Kirjasta! Mikko Lehtonen tunnetaan kulttuuritutkimuksen moniottelijana, jonka tuotanto liikkuu niin yleisen teorian kuin erilaisten tapaustutkimuksien tasolla. Teoreettisena ajattelijana Lehtonen on ennen muuta synteettinen esseisti, yleiskatsauksellisuuden etsijä.
Tämä näkyi jo Kykloopin ja kojootin alaotsikossa: subjekti 1600–1900 -lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Täältä juontaa Lehtosen kulttuuritutkimuksen metateoreettinen missio, kartesiolaisen maailmankuvan problematisointi ja modernin tieteen ajatusmuotoihin ankkuroituneen subjekti – objekti dualismin purkaminen.
Tehtävä vaatii liikkumaan laajalla alueella ja vuosisatojen perspektiivissä. Kun maalataan suurella pensselillä, yksityiskohdat eivät voi olla tarkkoja. Mutta tämä ei ole olennaista, kun tähtäimessä ovat länsimaiseen kulttuuriimme valautuneet ajatustottumukset juurineen.
Ensimmäinen suuri synteesi tällä retkellä oli Merkitysten maailma, jossa osoitettiin merkitysten maailmallisuus, tämänpuoleisuus. Kirjan kansainvälisessä editiossa merkitykset tarkentuivat teksteiksi. Merkitysten maailmallisuus, (inter)tekstuaalisuus ja kulttuurin multimodaalisuus näyttivät tarjoavan vaihtoehdon kartesiolaiselle dualismille. Jokin tässä jäi kuitenkin kaihertamaan. Kartesiusta ei sittenkään oltu selätetty.
Ohjelma oli kirjoitettava uusiksi vielä kerran.
Maa-ilma jatkaa merkitysten maailmallistamista, nyt materialistisemmin mutta edelleenkin synteettisenä esseenä, yleiskatsauksellisena, Kartesiuksen tuolle puolen tähdäten, mutta myös maalliseen utopiaan kurkottaen. Lukijan näkökulmasta voisi nostaa esiin lukuisia kysymyksiä, tässä vain muutama niistä.
Lukija kysyy – kirjoittaja vastaa
Kysymys: Edellisissä kirjoissasi korostit merkitysten maailmallisuutta ja tekstuaalisuutta. Nyt katse kohdistuu ruumiillisuuteen. Et kuitenkaan määrittele kovinkaan tarkasti Maa-ilman käsitteellistä suhdetta aikaisempiin teksteihisi. Onko kyse vain vanhojen työkalujen hiomisesta entistä terävämmiksi, vai onko taustalla syvempi tyytymättömyys aiempien analyysien käsitteelliseen selitysvoimaan, peräti katkos ajattelussasi?
Mikko Lehtonen: Kiitos, Jussi, kysymästä! Jos jokin ero aiempiin kirjoihin olisi tuotettava, olisi se kaiketi, että kun Kyklooppi ja kojootti yritti ottaa kriittisesti haltuun tiettyjä moderneja ajatusmuotoja ja Merkitysten maailma lähestyi maailmaa arkisten merkitysten suunnasta pyrkien ylittämään nuo subjekti-objekti -jakoihin perustuvat ajatusmuodot, Maa-ilma lähestyy merkityksiä maailman suunnasta pyrkien sekin tuottamaan vaihtoehtoisia jäsennyksiä. En tiedä onko tämä katkos, mutta kyllä kai se jonkinlainen näkökulman vaihdos on. Peruskysymykset säilyvät kyllä samoina, mutta nyt niihin paneudutaan ensi sijassa niin sanotusti reaalisen piirissä, johon merkitykset sitten suhteutetaan. Kokonaan uutta on ruumiillisuuden lisäksi ehkä kirjan kolmannen osan yritys tarkastella yhteiskuntaa ilman, että lähtökohdaksi otettaisiin totuttu moderni kolmijako talouteen, politiikkaan ja kulttuuriin. Tässä ei tosin ole sinänsä paljoa uutta niin sanotun kulttuurintutkimuksen pitkän linjan kannalta, jota on jo vuosikymmeniä kiinnostanut konjunktuurien analysoiminen eli sen tarkastelu, kuinka yhteiskunnallisen uusintamisen taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset aspektit kulloinkin niveltyvät eli artikuloituvat toisiinsa.
