Nosto! Tampereella museokeskus Vapriikissa on avautunut näyttely keskiajan pyhiinvaelluksista. Näyttelyn avulla on mahdollista muodostaa kuva siitä, miksi pyhiinvaelluksia tehtiin keskiajalla, mitä kaikkea niihin liittyi sekä minkälaisia kokemuksia pyhiinvaellukset taivaltajilleen antoivat. Näyttelyn aihetta käsittelevän kirjan Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: Kun maailma aukeni, on julkaissut Vapriikki yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa (SKS, 2014).
Kirjan ovat toimittaneet Tampereen yliopiston tutkimuskeskus Triviumin (Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies) tutkijat Sari Katajala-Peltomaa ja Christian Krötzl sekä Vapriikin näyttelystä vastaava filosofian tohtori Marjo Meriluoto-Jaakkola. Alusta! kysyi historian professori Krötzliltä ja yliopistotutkija Katajala-Peltomaalta keskiajan pyhiinvaelluksista.
Keskiajan pyhiinvaellukset historiallisena ilmiönä
– Politiikan ja hallinnon ylärakenteiden lisäksi pyhiinvaellukset liittyvät ihmisten elettyyn arkeen keskiajalla, Katajala-Peltomaa aloittaa.
– Ihmisten arkielämästä ja toiminnasta keskiajalla ei ole olemassa historiallisia lähteitä samaan tapaan kuin kuninkaista ja historiallisista taisteluista, joita on tutkittu paljon. Pyhiinvaellukset ovat ikkuna, joka avaa näkymän tavallisten ihmisten käyttäytymiseen ja tekemisiin, Krötzl jatkaa.
Pyhiinvaellukset olivat raskaita, hitaita ja vaarallisiakin matkoja. Maallisen kilvoittelun uskottiin lyhentävän kuoleman jälkeisessä kiirastulessa vietettyä aikaa. Hengellinen motivaatio oli keskiajalla kuitenkin vain yksi tekijä muiden syiden joukossa lähteä pyhiinvaellukselle. Pyhiinvaellusten vaikuttimena toimivat myös ei-hengelliset syyt. Pyhiinvaellusten avulla ihmiset pääsivät pois kotikonnuiltaan Krötzl huomauttaa:
– Ne olivat keino matkustaa aikana, jolloin liikkumisen vapautta ei ollut.
Pyhiinvaellukset ovat turismin historiallinen muoto, ja niitä tehdään noin 300 miljoonaa vuodessa. Tätä nykyä pyhiinvaellukset kohdistuvat vaikkapa Elvis-fanien pyhiinvaelluspaikka Gracelandiin. Niitä tehdään yhä myös kristinuskon tärkeimpiin kohteisiin kuten Jerusalemiin ja Roomaan, jotka ovat kristinuskon pyhiä kaupunkeja. Niissä sijaitsee myös useita merkittäviä kirkkoja ja pyhäinjäännöksiä. Lisäksi Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti (esp. Camino de Santiago) Santiago de Compostelaan Espanjassa on erittäin suosittu ympäri Eurooppaa.
Suomessa pyhiinvaelluksia tehtiin keskiaikaisista kaupungeistamme vanhimpaan, eli Turkuun. Siellä oli huomattava pyhäinjäännöskokoelma, tärkeimpänä piispa Henrikin reliikit. Suomesta matkattiin myös esimerkiksi Ruotsin Vadstenaan, missä sijaitsee Pyhän Birgitan luostari. Toivioretkiä toteutettiin täältä kuitenkin aina tunnetun maailman ääriin asti, eli kristinuskon pyhimpinä pidettyihin paikkoihin:
– Suomi onkin keskiajan Euroopan kaukaisin alue, mistä tehtiin myöhäiskeskiajalla säännöllisiä pyhiinvaellusmatkoja Santiago de Compostelaan, Krötzl toteaa.
– Pyhiinvaelluksia ei useimmiten tehty paikoille, joissa pyhiä ihmisiä oli elänyt vaan heidän hautojensa ja pienempien pyhäinjäännösten luo, sillä pyhä voima ”kiteytyi” reliikkeihin ja ikään kuin säteili sieltä ympäristöön, Katajala-Peltomaa täsmentää.
