”Vaikka Suomessa on historiallisesti aina ollut asunnottomuutta, niin asunnottomuuden tutkimus on ollut vähäistä. Erityisesti asunnottomuudessa elävien omia merkityksiä ei ole nostettu esiin tutkimusten avulla, saati sukupuolierityisestä näkökulmasta.”
Alustus! Tänään Suomessa elää noin 1800 asunnotonta naista. Missä he ovat? Enää harvoin vastaamme kävelee nainen, josta voimme ensi silmäyksellä nähdä, että tuossa vaeltaa asunnoton koko omaisuus mukanaan. Toisaalta, jos nainen kantaa mukanaan yhtä muovikassia, ei tule ensimmäiseksi mieleen, että siihen voi mahtua hänen koko elämänsä.
Naisten asunnottomuus on suurelta osin piiloasunnottomuutta, mikä tekee ilmiöstä vaikeasti hallittavan ja vaikeuttaa naisten tarpeisiin vastaavien palvelujen kehittämistä. Piiloasunnottomuus tarkoittaa sitä, että naiset majailevat tuttavien ja sukulaisten luona vailla tietoa vakinaisesta asunnosta. Aiemmat suomalaiset ja myös kansainväliset sosiaalityön tutkimukset (Granfelt 1998; Vanhala 2005; Kulmala 2006; Reeves et al. 2007; Join-Lambert 2009) liittävät naisten asunnottomuuteen tunteen kodittomuudesta, oman paikan ja lähipiirin puutteesta. Myös kulttuuriset mallitarinat vanhemmuudesta, perheestä, äitiydestä ja naiseudesta, ovat olleet aiemmassa tutkimuksessa sukupuoleen sidottuja.
Vaikka Suomessa on historiallisesti aina ollut asunnottomuutta, niin asunnottomuuden tutkimus on ollut vähäistä. Erityisesti asunnottomuudessa elävien omia merkityksiä ei ole nostettu esiin tutkimusten avulla, saati sukupuolierityisestä näkökulmasta. Tähän mennessä Riitta Granfeltin naisten asunnottomuudesta kertova väitöskirja vuodelta 1998 on ollut se tutkimus, johon Suomessa on viime vuosikymmeninä nojauduttu puhuttaessa naisten asunnottomuudesta. On aika tutkimuksen avulla tuoda esiin naisten asunnottomuuden ilmiötä 2010-luvulla ja eritellä sitä, miltä naisten asunnottomuus näyttää tällä hetkellä ja miten pystymme vastaamaan palveluiden avulla naisten tarpeisiin.
Naistyön toimintamuodot
Halusin päästä väitöskirjatutkimuksessani mahdollisimman lähelle yhteiskunnan marginaalissa eläviä asunnottomia naisia tarkastelemalla naisten asiakkuuksien merkityksiä viimesijaisessa auttamisjärjestelmässä, eli naistyössä. Tutkimani naistyö muodostui vuosina 2005–2007 neljästä diakoniaorganisaation toimintamuodosta: tukipiste, valmennuskeskus, valmentava ja kuntouttava koulutus sekä naisten asumisyksikkö, jotka muodostavat yhdessä kiinnostukseni kohteena olevan tapauksen eli naisten asunnottomuuden. Tapaustutkimuksen periaatteiden mukaisesti olen pysähtynyt tarkastelemaan naisten asunnottomuutta tiettynä ajankohtana ja tietyssä paikassa.
Etnografisella lähestymistavalla toteutetun marginalisaatiotutkimukseni tavoitteena oli päästä toisin sanoen mahdollisimman lähelle tutkittavaa ilmiötä eli naisten asunnottomuutta. Minulle etnografinen aineistonkeruu tarkoitti tapaa viettää aikaani naistyön toimintamuodoissa, tutustuen työntekijöihin ja asiakkaina olleisiin naisiin ja toimien yhdessä heidän kanssaan. Se tarkoitti läsnäoloa, vuorovaikutusta, naisten kohtaamista sekä arjen moninaisten tilanteiden näkemistä.
