”Viime vuosina on eri tahoilta esitetty, että kontrafaktuaalisen kausaation ja kausaalisen selittämisen teorian näkökulmasta voidaan hyvin ajatella, että myös esimerkiksi historiassa ja yhteiskuntatieteissä voidaan esittää ja esitetään kausaalisia selityksiä.”
Alustus! Yhteiskuntatieteisiin tai laajemminkin ihmistieteisiin liittyvää tieteenfilosofista keskustelua on pitkään hallinnut vastakkainasettelu tieteiden ykseyttä korostavan väljässä mielessä positivistisen perinteen ja toisaalta ihmistieteiden erityislaatuisuutta suhteessa luonnontieteisiin korostavan moninaisen hermeneuttisen ja ymmärtävän ihmistieteen perinteen (nk. Verstehen-perinne) välillä. Edellinen on esittänyt, että kaikki tiede pyrkii – paitsi tietysti kohteensa kuvaamiseen – kausaaliseen selittämiseen. Jälkimmäisessä perinteessä taas on esitetty, että vain luonnontieteet selittävät kohteitaan kausaalisesti, kun taas ihmistieteet pyrkivät ymmärtämään kohdettaan (ks. Outhwaite 1975, Martin 2000, Raatikainen 2004).
Kiista on vanha. Se voidaan johtaa ainakin Wilhelm Diltheyn jo 1880-luvulla esittämään kritiikkiin John Stuart Milliä kohtaan (Dilthey 1883), mutta se kuumeni aivan uudella tavalla erityisesti positivistifilosofi Carl Hempelin vuonna 1942 ilmestyneen kuuluisan kirjoituksen ”The function of general laws in history” seurauksena. Hempel esitti, että aivan kuten luonnontieteissä, myös historiassa – ja ylipäänsä kaikissa yhteiskunta- ja ihmistieteissä – esitetään kausaalisiin lakeihin nojaavia kausaalisia selityksiä.
Hempelin näkemyksen taustalla on ajatus, jonka mukaan tieteellinen selittäminen tapahtuu olennaisesti luonnonlakien avulla: kausaalisessa selityksessä tapahtuma tavallaan asetetaan maailman lainomaiseen järjestykseen. Yksittäistapauksen kausaalinen selittäminen koostuu tästä näkökulmasta aina sen alistamisesta yleisten lakien alaisuuteen. Tätä vaikutusvaltaista kuvaa selittämisestä on kutsuttu monilla nimillä: selittämisen peittävän lain malli, subsumptioteoria tai deduktiivis-nomologinen malli (ks. esim. Niiniluoto 1983). Usein sitä on kutsuttu vain ”Hempelin malliksi” (vrt. Hempel 1965).
Hempelin ja hänen hengenheimolaistensa vastustajat ovat puolestaan esittäneet, ettei historiassa, yhteiskuntatieteissä tai ylipäänsä ihmistieteissä esitetä eikä voida esittää kausaalisia selityksiä. Sen sijaan niille on olemuksellista pyrkimys tutkittavien ihmisten sisäisen elämän tuntemiseen: heidän toimintaansa ohjaavien sisäisten motiivien ja perusteiden ymmärtäminen. Ihmistieteet poikkeavat tämän näkemyksen mukaan tavoitteeltaan laadullisesti ja jyrkästi luonnontieteistä.
Väittely keskittyi paljolti historiantutkimukseen, mutta keskustelun relevanssi on tietysti paljon yleisempi. Hempelin kriitikot, esimerkiksi Donagan (1964), ovat esittäneet, että tosi asiassa ei tiedetä inhimillistä käyttäytymistä eikä laajempaa historiallisten tapahtumien seuraamista koskevia lakeja. Tästä on päätelty, että historia ja muut ihmistieteet eivät voi esittää kausaalisia selityksiä, vaan niiden tavoitteena on sen sijaan ymmärtäminen. Moni näkyy edelleen uskovan, että tämä on se filosofinen perusasetelma, jossa itse kunkin on valittava puolensa. Hempelin ja positivismin kriitikot ovat näin ottaneet annettuna, että Hempelin tukema peittävän lain malli, jota siis kutsutaan yleisesti myös Hempelin malliksi, on ilman muuta pätevä teoria kausaalisesta selittämisestä.