Kirkko mahdollisti pyhiinvaellusmatkojen tekemisen myös naisille ja köyhille, joiden pyhiinvaelluksista löytyy useita historiallisia lähteitä. Esimerkiksi Santiagon pyhiinvaelluksista on olemassa lähteitä lähes jokaisessa keskieurooppalaisessa kylässä ja niitä myös tutkitaan paljon. Suomen marginaalinen asema avaa tutkimuksen suhteen kokonaan uusia mahdollisuuksia, koska lähteitä on täällä niin vähän Krötzl kertoo:
– Pyhiinvaellusilmiön funktioista ei ole itse asiassa vielä hirveästi tutkimusta. Suomessa meillä on kansainvälisestikin arvokasta tutkimusta tähän ilmiöön liittyen. Vaikka täällä on vähän lähteitä, niin ne kattavat kuitenkin pitkän ajanjakson ja mahdollistavat helpommin esimerkiksi ajallisen kehityksen käsittelemistä kuin Keski-Euroopassa, missä yhdestä kaupungista saattaa helposti olla monta kertaa enemmän lähdeaineistoa kuin koko Suomesta.
Suullinen kulttuuri oli keskiajalla tärkeää ja tieto pyhiinvaelluksista levisi esimerkiksi pappien saarnojen kautta. Keski-Euroopassa julkaistiin myös eräänlaisia matkaoppaita, jotka suosittelivat nähtävyyksiä, majoitus- ja ruokapaikkoja sekä varoittelivat vaaranpaikoista pyhiinvaellusreittien varrella:
– Kirjoitustaito oli erittäin harvoilla ihmisillä samoin kuin lukutaito, Katajala-Peltomaa muistuttaa suullisen tiedon merkityksestä keskiajalla.
Erityisesti Rooma on taltioitu keskieurooppalaisissa matkaoppaissa. Pohjoismaista löytyy myös hyvin varhainen selostus erään apotin matkasta Islannista Norjan ja Saksan kautta Roomaan ja lopulta Palestiinaan 1100-luvun puolivälissä. Se sisältää tietoa paitsi pyhiinvaelluskohteista myös selvityksiä aiemmin viikinkien näillä alueilla tekemistä matkoista sekä kuvauksia Etelä-Euroopan maisemista ja ihmisistä, Krötzl kertoo.
Tärkeimpiä syitä lähteä pyhiinvaelluksille keskiajalla olivat pyhimykset, joita haluttiin kunnioittaa, kiittää tai pyytää apuun sekä kristillisen kirkon opetukset, eli syntien anteeksi antaminen ja niiden sovittaminen:
– Keskiajalla uskonto ja arkielämä nivoutuivat toisiinsa ja uskonto oli tapa elää ja olla osa yhteisöä. Pyhimykset toimivat esikuvina hyveelliseen elämään ja toimivat armon välittäjinä ja saivat sitä kautta aikaan ihmeitä. Pyhimykset eivät olleet ”puolijumalia”, eikä niitä tässä mielessä palvottu, Katajala-Peltomaa huomauttaa.
Pyhimykset olivat tyypillisesti varhaiskirkon marttyyreitä eli Raamatun henkilöitä. Suomessa oli myös oma pyhimys, eli piispa Henrik, jollaista ei esimerkiksi Baltian maissa ole. Krötzlin mukaan tämä saattaa johtua siitä, että Baltian maissa kristinuskoon tulo tapahtui verisesti niin sanotun miekkalähetyksen kautta, kun Suomessa prosessi on tapahtunut oma-aloitteisemmin. Pyhimyskultti on yksi identiteettitekijä, joka on sitonut keskiajalla Suomea muuhun Eurooppaan, esimerkiksi juuri pyhiinvaellusten kautta:
– Suomessa lähes jokaisesta kirkosta löytyi pyhän Jaakobin patsas tai fresko, missä hänet kuvataan pyhiinvaeltajana, Krötzl jatkaa.
