”Startup-yrittäjyyden kulttuurinen muoto kumpuaa yhtä paljon ilmiön taustalla vaikuttavasta epävarmuudesta kuin teknologian avaamista mahdollisuuksista. Sen voi nähdä rikkaana erottelujen tekemisen tapana, joka tekee tätä epävarmuutta siedettäväksi ja uudella tavalla merkitykselliseksi.”
Alustus! Kasvuyritys- ja teknologiatapahtuma Slush sai tänä vuonna huomattavan paljon näkyvyyttä tiedotusvälineissä. Eikä ihmekään, sillä tapahtuma on kasvanut vuosien varrella Euroviisujen kokoiseksi megatapahtumaksi. Mutta kuten ehkä arvata saattoi, runsas medianäkyvyys johti pian jonkinmoiseen startup-ähkyyn etenkin sosiaalisessa mediassa. Kriittisimmät keskustelijat kyseenalaistivat sen, ovatko uudet kasvuyrittäjät todella ansainneet paikkansa parrasvaloissa – kysehän on loppujen lopuksi vain vaurauden tavoittelusta, ja usein vielä kovin triviaalilta vaikuttavilla tuotteilla. Puolestapuhujat taas tiesivät mainita kasvuyritysten kansantaloutta elvyttävän vaikutuksen: ehkä Slushin uumenissa kytee uusia supercellejä ja rovioita, joka maksavat tulevaisuudessa meheviä veroja valtion kassaan.
Kummassakin näkökulmassa on totuuden siemen, mutta kumpikin tarkastelee startup-ilmiötä kovin yksipuolisesti joko yksilön tai kansantalouden vaurastumisen näkökulmasta. Näin kumpikin näkökulma hahmottaa startup-ilmiötä vain sen taloudellisen ulottuvuuden ja etenkin taloudellisten seurausten kautta. Näiden näkökulmien ristitulessa olisi hyvä ymmärtää, että startup-yrittäjyys on muutakin kuin vain taloudellista toimintaa – se on myös kulttuurinen muoto (Baecker 2007) ja merkityksen verkosto (ks. White 2007), joka tarjoaa työkaluja uudenlaisen identiteetin ja ymmärryksen rakentamiseen.
Esitän seuraavassa muutamia esimerkkejä siitä, miten startup-kulttuuri rakentaa käsitteellistä etäisyyttä suhteessaan muuhun liike-elämään. Tämä on kiinnostavaa, sillä startup toimii usein osana verkostoa, jossa pääomasijoittajat ja bisnesenkelit näyttelevät merkittävää roolia. Lopussa ehdotan vaihtoehtoista tapaa tarkastella startup-ilmiötä, nimittäin eriytyneenä muotona, jossa kasvuyrittäjyyden ja protestiliikkeiden logiikat yhdistyvät tuoreella tavalla.
Startup kulttuurisena muotona
Maaliskuussa 2013 ruotsalainen ohjelmoija Thomas Backlund bloggasi seuraavin sanoin:
“I’ve quit my job.
I’ve quit my apartment.
7:th of May I’m moving out into the Swedish forest
to live and work from a tent.
I do not know for how long.
There I’m gonna code on my startup idea.
I have a laptop, battery pack, solar cells and mobile broadband.
Stay tuned.”
Tiedotusvälineet tarttuivat pian Backlundin tarinaan ja vertasivat metsäkoodaria muun muassa löytöretkeilijä Hernan Cortesiin ja uudisraivaaja Davy Crockettiin. Vaikka Backlundin yritysidea jäi jutuissa jokseenkin pimentoon, niin retriitti itsessään näyttäytyi menestystarinana, ikään kuin startup-yrityksen perustaminen olisi shamanistinen prosessi, joka vaatii yhteiskunnasta vetäytymistä.