Kysymys: Maa-ilma on hengästyttävä yhteenveto tietyistä kulttuuritutkimuksessa ja sen raja-alueilla käydyistä keskusteluista. Yleiskatsauksellisuus vaatii laajaa lukeneisuutta. Jos laskin oikein viittaat yli 600 lähteeseen. Tämä herättää kunnioitusta, mutta nostaa vääjäämättä esiin myös kysymyksen siitä kuinka lähteitä luetaan. Tekstisi pinnalla näyttää siltä, että yhdistät suoraviivaisesti toisiinsa käsitteiden etymologiaa ja uusinta tutkimusta. Miten näiden synteesi rakennetaan? Mikä on lukemisen metodisi?
ML: Tylsyyden uhallakin siteeraan kirjan saatesanoja:
”Yhdessä kirjan koetteluluontoisuuden kanssa monitieteisyys merkitsee sitä, että en käy läpi juuriaan myöten kaikkia niitä keskusteluja, joihin viittaan. Kirjan aihepiiri on siksi laaja, että useissa kohdissa joudun tiivistämään mutkikkaita ajatuskulkuja ja sivuuttamaan kiinnostavia ulottuvuuksia. Läheskään aina en paneudu teoreettisiin keskusteluihin syövereitä myöten. Sen, mitä kulloinkin otan esiin ja mitä en, sanelee tavoitteeni eli materiaalisuuden ja symbolisuuden suhteiden tarkastelu. En myöskään väitä, että tapani käyttää eri tutkijoiden ajatuksia tekisi aina oikeutta heidän työnsä kaikille ulottuvuuksille.
Ymmärrän hyvin, jos tällainen generalistinen suruttomuus saa jotkut spesialistit kohottelemaan kulmiaan. Yhdessä kirjassa on kuitenkin mahdotonta käydä läpi juurta jaksaen kaikki aihepiirini kannalta relevantit keskustelut ja kaikkien käyttämieni ajattelijoiden tuotannon kaikki ulottuvuudet. Toivon tässä ymmärrystä. Sille en tietenkään pyydä ymmärrystä, jos olen yksinkertaistanut liikaa tai ymmärtänyt väärin. En kuvittele, että generalismi olisi automaattisesti parempaa kuin spesialisoituminen. Molempia tarvitaan. Ilman lukemattomien spesialistien tuottamaa tietoa en olisi voinut rakentaa sellaista yleiskuvaa, jota tavoittelen.”
Etymologiat ovat vanha keppihevoseni, jolla pyrin ratsastamaan (vain) silloin, kun käsitteiden purkaminen näyttäisi avaavan uusia näkökulmia maailmaan. Ehkä etymologioiden kaivelu on osa pyrkimystä denaturalisoida tiettyjä moderneja ajatusmuotoja. (Esimerkki tästä on Maa-ilman sivulta 188 löytyvä käsitteen ’subjekti’ runtelu.)
Kysymys: Maa-ilman alussa kertaat kartesiolaisen tieteen kritiikin ydinkohdat. Seuraavissa osissa muotoilet kulttuurimaterialistisen ohjelmasi uudelleen. Kirjan lopussa kurkotat utooppisesti kohti minimaalisesti hyvää maailmaa. Kirjan loppu jää selvästikin luonnosmaisemmaksi kuin sitä edeltävät osiot. Voisitko vielä avata hieman minimaalisen utopian ideaasi? Ja sitä millaisena näet kulttuuritutkijan konkreettiset mahdollisuudet hyvän elämän utopioiden kehittelyssä?
ML: Utooppisella ajattelulla on merkityksensä kaikkina aikoina, mutta ehkä erityisesti murroskausina. Kaksi viikkoa Kreikan vaalien jälkeen on varhaista sanoa, mitä uusliberaalille järjestykselle on Euroopan – saati maailman – mitassa tapahtumassa. Tuntuu kuitenkin siltä, että nykyisessä konjunktuurissa tulevaisuus on varastettu kahdellakin tapaa. Yhtäältä nykyiset vallanpitäjät antavat ymmärtää, että elämme jo tulevaisuudessa. Toisaalta näkyvimmät tulevaisuutta koskevat hahmotelmat lähtevät siitä, että kaikki jatkuu hamaan tulevaisuuteen kutakuinkin sellaisena kuin nytkin. Vaihtoehtoja ei ole. Jos jotkut niitä esittävät, heidät leimataan äärivoimiksi tai naiiveiksi haihattelijoiksi. Tuntuu siltä, että elämme jonkinlaista ”ei enää – ei vielä” -vaihetta, jossa vanhat vallitsevat jäsennykset ovat problematisoituneet ja tulevat haastetuiksi yhä useammalta suunnalta, mutta uusia jäsennyksiä – saati niiden toteuttamiseksi tarvittavaa poliittista voimaa – ollaan yhä vasta hakemassa.