En etukäteen tiennyt, mitä naistyössä viettämäni kenttäjaksot pitävät sisällään. Jo ensimmäisenä päivänä epävarmuuteni hälveni, koska ymmärsin, että aineistonkeruutapani oli itselleni sekä haaste että rikkaus. Käytännössä oma olemiseni vaihteli toimintamuotojen mukaisesti ja pyrin osallistumaan toimintoihin kuten asiakkaina olleet naiset. Määritelmä ”olosuhteista riippuvainen aktivisti” kuvaa sitä, miten monin tavoin keräsin aineistoa ja vietin aikaani.
Esimerkiksi tukipisteellä join kahvia ja juttelin naisten kanssa. Valmennuskeskuksessa osallistuin ryhmätoimintaan, askartelin, tein ruukkuja, tuunasin vaatteita, osallistuin kulttuurikävelyille sekä liikuntaryhmään. Toiminnan ohella keskustelin naisten kanssa. Valmentavassa ja kuntouttavassa koulutuksessa sen sijaan istuin oppitunneilla hiljaisena sivustaseuraajana, mutta ennen ja jälkeen oppituntien jäin juttelemaan naisten kanssa. Asumisyksikössä tutkijan roolini poikkesi aiemmista. Kuljin työntekijän vierellä tapaamassa naisia, osallistuin viikkokokouksiin sekä jaoin naisille ruokaa. Tavoitteenani oli seurata vierestä työntekijöiden ja naisten kohtaamisia arjen käytännöissä. Jokainen naistyön toimintamuoto näyttäytyi minulle omanlaisenaan.
Tukipiste edusti matalan kynnyksen toimintaa, joka oli avoinna kaikille naisille. Tukipisteellä naisilla oli mahdollisuus viettää aikaa ja hoitaa asioitaan, esimerkiksi saada puhtaita vaatteita, käydä suihkussa, soittaa puhelimella tai keskustella työntekijöiden kanssa. Se tarjosi puitteet, jossa minun oli kaikkein helpointa kohdata naisia ja nähdä se, millaisia konkreettisia avuntarpeita heillä oli. Samanaikaisesti tukipiste oli itselleni kaikkein haastavin toimintamuoto. Naiset tulivat todella lähelle: he puhuivat lähellä kasvojani, välillä jopa koskettaen. Naiset saattoivat olla päihtyneitä, sekavanoloisia, hiljaisia, puhumattomia tai omiin oloihinsa vetäytyneitä. Monet naiset kertoivat kuitenkin hyvin avoimesti asioistaan, arjestaan, elämänvaiheistaan tai rikollisesta toiminnastaan.
Valmennuskeskus sijaitsi fyysisesti tukipisteen vieressä. Se oli kuitenkin täysin erilainen ympäristö kuin tukipiste. Valmennuskeskuksen asiakkaat osallistuivat sekä yksilö- että ryhmätoimintaan. Naiset olivat kokeneet asunnottomuutta, mutta heillä ei ollut sellaisia arkipäivän avun tarpeita kuin tukipisteellä asioineilla naisilla ja he muistelivat asunnottomuutta taakse jääneenä elämänvaiheena.
Valmentava ja kuntouttava koulutus koostui intensiivisestä, muutaman kuukauden kestoisesta työelämään valmentavasta kurssista. Koulutukseen sisältyi harjoittelujaksoja sekä oppitunteja. Istuin oppitunneilla hiljaa ja kirjasin ylös havaintoja. Oppitunneilla naiset määrittyivät pärjääjiksi, mutta yhdessä tekemällämme kulttuurikävelyllä monet naiset määrittivät itsensä taustansa mukaisesti, kuten huostaan otettujen lasten äiti, korvaushoidossa oleva narkomaani sekä väkivaltaisesta parisuhteesta toipuva nainen. Yhteistä heille kaikille oli asunnottomuus osana elämänhistoriaa.
Asumisyksikkö sijaitsi samassa talossa kuin tukipiste ja valmennuskeskus. Se muodostui kahdesta kerroksesta, jossa asui 28 naista omissa asunnoissaan. Naisilla oli käytössään myös yleiset ja yhteiset tilat, kuten keittiö ja parveke. Asumisyksikön työntekijät olivat samoja kuin tukipisteellä. Vietin aikaani asumisyksikön yhteisissä tiloissa kulkemalla työntekijöiden vierellä, jakamalla heidän apunaan naisille ruokaa sekä osallistumalla asumisyksikön viikkokokouksiin.