Vaikka Backlundin tapaus on yksittäinen anekdootti, se ilmentää hyvin startup-yrittäjyyden omintakeista, talouden ulkopuolelle asettuvaa identiteettiä ja itsekuvausta. Jonkinlainen variaatio metsäkoodarin tarinasta toistuu yleisenä teemana startup-tarinoissa, joskin usein paljon hienovaraisemmassa muodossa: metsän sijaan vetäydytään usein autotalliin (mm. HP, Apple, Amazon), yliopistoasuntolaan (mm. Google, Facebook, Dell) tai vaihtoehtoisesti jonkinlaista kibbutsia muistuttavaan jaettuun työtilaan tai kiihdyttämöön. Riskirahaa ja startup-yrityksiä kuhiseviin kaupunkeihin muodostuu jatkuvasti uudenlaisia yrityskiihdyttämöitä, kollektiiveja ja startup-kartanoita, joissa yhteinen maailmankatsomus ajaa usein keskinäisen kilpailun edelle.
Startup-yrittäjyyden kulttuurinen muoto erottuu selkeämmin, kun huomataan, että ulkopuolelle asettuminen toistuu muutenkin kuin vain tilojen avulla. Startup-kulttuuri tekee jatkuvasti pesäeroa suhteessa perinteiseen liike-elämään ja sen instituutioihin: organisaation sijaan puhutaan kaveriporukasta tai sen muodostamasta tiimistä; pukujen sijaan perustajat suosivat tilanteessa kuin tilanteessa huppareita ja t-paitoja (ns. tech uniform); suuri osa liikeideoista esitetään yleishyödyllisinä projekteina selkeiden liiketoimintasuunnitelmien sijaan; ja liike-elämälle keskeinen markkinakilpailun käsite on joutanut suurelta osin romukoppaan, ja antanut tilaa ongelmanratkaisulle (ks. startupin määritelmä edempänä).
Muita merkkejä kulttuurisesta muodosta ovat herätyskokouksia muistuttavat tapahtumat (Suomessa mm. Slush ja Aalto-yliopiston Startup Saunan tapahtumat), erinäisten startup-gurujen ja mentoreiden kasvava joukko, sekä startup-yrityksiä tiiviisti seuraavien tiedotusvälineiden nousu (mm. Arctic Startup, ValleyWag, TechCrunch). Kaikilla näillä tapahtumilla, instituutioilla ja eronteoilla on oma pragmaattinen merkityksensä, mutta useimmat niistä ovat muodostuneet myös kulttuurisiksi rakennuspalikoiksi. Niiden kautta startup-yrittäjyys eriytyy muusta liike-elämästä itsekuvauksen ja havainnoinnin muotona, joka korostaa joitakin merkityksiä ja piilottaa toisia (ks. mm. White 2007, Luhmann 2006).
Erontekojen selvimpiä kiteytymiä ovat kuitenkin käsitteet, joita startup-yrityksissä ahkerasti viljellään (mm. pivot, traction, customer development, minimum viable product, scalable startup, lean startup, monetization). Nekin voi nähdä toisaalta realistisina kuvauksina, mutta toisaalta ne myös rajaavat merkityksenannon tapoja. Mutta mikä vaikuttaa kaikkien näiden erotteluiden ja käsitteiden taustalla?
Utopioiden radikaali epävarmuus
Startup-yrittäjyyttä ympäröivä kulttuuri on tietenkin monen asian summa. Tällaisia ovat esimerkiksi informaatioteknologian yleistyminen sekä siihen liittyvä hakkerietiikka (Levy 1984) sekä uudet mahdollisuudet mullistaa markkinoita (ks. Christensen 2011). Sen sijaan kaksi harvemmin mainittua seikkaa ovat (1) startup-yrittäjien kohtaama radikaali epävarmuus sekä (2) Piilaaksosta periytyvä innovaatioverkoston muoto, jossa startup-yritysten kohtaamaa epävarmuutta prosessoidaan jokseenkin ohjelmallisesti.
