Tällöin Laatikaisen tarina olisi voinut alkaa esimerkiksi kuvailulla: ”Aamut Oxfordissa olivat sumuisia, mutta hän oli taistellut päästäkseen tänne…”. Melkein kaikki, mitä Laatikainen on haastattelussa sanonut, olisikin nyt muokattu tajunnankuvauksen näköiseksi. Ikään kuin kaikkitietävä kertoja pääsisi kuvaamaan henkilöhahmon tajuntaa. Mäkelän mukaan Laatikaisesta tehdyssä henkilökuvassa ei kuitenkaan ole draamankaarta tai murtumakohtia eikä se näin ollen ole kertomus.
– Tämän jutun kerrottavuus on samaa tasoa kuin jos minä kertoisin tavallisesta aamustani. Laatikaisen tarinaa ei kytketä mihinkään laajempaan asiakokonaisuuteen eikä tämä ole esimerkki mistään. Tässä on ainoastaan tämä motto, että pitää sanoa aina kyllä, joka sekin on aika tyhjän ja haitallisen tuntuinen. Jutusta jää vain sellainen entäs sitten -olo.
Mäkelän mukaan narratiivisessa journalismissa hyödynnetään myös kulttuurisia tarinamalleja. Kulttuureissa on tiettyjä tarinan kertomisen malleja ja tapoja, joista toiset ovat saatavilla helpommin kuin toiset. Kaikille kokemuksille ei myöskään ole kulttuurisia tarinamalleja. Ihmiset kerronnalistavat omaa elämäänsä mielessään ja lisäksi omaa elämää jäsennetään kertomalla siitä muille. Sankaritarinat pohjaavat näille samoille kulttuurisille tarinamalleille.
Mäkelä kertoo esimerkin median tavoista kirjoittaa sairaudesta. Sairauskertomuksissa seikkailee kolme tarinamallin perustyyppiä. Ensimmäisessä tyypissä tarinaa kerrotaan vaikeuksien kautta voittoon -kertomuksena. Sairaus on opettanut arvostamaan elämää. Toinen tyyppi taas kertoo sairastuneesta ihmisestä niin, että sairaudesta huolimatta elämää jatketaan eikä mikään ole muuttunut. Kolmas on kaaoskertomus, jossa kuvataan sitä, miten ihminen ei saa otetta mistään ja kaikki tuntuu hajoavan. Samaistuttavuus syntyy siitä, tarjoaako juttu sellaisen kertomusmallin, jolla lukija voi mielekkäästi jäsentää omaa elämäänsä. Mäkelän mukaan Laatikaisen jutusta kulttuurinen tarinamalli puuttuu kokonaan.
Laatikaisen henkilökuva näyttäytyy enemmänkin pyrkyrin itsekehuskelulta kuin aidolta sankarilta. Mäkelä muistuttaa, että myös haastateltavalla itsellään on kerronnallinen intressi; se, mitä ja miten hän itsestään kertoo. Samasta asiasta voidaan kertoa kilpailevia kertomuksia eri intentioilla.
Jos Laatikainen kokee oman elämänsä jatkuvana nousuna kohti menestystä, voi Laatikaisen kertomus omasta itsestään myös saada sellaisen muodon kuin elämässä ei olisi yhden yhtä koettelemusta ollutkaan. Laatikaisen kerronnallinen intressi voikin näyttäytyä joillekin lukijoille pr-intressinä ja omien saavutusten luetteloiminen julkisuuden hakemiselta omalle ammattiprofiilille. Pr-intressi ei välttämättä herätä kovin paljon sympatiaa lukijassa, mutta toisaalta, kukapa ei haluaisi työntekijää, joka sanoo kaikkeen kyllä.