Vapriikin näyttely
Keskiajalla (n. 500–1500) lähes jokainen kristitty teki elämänsä aikana ainakin yhden pyhiinvaelluksen. Tämä oli mahdollista, koska vaellukset tehtiin kirkon tarjoaman avun turvin ja vaeltajille tarjottiin niin maallista kuin taivaallista suojaa. Matkaa tehtiin viittaan, hattuun ja kaapuihin sonnustautuneina sekä kävelysauvan turvin. Asu oli vaatimaton ja korosti pyhiinvaeltajan asemaa hengellisenä kilvoittelijana. Pidemmällä matkalla mukana kulki kirkkoherran tai muun virallisen tahon myöntämä suojeluskirje, joka osoitti, että pyhiinvaeltaja on uskon asialla eikä väärinkäytä suojelusta. Vapriikin näyttely kertoo näistä asioista.
Vapriikin näyttelyyn on saatu esinelainoja yhdeksästä eri museosta. Arvokkaimpia näistä ovat British Museumista lainassa oleva Neitsyt Marian pyhäinjäännös; eli 1000-luvulla vuorikristallista valmistettu ampulli, jonne oli aikoinaan pantu talteen hänen hius. Historiallisesti merkittävin on kuitenkin Itämaan tietäjien eli kolmen kuninkaan reliikki, jota on säilytetty vuosituhat Kölnin tuomiokirkossa kullatussa lippaassa.
Varhaiskristilliseen uskoon kuuluu ajatus siitä, että pyhän ihmisen maallisilla jäänteillä on parantava vaikutus. Mikä tahansa materiaali, joka on ollut kosketuksissa pyhäinjäänteiden tai pyhimyksille kuuluneiden esineiden tai vaatteiden kanssa muuttuu pyhäksi. Näin ollen materiaalien välille uskotaan syntyvän ylimaallinen relaatio, joka erottaa ne arkisista tavaroista. Oleellista tässä on pyhän kokemus ja asettuminen osaksi historian jatkumoa.
Pyhäinjäännöksiä säilytetään vielä nykyäänkin jokaisen katolilaisen kirkon alttarin alla. Ihmiset myös kantoivat pyhäinjäännöksiä mukanaan esimerkiksi riipuksissa. Kirkot myös kilpailivat pyhäinjäännöksistä ja ne olivat keskiajalla merkittävä vaurastumisen lähde. Historiallisesti merkittäviä reliikkejä varastettiin sotasaaliina ja ne olivat kallisarvoisia aarteita Krötzl sanoo:
– Reliikkien saaminen johonkin paikkaan oli tärkeä identiteettitekijä ja se buustasi koko alueen taloutta ja kauppaa.
Esimerkiksi Köln oli nousemassa pohjoisen Euroopan tärkeimmäksi kauppakaupungiksi 1100-luvulla. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik Barbarossa määräsi vallatessaan Milanon, että kolmen kuninkaan reliikit otetaan mukaan Kölniin. Kölnistä tuli tärkeä pyhiinvaelluskohde, mikä näkyy myös pohjoismaisissa lähteissä Krötzl kertoo:
– Tuolloinhan ei ollut kansallisia identiteettejä ja identiteetti rakentui toisella tavalla ja pyhimykset olivat tärkeä identiteettitekijä. Se näkyy yhä suomalaisessa nimistössä.
”Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla” -näyttely ei ole niin näyttävä kuin Vapriikissa pari vuotta sitten esillä ollut kansainvälisen mittakaavan näyttely ”Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet”. Toisin kuin terrakottasoturit -näyttely, joka tuotiin tänne ulkomailta, pyhiinvaellusnäyttely on suunniteltu Tampereella, mikä oli usean vuoden projekti. Näyttelyssä harras tunnelma yhdistyy tutkittuun tietoon pyhiinvaelluksista ja keskiajasta, mikä tuodaan esiin mielenkiintoisten tarinoiden, kerronnallisuuden ja vuorovaikutteisen median avulla.
Tampereen yliopistossa järjestetään elokuussa 2015 pyhiinvaelluksia käsittelevä kansainvälinen konferenssi: Passages from Antiquity to the Middle Ages VI: On the Road. Travels, Pilgrimages and Social Interaction.