Yrittäjyyteen sisältyy aina riskinsä, mutta startup-yrittäjyydessä pelataan uudella epävarmuuden ulottuvuudella. Esimerkiksi Yhdysvalloissa valtaosa startup-yrityksistä kaatuu neljän vuoden sisällä perustamisestaan, ja ani harva rahoitusta saaneistakaan onnistuu tuottamaan merkittävää voittoa sijoittajilleen. Myös tämä jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus on kääntynyt osaksi startup-kulttuuria ja -identiteettiä. Tästä kertoo mm. startup-piireissä usein toisteltu “fail fast, fail often” -hokema sekä epäonnistuneita startup-yrityksiä esittelevät Failcon-messut.
Epävarmuuden luonne avautuu yksityiskohtaisemmin tarkastelemalla startup-yrityksen yleisiä määritelmiä (ks. Ries 2011, Blank 2005):
Startup tarjoaa uusia tuotteita tai palveluita. Usein se pyrkii etsimään nykyisten markkinoiden katveeseen jäävän osa-alueen, ja tarjoamaan sinne uuden palvelun tai tuotteen. Valmiin markkina- tai tuotekonseption sijaan lähtökohtana on pikemminkin uudenlainen ongelman määrittely.
Startup pyrkii skaalautuvaan liiketoimintamalliin. Tavoitteena on usein lineaarisen kasvun sijaan eksponentiaalinen kasvu. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa nopeaa monopoliasemaan nousua synnyttämällä uusia markkinoita, tuoteinnovaatioita tai liiketoimintamuotoja. Tällä tavalla puurtaminen ylikilpailluilla markkinoilla pyritään ohittamaan (ks. mm. “competition is for losers”).
Startup on väliaikainen organisaatio, joka on olemassa vain niin kauan kuin perustajat uskovat ratkaisevansa ongelman ja kykenevänsä tekemään siitä liiketoimintaa. Yleensä tämä tapahtuu löytämällä toimiva liiketoimintamalli, listautumalla pörssiin tai myymällä yritys pois. Väliaikaisuutta kuvastaa myös se, että startup lakkaa olemasta startup, kun se menestyy ja onnistuu etabloitumaan yrityksenä.
Startup toimii äärimmäisen epävarmuuden alla: jos sen idea tuotteesta tai palvelusta on radikaalilla tavalla uusi, niin yritys pelaa uhkapeliä. Tuote voi osoittautua tarpeettomaksi tai toimimattomaksi. Tai vaikka se toimisi, niin startupin voi olla vaikea vakuuttaa potentiaaliset asiakkaat tai rahoittajat tuotteen houkuttelevuudesta.
Viimeinen kohta ilmaisee eksplisiittisesti sen, mikä muissa kohdissa tulee rivien välissä: startup on muoto, joka suuntautuu käsittelemään sitä, mikä on markkinoiden näkökulmasta radikaalilla tavalla epävarmaa. Siten startup ei voi rakentaa vakaata identiteettiä suhteessa tuotteeseensa tai markkinoihin, sillä nämä ovat epävarmoja, ja jatkuvan kehittelyn tilassa. Itsekuvauksessaan startup nojaakin huomattavasti enemmän fiktionalisoituihin odotuksiin (Beckert 2013) kuin mihinkään kouriintuntuvaan (tase, maksavien asiakkaiden määrä, markkinatutkimukset, yms.). Tässä jatkuvan muutoksen ja epävarmojen odotusten tilassa selkeän identiteetin rakentaminen voi olla haasteellista.
Sijoittajan näkökulmasta epävarmuus voidaan prosessoida puhtaasti taloudellisena riskinä. Jos pääomaa ja pelisilmää riittää, niin pääomasijoittajan salkun tuottoisimmat sijoitukset paikkaavat tappiollisten sijoitusten sumasta aiheutuneen loven kevyesti. Portfolion onnistumisprosentilla ei ole varsinaista merkitystä. Mutta tämä on vain sijoittajan näkökulma. Yksittäiselle startup-yrittäjälle riski ei ole hajautettu, eikä se rajoitu taloudelliseen tappioon. Pelissä on usein myös vuosien työ. Vastapainona on toki pieni mahdollisuus nopeaan rikastumiseen (esim. peliyhtiö Supercellin kuuden perustajan yhteenlasketut tulot olivat viime vuonna noin 460 miljoonaa euroa). Tällä on painoarvonsa, mutta toive rikastumisesta on loppujen lopuksi vain toive. Sitä on ylläpidettävä luomalla konteksti, joka pitää sen hengissä.
