”Miksi tieteenala, jonka eetos oli liittynyt rauhanomaisen muutoksen edistämiseen, konfliktien rauhanomaiseen ratkaisemiseen ja sodan syttymisen estämiseen oli muuttunut kuhnilaisittain määriteltynä normaalitieteeksi, jossa ennalta annetut tutkimuskysymykset ja määrälliset tutkimusmenetelmät ohjasivat tutkimusasetelmien muodostamista?”
Näky! Tarja Väyrynen on Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuksen professori. Hän on myös tutkimuskeskus TAPRI:n johtaja. Väyrysen professuuria juhlistettiin luennolla: ”Rauhan‑ ja konfliktintutkimuksen tiedonintressit”.
Kuvaus: Meri Vainiomäki, leikkaus: Matti Kortesoja.
Väyrynen tarkastelee kulttuurista ympäristöä, jossa konfliktit syntyvät ja niiden seuraukset saavat merkityksiä. Keskeisiä kysymyksiä hänen työssään ovat identiteetti, väkivallan sukupuolittunut luonne, poliittisten toimijoiden kytkeytyminen ihmisten liikkuvuuteen sekä kehollisuus ja sotien jälkeisten yhteiskuntien muisti.
Rauhan- ja konfliktintutkimus sai alkunsa ensimmäisen maailmansodan kauhuista ja huolesta sen toistumisesta. Väyrysen mukaan tutkimusala ei kuitenkaan kanna enää huolta (Saks. Sorge) maailman tilasta, vaan se on paikoitellen jopa vieraantunut alan alkuperäisestä eetoksesta.
1970-luvun alun radikaalit syyttivät rauhantutkimusta esimerkiksi olemassa olevien valtarakenteiden tukemisesta ja sen latteasta yhteiskuntakäsityksestä. Tämä oli myös tutkijayhteisön sisäisen eriytymisen ja polarisoitumisen aikaa. Nykyisin rauhantutkijat ovat kriittisessä suhteessa kansainvälisten suhteiden ja strategian tutkijoiden kanssa, jotka ovat kiinnostuneita ennen kaikkea vallan ja voiman käsitteistä sekä sodasta.
Vuonna 2008 Väyrynen kollegoineen kirjoittivat kansainvälisessä artikkelissaan kriittisestä rauhantutkimuksesta. Väyrysen mukaan kriittinen tutkimus käsittelee erityisesti ajankohtaisia yhteiskunnallisia ongelmia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä itsereflektiivisesti ja kontekstisidonnaisesti suhtautuen kriittisesti ennalta annettuihin teorioihin ja käsitteisiin. Tutkimuksen mukaan tieteenala on luopunut tällaisesta kriittisyydestä sen keskeisimmissä journaaleissa, joissa vain pieni osa artikkeleista edustaa kriittistä tutkimusta.
Toisin sanoen rauhan- ja konfliktintutkimus on muuttunut paradigmaltaan osaksi niin kutsuttua normaalitiedettä. Väyrynen kutsuu sen kontrolliin pyrkivää tiedonintressiä tekniseksi. Se on kausaalisuhteiden analyysiä, jota tehdään kvantitatiivisen tutkimuksen menetelmin huomattavassa osassa rauhan- ja konfliktintutkimusta.
Suuri osa rauhan- ja konfliktintutkimuksesta on Väyrysen mukaan tiedonintressiltään käytännöllistä, ei-kriittistä, mikä palvelee ennen kaikkea poliittista päätöksentekoa. Kööpenhaminassa kriittistä tutkimusta tehnyt yliopiston tutkimuslaitos esimerkiksi sulautettiin osaksi Tanskan Ulkopoliittista instituuttia. Suomessakin strateginen tutkimus ja -tutkimusrahoitus ovat nousussa. Ruotsi on sen sijaan rauhan- ja konfliktintutkimuksen suurvalta, Väyrynen toteaa luennossaan.
Väyrynen kiinnittää tutkimusryhmänsä kanssa huomiota arjen ilmiöihin. He tutkivat esimerkiksi turvattomuuden tunnetta ja toisaalta sitä, minkälaisia keinoja ihmisillä on vastustaa heihin kohdistuvaa vallankäyttöä. Esimerkiksi rajoja ja maahanmuuttoa koskeva tutkimus näyttäytyy erilaisena, kun sitä lähestyy kehollisuuden ja vallan käytön kautta. Lisäksi kollektiivisen muistin ja muistamisen tutkimus sekä toisaalta vaiettujen ja yksilöllisten muistojen tutkiminen sodasta kiinnostavat Väyrystä.
Luentonsa lopussa Väyrynen korostaa vielä emansipatorisen tiedonintressin merkitystä, joka nousee tekemällä työtä yhdessä tutkittavien kanssa, ei tutkijan itsensä asettamina esioletuksina. Lopuksi Väyrynen viittaa professori Laura Huttusen luentoon siitä, että transnationaalin, tieteidenvälisen ja monimenetelmällisen tutkijan paikka on kuin värikäs teltta, joka pystytetään tilapäisesti joutomaille, joille kukaan muu ei vaivaudu sitä pystyttämään.
Väyrysen puheesta tekstiksi toimittanut: Matti Kortesoja.