Viime vuosikymmenenä tieteenfilosofian maasto on kuitenkin muuttunut merkittävästi. Tieteenfilosofiassa ollaan tänä päivänä yleisesti sitä mieltä, että peittävän lain malli on täysin kestämätön teoria myös selittämiselle luonnontieteissä ja ylipäänsä kausaaliselle selittämiselle. Ensiksi, se ei kykene erottamaan toisistaan todella kausaalisesti relevantteja tekijöitä ja pelkkiä satunnaisia korrelaatioita. Toiseksi, edes monissa luonnontieteissä kuten biologiassa ei juurikaan esiinny lakeja, mutta silti niissä selvästikin annetaan koko ajan selityksiä, jotka ovat kaiken järjen mukaan kausaalisia.
Perinteisesti selittämisen peittävän lain mallia on motivoitu positivistis-empiristisellä (muiden muassa Hume, Mill, Hempel) käsityksellä kausaatiosta: sen mukaan havainnon tasolla voimme tietää ainoastaan, että tietyntyyppiset havaittavat tapahtumat esiintyvät säännönmukaisesti toisentyyppisten havaittavien tapahtumien jälkeen. Tämä kuva johtaa kuitenkin edellä mainittuihin ongelmiin.
Filosofiassa ovat jo pitkään kasvattaneet suosiotaan erilaiset kontrafaktuaaliset teoriat kausaatiosta (ks. Menzies 2014). Tärkeitä teorian uranuurtajia ovat olleet J.L. Mackie (1965, 1974) ja David Lewis (1973, 2000). Nämä teoriat perustuvat tietynlaisiin ”entä jos” -tarkasteluihin. Ajatus on karkeasti seuraava: Oletetaan että on tapahtunut A ja sitten B. Missä tilanteessa voidaan päätellä, että A oli B:n syy ts. että tapahtumien välisessä suhteessa on todella kyse kausaatiosta eikä pelkästä satunnaisesta korrelaatiosta? Kysymyksessä on tämän teorian mukaan aito syy-vaikutus-suhde mikäli seuraava tosiasioiden vastaisesta eli kontrafaktuaalisesta tilanteesta puhuva ehtolause on tosi:
Jos olisikin tapahtunut ei-A, niin olisi myös tapahtunut ei-B.
Tai hieman toisin sanoin:
Jos A ei olisi tapahtunut, niin myöskään B ei olisi tapahtunut.
Tämä analyysi kausaatiosta ts. syy-vaikutus-suhteesta ei edellytä, että A:n ja B:n esiintyminen olisi erikoistapaus mistään yleisestä laista. Kontrafaktuaalinen teoria sallii, että ainutkertaistenkin tapahtumien välillä on kausaalinen suhde ja että ainutkertaiselle, esimerkiksi historialliselle, tapahtumalle voidaan esittää tosi kausaalinen selitys.
Viime aikoina tieteenfilosofiassa on saavuttanut yhä kasvavaa suosiota niin kutsuttu interventionistinen teoria kausaatiosta. Se on kontrafaktuaalisen teorian moderni ja sofistikoitu muunnelma. Siihen perustuva selittämisen teoria on myös lupaava ehdokas korvaajaksi peittävän lain mallille tieteellisestä selittämisestä. Teoriaa on tieteenfilosofiassa kehittänyt erityisesti James Woodward (2003). Tämän teorian keskeinen käsite on interventio.
Heuristisesti interventioita voidaan ajatella hypoteettisina inhimillisen toimijan suorittamina idealisoituina kokeina. Interventionistinen teoria kausaatiosta ei kuitenkaan ole ongelmallisella tavalla ihmiskeskeinen, sillä interventio voidaan määritellä viittaamatta inhimilliseen toimintaan. Interventionistisessa kausaation teoriassa tarkastelut perustuvat erityisesti seuraavan tapaisille kontrafaktuaalisille ehtolauseille:
Jos joku interventio olisi estänyt A:n tapahtumisen, myöskään B ei olisi tapahtunut.
Jos tämä ehtolause pätee, A on B:n syy; muussa tapauksessa ei.
Viime vuosina on eri tahoilta esitetty, että kontrafaktuaalisen kausaation ja kausaalisen selittämisen teorian näkökulmasta voidaan hyvin ajatella, että myös esimerkiksi historiassa ja yhteiskuntatieteissä voidaan esittää ja esitetään kausaalisia selityksiä (ks. esim. Lebow 2010; Raatikainen 2011; Nolan 2013).