Rahoitus ja kulttuuri ratkaisuina epävarmuuteen
Startupin kohtaama epävarmuus tulevasta olisi lamaannuttavaa ellei sitä voisi lievittää tai ohittaa jollain tavalla. Tähän on kolme pääasiallista keinoa: rahoitus, kulttuuri ja startup-metodologiat. Keskityn tässä tilan puutteen vuoksi rahoitukseen ja kulttuuriin (startup-metodologioista ks. Ries 2011, Blank 2005).
Rahoitus avaa tilaa kokeilla uusia tulokulmia, kun taas markkinat pakottaisivat startupin sopeutumaan meneillään olevaan kilpailuun. Ei siis ole lainkaan ihme, että rahoittajat ovat niin huomattavassa asemassa startup-maailmassa. Ferrary ja Granovetter (2009) ovat esittäneet, että pääomasijoittajat, etenkin vahvaan asemaan nousseet toimijat, ovat Piilaakson verkoston tärkeimpiä solmukohtia. He pystyvät yrittäjiä paremmin huolehtimaan verkoston sitkeydestä eli takaamaan, että verkosto toimii vaikka sen jäsenet vaihtuvat. Tämä johtuu siitä, että pääomasijoittajilla on verkostossa useita eri funktioita, joista rahoittaminen on vain näkyvin.
Sijoittamalla yritykseen pääomasijoittajat tuovat yrityksen usein laajempaan tietoisuuteen ja kasvattavat yleistä luottamusta sitä kohtaan. Siten he toimivat portinvartijoina julkisuuteen ja jatkorahoitukseen. Mutta mikä tärkeintä, he toimivat verkoston kollektiivisena muistina: yritykset tulevat ja menevät, mutta suuret sijoittajat pysyvät. Samalla he tarkkailevat, että portfolioon kuuluvien yritysten toiminta ja olemus muistuttavat mahdollisimman monelta osin aikaisemmin menestyneitä yrityksiä. Tämä voi ulottua jopa kulttuuristen piirteiden, kuten pukeutumisen ja puhetapojen tarkasteluun, mikäli konkreettisempia indikaattoreita ei ole tarjolla.
Jos rahoitus nähdään talouden operationaalisena, maksuihin perustuvana ratkaisuna epävarmuuteen, niin startup-kulttuuri ratkoo samaa epävarmuutta rajaamalla tilanteille annettuja merkityksiä (ks. Andersen 2011, White 2007). Tämä ei tietenkään poista alla piilevää epävarmuutta, mutta tekee epävarmuudesta paradoksaalisesti odotettavaa, merkityksellistä ja siten siedettävää. Esimerkiksi menestyvän startupin elinkaarta kuvaavassa startup-käyrässä keskeisimmät vaiheet ovat nimeltään valheellisen toivon väristykset, surun laakso ja romahdus avuttomuuteen.
Ulkopuolisuuden ajatus ja kulttuurinen erottautuminen mahdollistavat startup-yrityksille identiteetin, joka on radikaalisti erilainen suhteessa olemassa olevilla markkinoilla toimivaan yritykseen: startup ei ensisijaisesti reflektoi itseään suhteessa markkinoihin, vaan suhteessa itse luomaansa fiktionalisoituun odotukseen. Tällä tavalla jokainen startup aloittaa talouden kuplana, joka saa leijailla vapaana liiketoiminnan kautta määrittyvästä arvosta. Se voi siis keskittyä voimallisesti liikeidean taustalla olevan ilmiön rakentamiseen, ja vaihtaa tarvittaessa liikeideaa tai jopa toimialaa lennosta. Ongelmanratkaisun näkökulma ottaa etusijan suhteessa liiketaloudelliseen näkökulmaan, kunnes skaalautumisen mahdollisuus on todellinen.
