Alustus! Jim, Hammond Innesin kertoja The Killer Mine -teoksessa, saa meidät pelkäämään arvaamatonta ja murhanhimoista mielipuolta. Sylvia Plathin Esther The Bell Jar -romaanissa saa yleisönsä tuntemaan myötätuntoa kertoessaan kauhunhetkistään mielisairauden puhjetessa, sairauden, joka saa hänet toivomaan kuolemaa, yrittämään itsemurhaa ja lopulta joutumaan pelottavienkin psykiatristen hoitojen kohteeksi. Pat Barkerin kertoja antaa Regenerationissa yleisölleen pääsyn taisteluväsymyksestä kärsivien sotilaiden ja heidän psykiatriensa mieliin tehdäkseen selväksi – ei vain näiden ensimmäisen maailmansodan sotilaiden – vaan sodan itsensä hulluuden. Jane Urquhartin kertoja Awayssa saa meidät pohtimaan onko Mary mielisairas vai vain kuolevan kulttuurin puhdas ruumiillistuma. Mitä meille, lukijoina, tapahtuu näissä kirjallisissa kohtaamisissa mielisairauden ja kertojien kanssa?
Meihin vaikutetaan kerronnallisten impulssien avulla, jotka saavat osan voimastaan diagnostisista valtakuvioista, kun lukija, hahmot tai kertojat tekevät diagnooseja. Kyseessä ovat moninkertaiset dynamiikat: meitä johdatellaan pohtimaan psykiatriaa, potilaana oloa, stigmoja. Toisinaan meitä ohjaillaan ymmärtämään jotain, mikä on kertakaikkisen omituista monille meistä. Meitä pyydetään suhtautumaan empaattisesti ja tulkitsemaan tietyllä tavalla, kuuntelemaan kertojia, ymmärtämään hahmojen kokemuksia, ja joskus kertojien itsensä kokemuksia.
Väitöskirjassani käsittelin myös toisenlaisia kysymyksiä hulluudesta mielenkiintoisena tapauksena kaunokirjallisuuden tutkimuksen kentällä. Hulluus kaunokirjallisena ilmiönä antaa hyvän lähtökohdan tutkia mm. fiktiivisyyttä, kirjallisia keinoja, eettistä lukemista, hulluutta ja estetiikkaa, kirjallisuuden kykyä tehdä merkitykselliseksi jotain, mikä jää muutoin vaille sisältöä, sekä epäluotettavuutta kirjallisena ilmiönä.
Kerronnallinen ja diagnostinen valta hulluuskertomuksissa
Väitöskirjassani käytin kehittämääni tutkimusmetodia, jota kutsun ”psykiatriseksi kirjallisuudentutkimukseksi” ja jonka kohteena ovat fiktiiviset hulluuskertomukset. Määritelmäni mukaan ”hulluuskertomukset” kuvaavat mielisairautta siten, että kertomuksissa on hahmoja ja/tai kertojia, jotka toiset hahmot, kertojat tai lukijat voivat diagnosoida mielisairaiksi.
Tutkin kohdeteksteinäni kahdeksaa tällaista keskeisten angloamerikkalaisten kertojien kertomusta jotka valottavat mielisairauden kuvaa eri tavoin: joko ulkoa päin tai sisältä, eli potilaan omasta kokemuksesta käsin tai häntä ympäröivän yhteisön silmin nähtynä; kertojan omana tai toisten hahmojen kokemana; psykiatrisesti hahmotettuna tai maallikon näkökulmasta nähtynä.
Tutkimani teokset antavat mahdollisuuden lähestyä mielisairautta ja sen kohtaamista diagnostisissa suhteissa hyvin erilaisista lähtökohdista. Kaikki ne suhteutuvat jotenkin kliinisten psykiatristen teorioiden kartalle: toiset kannattaen psykiatrista luentaa, toiset problematisoiden sen lähestymistavan, toiset jättäen psykiatriset teoriat täysin sivuun.
Tämä kehittämäni psykiatrinen kirjallisuudentutkimus suuntautuu ensinnäkin kysymään, millä tavoin psykiatrisia paradigmoja kuvataan hulluuskertomuksissa – ja myös sitä, miten nämä kuvaukset hahmottavat psykotieteellisen tutkimuksen ja hoidon kohdetta: mielisairautta itseään. Toiseksi, tutkimussuunta tähtää valottamaan mitä rajoituksia tällaisella lähestymistavalla on, ja miten fiktiiviset kertomukset haastavat, täydentävät tai jättävät huomiotta psykotieteellisiä paradigmoja rakentaessaan kerronnallisia rakenteitaan ja lukijan mahdollisuuksia tulkita niitä. Kolmanneksi, se asettaa etualalle juuri kirjallisuuden tavan käyttää omalla tavallaan psykotieteellisiä paradigmoja, ja myös maallikkojen luomia mielisairauden tulkintakehyksiä.
Tämä kolmas näkökulma korostaa sitä, miten hahmojen, kertojien ja yleisöjen tekemät diagnoosit integroituvat kerronnallisiin kommunikaatioprosesseihin samalla edistäen kertojien ja tekijöiden agendoja erityisillä tavoilla.