Asumisyksikössä asuneet naiset määriteltiin pitkäaikaisasunnottomiksi, koska heidän asunnottomuutensa oli pitkittynyttä tai oli vaarassa pitkittyä ja monella oli päihteiden käyttöä sekä erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. Työntekijät kävivät asunnoissa herättämässä naisia, viemässä heille lääkkeitä, hakemassa heitä johonkin toimintaan tai palveluun tai tarkistamassa, että asukas oli kunnossa ja asunto siisti. Työntekijöiden rinnalla kulkeminen mahdollisti ammatillisten pohdintojen jakamisen, koska monien asiakastilanteiden jälkeen työntekijät halusivat keskustella ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Uskon, että nämä keskustelut syvensivät paitsi omaa ymmärrystäni, myös työntekijöiden luottamusta minua kohtaan.
Tuloksia ja johtopäätöksiä
Osallistuvaa havainnointia täydensin työntekijöiden ja naisten haastatteluilla, työntekijöiden päiväkirjalla sekä omalla kenttäpäiväkirjalla. Aineistonkeruumenetelmäni sai aikaan sen, että minulla oli valtavasti aineistoa ja sitä lukiessani löysin analyyttiset käsitteet, joiden avulla pystyin analysoimaan aineistokokonaisuutta yksityiskohtaisemmin sekä toisaalta ottamaan siihen etäisyyttä.
Sosiaaliseen konstruktionismiin ja diskurssianalyysiin pohjautuneiden analyyttisten käsitteiden (tulkintarepertuaari, identiteetti, selonteko ja kategoriapari) avulla tarkastelin naistyön asiakkuuksien merkityksiä neljästä eri suunnasta. Ensinnäkin paneuduin siihen, miten asiakkaina olleet naiset itse merkityksellistävät naistyön naiserityisyyden, oliko sillä jotain merkitystä naisten asiakkuuksille. Toiseksi tulkitsin sitä, miten naistyön toimintamuodot ja naisten tarpeet kohtaavat. Kolmanneksi määrittelin, miten valmennuskeskus määräaikaisena projektina pystyy vastaamaan naisten pitkäaikaisiin tarpeisiin. Neljänneksi toin esiin sen, miten asumisyksikön arjen kohtaamisissa työntekijät ja asiakkaat neuvottelevat asiakkuuksien merkityksistä.
Näitä neljää näkökulmaa tulkitsin aikaan ja paikkaan sidottuina asiakkuusidentiteetteinä. Väitöskirjani keskeisenä tuloksena ovat asiakkuusidentiteettien ääripäät, vahvat, toiminnan tavoitteiden mukaiset asiakkuudet sekä heikot, toiminnassa hyväksytyt asiakkuudet. Vahvat, toiminnan tavoitteiden mukaiset asiakkuudet tarkoittavat työntekijöiden ja naisten välistä yhteistä ymmärrystä ja jaettua merkitystä siitä, että toimintamuodot vastaavat naisten tarpeisiin. Työntekijät ja asiakkaina olevat naiset tulkitsevat kohtaamisen kokonaisvaltaiseksi, luottamukselliseksi ja turvalliseksi. Heikot, toiminnassa hyväksytyt asiakkuudet rakentuvat diakoniatyön peruslähtökohtien varaan ja tavoitteeseen siitä, että naiset kiinnittyvät edes jollakin tavalla naistyöhön. Heikot asiakkuudet näyttäytyvät monelle naiselle tunteena poissaolosta, vaikka olisi läsnä samassa ajassa, tilassa ja paikassa muiden naisten sekä työntekijöiden kanssa.
Tutkimukseni tulokset tekevät näkyväksi sen ympäristön, jossa naistyön asiakkuusidentiteettejä rakennetaan. Valotan väitöskirjassani naistyön kiinnipitävän ympäristön eri puolia, konkreettista vuorovaikutusta, hoivaa, huolenpitoa ja läsnäoloa sukupuolierityisessä ympäristössä, mutta myös henkistä, hengellistä ja tunnetason kosketusta. Tulokset määrittävät myös poissulkevan ympäristön piirteitä, mikä näkyy institutionaalisina hallinnan käytäntöinä sekä työntekijöiden palveluohjauksena. Tulkintani mukaan poissulkeva ympäristö rajaa joidenkin naisten asiakkuutta, mutta samalla tarjoaa toisille naisille kiinnipitävän ympäristön ja mahdollisuuden uudenlaisiin asiakkuusidentiteetteihin.