Lebow (2010) tarkastelee esimerkiksi I maailmansodan puhkeamisen historiallisia selityksiä kontrafaktuaalisen kausaation teorian näkökulmasta. Olen itse puolestani tehnyt (Raatikainen 2011) melko yksityiskohtaisen tapaustutkimuksen suomalaisen historian tutkijoita paljon kiinnostaneesta Nuijasodasta (1596–97); historiantutkijoiden tulkinnat siitä on varsin luontevaa analysoida kontrafaktuaalisen tai erityisesti interventionistisen kausaation teorian mukaisesti ja pitää niitä kausaalisina selityksinä. Ja vaikka keskeisiä historiallisia toimijoita ohjanneet erityiset uskomukset, toiveet, vaikuttimet ja motiivit ovatkin sisäisiä mentaalisia asioita, myös ne voivat tästä näkökulmasta aivan hyvin olla toiminnan ja tapahtumien syitä.
Jos siis kausaatio ymmärretään viimeaikaisen filosofian yleistyvän konsensuksen mukaisesti kontrafaktuaaliseksi riippuvuudeksi, eikä lakeihin perustuvana toistuvana säännönmukaisuutena, ei ole mitään estettä lukea historian ja yhteiskuntatieteiden selityksiä kausaalisina, syihin vetoavina selityksinä. Myös historiallisten toimijoiden ”sisäiset” mielentilat tai motiivit voivat olla tällaisia syitä.
Ymmärtämisen ja selittämisen koko vastakkainasettelu on ajan tasalla olevan tieteenfilosofian näkökulmasta ennen kaikkea vanhentuneeseen positivistiseen kuvaan kausaatiosta ja kausaalisesta selittämisestä perustuva sekaannus. Ymmärtämisellä voidaan tietysti eri yhteyksissä tarkoittaa lukuisia erilaisia asioita, mutta tässä kiistassa se todellakin yleisimmin tarkoittaa inhimillisten toimijoiden käyttäytymisen ja toiminnan ymmärtämistä niitä ohjaavien sisäisten motiivien ja perusteiden pohjalta. Ymmärtäminen tässä mielessä ei ole mikään kausaalisen selittämisen siitä laadullisesti poikkeava vastakohta – se on kausaalista selittämistä.
Kirjallisuus
Dilthey, Wilhelm (1883). Einleitung in die Geisteswissenschaften. Julkaistu uudelleen teoksessa Wilhelm Dilthey, Gesammelte Schriften. Band I. Stuttgart: B. G. Teubner, 1959.
Donagan, Alan (1964). “The Popper-Hempel Theory Reconsidered”, teoksessa History and Theory 4, 3–26.
Hempel, Carl (1942). ”The Function of General Laws in History”, Journal of Philosophy 39 (2): 35-48. Julkaistu uudelleen teoksessa Hempel 1965.
–––, (1965). Aspects of Scientific Explanation and Other Essays in the Philosophy of Science. New York: Free Press.
Lebow, Richard Ned (2010). Forbidden Fruit: Counterfactuals and International Relations. Princeton and Oxford: Princeton University Press.
Lewis, David (1973). “Causation”, Journal of Philosophy, 70: 556–67.
–––, (2000). “Causation as Influence”, Journal of Philosophy, 97: 182–97.
Mackie, John L. (1974). The Cement of the Universe, Oxford: Oxford University Press.
Martin, Michael (2000). Verstehen. The Uses of Understanding in Social Sciences. New Brunswick: Transaction Publishers.
Menzies, Peter (2014). ”Counterfactual Theories of Causation”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2014 Edition), Edward N. Zalta (ed.).
Niiniluoto, Ilkka (1983). Tieteellinen päättely ja selittäminen. Helsinki: Otava.
Nolan, Daniel (2013). “Why Historians (and Everyone Else) Should Care about counterfactuals”, Philosophical Studies 163, Issue 2, 317–335.
Outhwaite, William (1975). Understanding Social Life: The Method Called Verstehen. London:
George Allen & Unwin.
Raatikainen, Panu (2004), Ihmistieteet ja filosofia, Gaudeamus, Helsinki.
Raatikainen, Panu (2011). ”Teon teoria ja historiallinen selittäminen”; Tiede & Edistys 4/2011, 291–300.
Woodward, James (2003). Making Things Happen: A Theory of Causal Explanation, Oxford: Oxford University Press.