Yhdistäessäni psykiatrisen tarkastelun hulluuskertomuksien tulkintaan huomioni keskiössä on kerronnallisen ja diagnostisen vallan yhteenkietoutuma. Ensimmäinen näistä valloista liittyy tapaani nähdä fiktio retorisena kommunikaationa, joka tähtää tiettyihin yleisöjen reaktioihin; näkemykseni mukaan tällä retorisella kommunikaatiolla eli kerronnallisella vallalla on paljon samoja (muttei kaikkia) ominaisuuksia kuin Michel Foucault’n muotoilemalla subjektivoivalla vallalla (Foucault 1982). Toinen vallan muodoista eli diagnostinen valta liittyy Foucault’n tapaan nähdä mielisairausdiagnoosi subjektivoivan vallan malliesimerkkinä.
Tuloksenani on väitöskirjassani kuvaus siitä tavasta, jolla nämä kaksi valtaa toimivat vuorovaikutuksessa keskenään ja tuottavat kirjallisia ja retorisesti ohjailevia kerronnan rakenteita. Näitä rakenteita kertojat ja sisäistekijät käyttävät ohjatakseen yleisöjensä tulkintoja mielisairaudesta ja psykotieteistä. Kohdetekstini asettuvat eri tavoin psykotieteiden ja niiden vastateorioiden kartalle, osa tukien psykotieteellisiä lähestymistapoja mielisairauden hahmottamisessa ja hoidossa, monet suoraan problematisoiden niitä, jotkut jättäen ne kokonaan huomiotta.
Tämä tukee näkemystäni siitä, että psykotieteiden lävitse lukeminen on usein perusteltu lähestymistapa hulluuskertomuksiin, ”psykiatrinen kirjallisuudentutkimus” puolustaa paikkaansa. Toisaalta kohdeteksteistäni kahdessa ei mainita psykotieteitä lainkaan, mikä toimii hedelmällisenä peilinä ja muistutuksena siitä, että ”psykiatrisella kirjallisuudentutkimuksella” on rajansa: on olemassa myös ”puhtaasti kaunokirjallista” hulluuskuvausta, joka ei välttämättä väkivallatta taivu psykotieteelliseen analyysiin.
Hulluus ja kirjallisuusteoria
Hulluuskertomukset manipuloivat käsitteellisiä kahtiajakojaan (esim. hulluus/normaalius; hulluus/yliluonnollinen; hulluus/todellinen), jotka määrittävät niiden fiktiivisyyden rajoja. Ne osoittavat meille miten nämä rajat ovat häilyviä ja riippuvat tulkintalähtökohdasta. Hulluus – ja fiktiivisyys – tuntuisi toisin sanoen olevan liikkeessä: riippuen siitä, mihin verrataan, hulluus voi olla vaikkapa ”tämän maailman” ilmiö (kun sitä verrataan yliluonnolliseen) tai sitten, ”tämän maailman” sisällä, se näyttäytyy ”toden” ja ”normaalin” antonyyminä, jolloin fiktiivisyydenkin rajat (mikä on ”todellista” tai ”normaalia” kussakin maailmassa) piirtyvät uusiksi.
Toiseksi valotan väitöskirjassani hulluuskertomusten lukemisen ja diagnosoinnin eettistä puolta. Kahden kohderomaanin, Patrick McGrathin Spiderin ja Vladimir Nabokovin Lolitan, luennan avulla analysoin tapaa, jolla hulluuden ja terveyden maailmat hankaavat vastakkain, kun on kyse hulluuskertomusten eettisestä tulkinnasta. Kysyn, miksi lukijat voivat tuntea enemmän sympatiaa Spiderin murhaavaa mielisairasta nuorukaista kohtaan kuin Nabokovin pedofiiliä. Kyse on nähdäkseni syyllisyydestä vapauttavasta juridisestakin syyntakeettomuudesta, sekä siitä, miten fiktiivisessä maailmankaikkeudessa on merkitystä sillä, millaisiin maailmoihin kullakin hahmolla on pääsy. McGrathin Spider on oman psykoottisen maailmansa sokea vanki, Nabokovin Humbert Humbert taas näkee kyllä jaetun maailman moraaliarvot, muttei halua tai kykene noudattamaan niitä.
Käsittelen myös estetiikan kysymystä hulluuskerronnan kohdalla. Nabokovin romaani Pale Fire antaa mahdollisuuden kysyä kysymyksiä hulluuden ja estetiikan suhteista, esimerkiksi sitä, voiko mielisairas tuottaa esteettisesti arvokasta fiktiota. Mikä on hulluuden (oletetun) hallitsemattomuuden suhde taiteen tekemisessä tarvittavaan (oletettuun) hallintaan? Nabokovin romaani tematisoi monien muiden kysymysten ohella myös hulluuden ja taiteilijuuden rinnakkain asettamisen ajatuksen: voiko esimerkiksi tämän romaanin hullu kertoja-hahmo Kinbote luoda taidetta siinä missä terve John Shadekin? Nabokov ei anna suoraa vastausta, mutta kiihottaa kyllä pohtimaan näitäkin kysymyksiä.