Tutkimukseni johtopäätöksenä on tuoda keskusteluun sukupuolen merkitys sosiaalityön tutkimuksen kentällä. Suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa harvoin tunnistetaan sukupuolta, vaikka ala on hyvin naisvaltainen. Eli ei tulkita, onko mies- tai naisasiakkailla erityisiä tarpeita eikä määritellä sitä, kuinka hyvin universaalit palvelut vastaavat asiakkaiden tarpeita. Tutkimukseni toisena johtopäätöksenä on tuoda julki, kuinka Suomessa on kehitetty naisten lähtökohdista ainutlaatuisia palvelukokonaisuuksia, joista tarvitsemme sekä lisää tietoa että tutkimusta, jotta niitä voidaan kehittää edelleen tai niiden perusteella voidaan kunnissa ja järjestöissä luoda uusia palveluita. Tämän hetken ajankohtainen haaste on esimerkiksi palvelujen kehittäminen nuorten huumeita käyttävien naisten tarpeita vastaaviksi.
Ei ole helppoa kohdata marginaalissa eläviä naisia, saati työskennellä heidän kanssaan. Naistyön palvelut ovat monella tapaa ennalta ehkäiseviä palveluita. Niiden avulla voidaan ennalta ehkäistä naisten asunnottomuutta ja vähentää heidän tarvettaan käyttää terveydenhuollon päivystyspalveluita. Oikein kohdennettuna naistyö kannattelee naisia, tukee heitä irrottautumaan asunnottomuudesta sekä mahdollistaa naisille kuntoutumisen ja toipumisen. Vaikka osa naistyön toimintamuodoista on päättynyt, osa on juurtunut pysyvästi tutkimaani diakoniaorganisaatioon.
On tärkeää ymmärtää palveluiden merkitys myös sosiaalisina areenoina. Viimeisen vuoden aikana Suomessa on julkaistu useita tutkimuksia (Rantakokko ym. 2014; Saari 2015; Vaarama ym. 2014) joiden mukaan ihmiset ovat yhä yksinäisempiä. Meiltä puuttuu luonnollisia yhteisöjä tai verkostoja ja puhutaan esimerkiksi vanhusväestön yhä lisääntyvästä päihdekäytöstä. Myös asunnottomille suunnatut palvelut painottuvat yhä enemmän kotiin vietäviin liikkuviin palveluihin. Emme saa unohtaa, että yksinäisyyden torjumiseksi tarvitsemme yhä enemmän avoimia kohtaamispaikkoja, kohtaamista ja huolenpitoa, ihmistä, joka katsoo silmiin ja kysyy ”mitä sinulle tänään kuuluu?”.
Lähteet:
Granfelt, Riitta (1998). Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Haahtela, Riikka (2015). Asiakkuuksien rakentuminen asunnottomille suunnatussa naistyössä.
Acta Universitatis Tamperensis 2023. Tampere University Press.
Join-Lambert, Marie-Theresa (2009). A Special Survey, in: INSEE Special Issue on the Homeless English version), Paris, Institut National de la Statistique et des Etudes Economiques, pp. 3-16.
Kulmala, Anna (2006). Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Acta Universitatis Tamperensis 1148. Tampere University Press.
Rantakokko Merja, Iwarsson Susanne, Vahaluoto Satu, Portegijs Erja, Viljanen Anne, Rantanen Taina (2014). Perceived environmental barries to outdoor mobility and loneliness among community-dwelling older people. Journal of Gerontology, Series A; Biological Sciences & Medical Sciences 2014, 69 (12), 1562-1568.
Reeves Gillian & Pirie, Kirstin & Beral, Valerie & Green, Jane & Spencer, Elisabeth & Bull Diane (2007). Million Women Study cancer incidence and mortality in relation to body mass index in the Million Women Study: Cohort study. Br Med J 355, 1134─1139.
Saari, Juho (2015). Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus (tulossa maaliskuussa 2015)
Vaarama Marja, Karvonen Sakari, Kestilä Laura, Moisio Pasi, Muuri Anu (toim.) (2014). Suomalaisten hyvinvointi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere, s. 20-39, 40-60, 282-304, 322-328.
Vanhala, Anni (2005). Paikka ja asiakkuus. Etnografia naisten asuntolasta. Acta Universitatis Tamperensis 1075, Tampere University Press.