Mikään – edes uusliberalistinen järjestys, jos siitä voi edes puhua yhtenä järjestyksenä – ei ole ikuista. Kesällä luin venäläisen Alexei Yurchakin kirjan Neuvostoliiton kahdesta viime vuosikymmenestä (”Everything Was Forever, Until It Was No More”), jossa selvitetään, miksi ensin neuvostojärjestys tuntui ikuiselta ja sitten kaikista oli maailman luonnollisinta, että se romahti. Ehkä tällaisen kirjan voi kirjoittaa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä lännen poliittista muutoksista, kuka tietää.
Minimiutopiaa koskeva ajatus on varastettu Norman Gerasilta. Kyseessä olisi reilu yhteiskunta, joka yleisesti ottaen takaisi jäsenilleen siedettävän elämän materiaalisen ja sosiaalisen perustan. Tällaisesta yhteiskunnasta olisi poistettu vakavimmat nykyään tunnetut sosiaaliset ja poliittiset epäkohdat. Termi ’minimiutopia’ on tietysti oksymoron, kahden yhteen sopimattoman jäsenen liitto. Sen oksymoronisuus kertoo kuitenkin jotain tästä ajasta. Aineelliset edellytykset siedettävän elämän turvaamiseksi kaikille ovat olemassa, mutta siitä huolimatta ihmisarvon ottaminen politiikan lähtökohdaksi talouden niin sanottujen välttämättömyyksien sijaan vaikuttaa utooppiselta mahdollisuudelta. Tämä liittyy tietysti siihen, että minimiutopian toteuttaminen edellyttäisi mittavia taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia muutoksia, joiden toteuttamiseksi tarvittaisiin riittävästi transnationaalista poliittista voimaa. Maa-ilman loppua (pun intended) siteeratakseni:
”Tarvitaan tuoreita näkemyksiä paitsi siitä, mitkä ovat välttämättömiä muutoksia, myös siitä, kuinka välttämättömästä voi tehdä mahdollista. Mihin voimiin, käytäntöihin ja käsityksiin on tartuttava, että kriisejä nyt ja tulevaisuudessa ratkottaisiin tarttumalla niiden syihin? Utooppisesta ajattelusta voi tulla vaikuttava voima, kun se kytkeytyy reaalisiin toimiin ja käytäntöihin, jotka enteilevät toisenlaista tulevaisuutta. Miten tuottaa yhdessä uusia jäsennyksiä, joilla tunnistetaan kohtia, joissa maailman menoon voi vaikuttavasti puuttua? Kuinka luoda uusia julkisoita ja saattaa yhteiseen keskusteluun ja toimintaan kaikki ne, jotka tavoittelevat ihmisarvoista tulevaisuutta? Millä tavoin rakentaa tiloja, joissa toisenlaista maailmaa koskevista toiveista ja ajatuksista voi tulla totta? Nykyhetken konkreettinen analysoiminen tästä näkökulmasta on kuitenkin toisen kirjan tehtävä.”
Keskustelu tästä – ja kaikesta muusta – jatkukoon! Optimismia tosin nävertää se tosiseikka, että tutkijoilla näyttää olevan entistä vähemmän sananvaltaa edes omaan työhönsä. Kun Jussi kysyy, miten kulttuurintutkija voi vaikuttaa, täytyy vain ihmetellä, kuinka tutkijat voisivat toteuttaa niin sanottua kolmatta tehtävää – yhteiskunnallista vuorovaikutusta, johon kuuluu kaiketi myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen –, kun tuntuu, että erilaisia tutkimusedellytyksiä heikentäviä ratkaisuja tehdään koko ajan ratkaisujen kohteiden päiden yli. Joskus heitin puolivitsinä, että nykyinen yliopistolaitos ja –hallinto muistuttavat Neuvostoliittoa sikäli, että tärkeää ei ole se, miten asiat ovat, vaan se, miltä ne näyttävät. Nyt tuntuu siltä, että ministeriössä ei enää välitetä edes siitä, että asiat näyttäisivät joltakin, vaan tehdään surutta erilaisia ratkaisuja asiantuntijaorganisaatioiden yli. En lähde tässä luettelemaan tällaisia ratkaisuja viime vuosilta. Jokainen osannee listata niitä itsekin.
Lähteet:
Lehtonen, Mikko (1994). Kyklooppi ja kojootti. Subjekti 1600 – 1900 -lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Tampere: Vastapaino.
Lehtonen, Mikko (1996). Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino.
Lehtonen, Mikko (2000). Cultural Analysis of Texts. London: Sage.