Startup-yrittäjyys talouden kriittisenä itsereflektiona
Kiteyttäen voidaan sanoa, että startup-yrittäjyyden kulttuurinen muoto kumpuaa yhtä paljon ilmiön taustalla vaikuttavasta epävarmuudesta kuin teknologian avaamista mahdollisuuksista. Sen voi nähdä rikkaana erottelujen tekemisen tapana, joka tekee tätä epävarmuutta siedettäväksi ja uudella tavalla merkitykselliseksi (ks. White 2007). Kulttuurinen ja tilallinen erottautuminen, sekä startup-yrittäjyyden oma käsitteistö ja metodologiat, lievittävät kaikki omalla tavallaan tätä epävarmuutta. Kulttuurisen muodon väkevyyden voi taas nähdä merkkinä siitä, että startup-yrittäjyys on entistä vähemmän riippuvainen rahoituksesta painiessaan epävarmuuksien kanssa.
Kulttuurisena muotona startup-yrittäjyys muistuttaa kiinnostavalla tavalla toista yhteiskunnan sisäistä ulkopuolista, nimittäin yhden asian ympärille nousevia protestiliikkeitä (ks. Luhmann 2013, 154-165). Nämä pyrkivät vaikuttamaan politiikkaan sen keskeisten instituutioiden ulkopuolelta käsin ja ottaen tulokulmakseen jonkin ongelmanmäärittelyn, joka ei ole saanut riittävästi jalansijaa politiikassa. Tästä näkökulmasta startup-yritysten hahmottaminen kansantalouden pelastajina tai vetureina olisi jokseenkin sama kuin asettaisi yhden asian protestiliikkeet politiikan vetureiksi. Startup ei vedä taloutta eikä protestiliike politiikkaa. Parhaimmillaan ne pikemminkin korjaavat talouden tai politiikan kurssia nostamalla näköpiiriin uusia vaihtoehtoja – usein utopioiden tai dystopioiden muodossa – ja ärsyttämällä järjestelmää kohti muutoksia.
Tämä vastaavuus startup-kulttuurin ja protestiliikkeiden välillä avaa kiinnostavia tulevaisuuden näkymiä. Se voidaan lukea viitteenä mm. siihen, että startupit ja yhteiskunnalliset liikkeet voisivat suhteellisen helposti lähentyä toisiaan kulttuurisina muotoina ja kaapata toistensa funktioita. Miten tämä tapahtuisi käytännössä, sitä voi vain arvailla. Heikkoja signaaleita jonkinlaisesta hybridi-muodosta on kuitenkin jo nähtävissä, kuten mm. joukkorahoituksen yleistyminen rahoitusmuotona sekä eettisten startuppien nousu.
Viitteitä:
Andersen, N. Å. (2011). Conceptual history and the diagnostics of the present. Management & Organizational History, 6(3), 248-267.
Baecker, D. (2007). What is Holding Societies Together? On Culture Forms, World Models, and Concepts of Time (February 23, 2007). Criticism: A Quarterly for Literature and the Arts, Vol. 53, pp. 1-22, 2011. Available at SSRN.
Beckert, J. (2013). Imagined futures: fictional expectations in the economy. Theory and society, 42(3), 219-240.
Blank, S. G. (2005). The four steps to the epiphany. Cafepress.com.
Christensen, C. (2011). The Innovator’s Dilemma. HarperBusiness.
Ferrary M. & Granovetter M. (2009). The role of venture capital firms in Silicon Valley’s complex Innovation Network, Economy and Society, Vol. 38, 2, pp. 326-259.
Levy, S. (1984). Hackers: heroes of the computer revolution. Doubleday: New York, NY.
Luhmann, N. (2006). System as difference. Organization 13(1): 37–57.
Luhmann, N. (2013). Theory of Society, Volume II. Stanford University Press, California.
Ries, E. (2011). The lean startup: How today’s entrepreneurs use continuous innovation to create radically successful businesses. Random House LLC.
White, H. C., Fuhse, J., Thiemann, M., & Buchholz, L. (2007). Networks and meaning: Styles and switchings. Soziale Systeme, 13(1), 2.
