Nosto! Oslon yliopiston tutkija ja Tampereen yliopiston historian dosentti Ville Vuolanto analysoi yhdessä Newcastlen yliopistosta tulevan kollegansa kanssa noin 7500 papyrusta, joista noin 650 käsittelee lapsia ja lapsuutta. Vuolannon ja tohtori April Pudseyn lasten arkea antiikin maailmassa käsittelevästä tutkimuksesta on uutisoitu näyttävästi Euroopan laajalevikkisimmän sanomalehden Der Spiegelin verkkosivuilla. Oslon yliopiston lehdistötiedote ylitti uutiskynnyksen myös brittiläisen Daily Mail -lehden sivuilla.
Ajanlaskumme alkuun ajoittuvien papyrusten mukaan nuorten tulevaisuus on riippunut siitä, mitkä heidän vanhempiensa tulot ja yhteiskunnallinen asema olivat. Varakkaiden ja vapaiden kansalaisten poikalapset hakivat 14-vuotiaina gymnasiumeihin, jotka toimivat paikallisten kansalaisten, niin egyptiläisten, kreikkalaisten kuin roomalaistenkin eliittiklubeina. Niissä urheiltiin, harrastettiin filosofiaa ja kirjallisuutta, ja opeteltiin puheiden pitämistä ja matematiikkaa. Tämän tarkoituksena oli oppia hyväksi kansalaiseksi antiikin ajan ihanteiden mukaisesti.
– Erona nykypäivään näissä gymnasiumeissa oli, että niihin pääsy oli rajattu paitsi varallisuuden, myös syntyperän ja sukupuolen mukaan. Kyse ei ole ”koulusta” nykyaikaisittain ajateltuna opintosuunnitelmineen ja yhteisine lukujärjestyksineen, vaan pikemminkin tilasta, jossa tietyn etuoikeutetun ryhmän nuoret jäsenet kokoontuivat.
Vuolanto pitää mahdollisena, että ryhmän jäsenyys yhteiskunnallisen aseman osoituksena oli merkittävämpää kuin opiskelu, jota antiikin aikana ei sinänsä arvostettu kuten nykyään. Opinnot osoittivat Vuolannon mukaan kuulumisen arvostettuun luokkaan, mutta ne eivät edesauttaneet esimerkiksi yhteiskunnallista liikkuvuutta.
– Tämän tutkimuksemme uutisoinnissa olen törmännyt nyt jo esimerkiksi vertailuihin NMKY:hyn ja partioon, jotka tietysti välittävät tuon toiminnan klubiluonteen ja toimintojen moninaisuuden paremmin kuin vertaus kouluun tekee, mutta taas pahasti vääristävät näkökulmaa suhteessa gymnasiumin luonteeseen puoli-itsenäisten kaupunkien julkiseen elämään kuuluvana ja näiden kaupunkien organisoimana ”pakollisena” toimintana.
Arviolta 10–25 %:lla vanhemmista oli mahdollisuus ilmoittaa poikalapsensa gymnasiumiin.
– Seurauksena oli paitsi aseman vahvistuminen yhteisössä, seuraavan sukupolven liittäminen osaksi kulttuurisia arvoja ja tiettyä yhteiskuntajärjestystä, myös tuntuvat veronkevennykset.
Vuolanto kertoo, että alemmissa yhteiskuntakerroksissa nuoruus kului lähinnä töiden parissa. Suurin osa työskenteli vanhempiensa tai holhoajiensa tiloilla, maatöissä, paimensivat eläimiä tai keräsivät polttoainetta kuten puuta tai kuivaa lantaa. Arvostettua oli kuitenkin hakeutuminen vuodesta viiteen vuoteen kestävään käytännön harjoitteluun, tai “oppisopimuskoulutukseen”, käsityöläisammattien oppimiseksi.