Otan väitöskirjassani esiin myös ilmiön, joka liittyy modernin aivopsykiatrian ja kaunokirjallisen psykoosikuvauksen rinnastamiseen: että kaunokirjallisuus antaa merkityksen jollekin, minkä aivopsykiatria tuntuu jättävän kokonaan merkitystä vaille. Kaunokirjallisuuden psykoosikuvaukset, joista käsittelen kolmea romaania, merkityksellistävät psykoosin kokemuksen ja sisällön aivan eri tavalla kuin aivopsykiatria antaa olettaa. Romaanin mittaiset kuvaukset psykoosin sisällöistä – sen kokemuksellisesta merkityksestä potilaalle sekä sen laajenemisesta allegorioiksi jaetusta yhteiskunnastamme itsestään – korostavat toisaalta kaunokirjallisuuden kykyä luoda merkityksiä ja metaforisia sisältöjä psykoosille, ja toisaalta sitä, miten kauas aivopsykiatria on etääntynyt psykoosipotilaan kokemuksien sisällöistä ja merkityksistä.
Aivopsykiatrialle riittää psykoosin ”muodon” toteaminen, että potilaalla on tietyntyyppisiä harhoja esimerkiksi, minkä jälkeen harhat selitetään sattumanvaraisina tulkintoina väärälle sensoriselle informaatiolle oppikirjatulkinnan mukaan; kaunokirjallisuudelle psykoosin ”sisältö” tuntuu sen sijaan merkitsevän paljon, paljon enemmän. Kaunokirjallisten kertojien yleisöt joutuvat usein kysymään: miksi juuri nämä harhat? miksi juuri hänelle? mitä tämä kaikki tarkoittaa? – ja saavat ainakin tutkimiltani teoksilta vastauksia, jotka ovat henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia yhtä aikaa.
Lopuksi otan esiin ”epäluotettavuuden” käsitteen. Toisin kuin kirjallisuudentutkimuksessa yleensä, lähtökohtani on se, että jos hullu kertoja kertoo tarinassa rehellisesti omasta sairaudestaan ja sen eri ilmiöistä, eikö silloin ole harhaanjohtavaa kutsua häntä ”epäluotettavaksi”? Hullu kertoja on usein ”mielensisäisesti luotettava”, eli kertoo rehellisesti sen, mitä pitää totena oman mielensä sisällöistä ja tavoistaan havainnoida ulkomaailmaa. Sama kertoja voi kuitenkin olla ”ihmistenvälisesti epäluotettava”, eli kertoessaan luotettavasti mielensä sisällöistä ja havainnoistaan hän tulee paljastaneeksi oman kyvyttömyytensä havaita jaettua todellisuutta tavalla, johon hänen ympäristönsä voisi yhtyä. Hän olisi yhtä aikaa epäluotettava kertoja (ihmistenvälisesti) ja luotettava kertoja (mielensisäisesti). Mielestäni hullujen hahmojen tai kertojien kutsuminen yksinkertaisesti ”epäluotettaviksi” kertojiksi ja fokalisoijiksi on paitsi loukkaavaa myös epätarkkaa, koska hullussa kerronnassa on se toinenkin puoli, usein esiintyvä totaalinen rehellisyys kertojan kertoessa sairaudestaan.
Väitöskirjatyössäni tarkoituksenani oli osoittaa ainakin se, että mielisairaus ja siihen katsovat teoriat ovat kaukana monoliittisista: hulluus on katsojan silmässä, samoin oikeaksi koettu tapa suhtautua siihen ilmiönä. Kertomukset avaavat mielisairauden kokemusta ja sen kohtaamista ympäristössä tavalla, joka on rikas ja merkityksellinen – ja siten tärkeä tapa peilata tätä jaettuakin todellisuuttamme, sen hulluuksia ja hulluusteorioita. Niille, jotka ovat kiinnostuneita kaunokirjallisuuden tutkimuksesta, mielisairaus avaa yhden prisman pinnan, mielenkiintoisen näkökulman moniin tutkimuksen keskeisiin alueisiin.
Mielisairaudella on sanottavaa meille kaikille – pysähdymmekö kuuntelemaan?
Kaunokirjallisuus:
Barker, Pat 2007 [1991]. Regeneration. Penguin Books, London.
Innes, Hammond 1997 [1947]. The Killer Mine. Pan Books, London.
McGrath, Patrick 2002 [1990]. Spider. Penguin Books, London.
Nabokov, Vladimir 2000 [1962]: Pale Fire. Penguin Books, London.
Plath, Sylvia 1990 [1963]. The Bell Jar. Faber and Faber, London.
Urquhart, Jane 2002 [1993]. Away. Paperback edition. Bloomsbury, London.
Viitteet:
Foucault, Michel 1982. “The Subject and Power.” Critical Inquiry. Vol. 8. No. 4 (Summer), pp. 777-795.