Tutkijoiden mukaan suuresta osasta harjoittelijoita tuli kutomatyöläisiä Rooman valtakunnan tarpeisiin. Valtaosa näistä varhaisteini-ikäisistä oli vapaasyntyisiä poikia, hieman harvemmin orjapoikia ja -tyttöjä. Eräässä tapauksessa harjoittelijana oli tyttö, joka oli orpo ja jonka oli maksettava isänsä velat työtä tekemällä. Mielenkiintoista on, että orjien ja vapaiden kansalaisten jälkeläisillä ei työoloissa näytä olleen merkittävää eroa; ainakin oppisopimuksissa näkyvät aivan vastaavat oikeudet ja velvollisuudet kuten mestarin käskyjen tottelemisen tärkeys tai vuotuisten lomapäivien määrä, Vuolanto kertoo.
– Vaikka juridisesti täysi-ikäisyys koitti jo 14 vuoden iässä, alustavien analyysien mukaan nuorista näyttää tulleen yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä vasta mennessään naimisiin. Tytöillä tämä tapahtui myöhäisessä teini-iässä, pojilla reilut viitisen vuotta myöhemmällä iällä. Naiset sen sijaan muuttivat avioiduttuaan asumaan miestensä luokse tämän vanhempien kotitalouden osaksi.
Korkean kuolleisuuden vuoksi tutkijat olettavat, että suuri osa lapsista ei asunut biologisten vanhempiensa luona vaan sukulaisten tai muiden huostassa. Nykypäivään suurena erona oli myös orjien määrä. Orjien lapset olivat syntymästään asti orjia ja heillä teetätettiin töitä mahdollisimman varhain, jopa seitsemänvuotiaasta alkaen. Lisäksi orjalapsi saatettiin myydä eroon vanhemmistaan jo kaksivuotiaana.
Tutkimus perustuu papyruksiin, jotka löytyivät yli sata vuotta sitten Oksyrhynkhos-nimisen kaupungin alueelta, nykyisin El-Bahnasa, joka sijaitsee Niilin laaksossa. Suurimmillaan se oli juuri roomalaisaikana (n. 30 eKr. – n. 600 jKr.), jolloin siellä asui enimmillään yli 25 000 asukasta. Löydöstä pidetään yleisesti yhtenä merkittävimmistä arkeologian historiassa.
Vuolanto kertoo, että alueella on säilynyt enemmän papyruksia kuin missään muussa paikassa. Ne on löydetty kaupungin silloisilta kaatopaikoilta.
– Kyseessähän eivät ole niinkään kääreet, tai papyruskääröt, vaan pääsääntöisesti yksittäiset tekstiarkit, tai usein näiden hyvinkin pienet kappaleet. Niissä on säilynyt asiakirjoja, kirjeitä, ja pätkiä kirjallisuudesta. Niitä on löydetty 1800-luvulta nykypäiviin asti Niilin laakson liepeiltä, autiomaista, joissa ne ovat säilyneet kuivassa ilmastossa.
Yhdistelemällä henkilökohtaisia ja hallinnollisia dokumentteja tutkijat ovat käyneet läpi lähes kaikki Oksyrhynkhoksesta julkaistut papyrukset. Lisäksi aineistona on muita arkeologisia löytöjä kuten leluja ja keramiikan palasia, joissa on kirjoitusta. Vuolannon mukaan analyysi on kuitenkin vasta alussa.
Vuolannon ja Pudseyn tutkimuksen kohteena ovat lasten fyysinen ja sosiaalinen elinympäristö, lasten kasvaminen yhteisönsä jäseniksi, lasten oma kulttuuri sekä se, miten lapsuus ja lapset otettiin huomioon aikuisten toimesta Rooman valtakunnassa.
– Tutkimalla muinaista lapsuutta on mahdollista hahmottaa paremmin myös omaa aikaamme ja elämäämme; sitä, mikä on nyt poikkeuksellista ja sitä, mikä taas on osa pitkää arjen elämän jatkumoa. Samalla saamme tietysti tietoa siitä, miten aiemmin leikittiin, tehtiin töitä, opittiin ja toimittiin perheen ja kiireisen kaupunkikulttuurin osana.
Tutkijat kommentoivat projektinsa etenemistä englanninkielisessä blogissa.
Tutkijatohtori Ville Vuolanto on Alustan! toimituskunnan jäsen.
