“Toisin kuin kirkon tai nukketeatterin marionetit, Houkka Brothers -ryhmän esityksissä esineet eivät välttämättä liiku lainkaan. Mistä katsoja sitten voi tietää, etteivät ne ole tarpeistoa vaan esiintyvät elollisen roolissa?”
Alusta! julkaisee Katriina Andrianovin lektion.
Alustus! Kreikkalainen meppi ja europarlamentin varapuheenjohtaja Dimitris Papadimoulis arvioi Euroopan unionin ja Euroopan vasemmiston näkymiä vuodelle 2015 Tiedonantaja-lehden haastattelussa 15.1.2015. Hänen mukaansa Suomen EU-komissaari Jyrki Katainen noudattaa epäsolidaarista ja uusliberalistisen julmaa talouspolitiikkaa, jolla Euroopan unioni pidetään polvillaan. Papadimoulisin arvion mukaan Katainen on täten Saksan liittokansleri Angela Merkelin marionetti.
’Marionetti’ kuvaannollisessa käytössä tuo mieleen tahdottoman, toisten johdettavissa olevan ihmisen, jonka toimintaa manipuloidaan tiettyjen tarkoitusperien saavuttamiseksi. Manipulointi kuuluu myös nukketeatterin sanastoon ja tarkoittaa nuken liikuttelua. Marionetti puolestaan on klassisen nukketeatterin nukketyyppi, jota liikutellaan sen niveliin kiinnitetyistä langoista ohjausristikon avulla ylhäältä päin.
’Marionetti’-sana tulee ranskan kielestä (marionnette) tarkoittaen ’pientä Mariaa’, eli se on niin sanottu Marian diminutiivimuoto. Oletettavasti sana on peräisin Venetsiassa vietetystä vuosittaisesta Pyhän Neitsyen juhlasta, jossa käytettiin Mariaa esittäviä puufiguureja. Animoidun eli elollistetun esineen käyttö kristillisen liturgian osana oli tavallista keskiajan katolisessa kirkossa, mistä löytyy tutkimustietoa ainakin 1100-luvulta lähtien. Neitsyt Marian kanssa yhdessä nähtyjä figuureja olivat muun muassa erikokoiset enkelit, jotka monimutkaisen koneiston liikuttelemina laskeutuivat maan päälle Mariaa noutamaan. Taivaaseen oton aikana Maria-hahmo ojenteli päätään ja käsiään ylöspäin merkkinä toiveestaan päästä Jumalan luo, jonne saavuttuaan hän sai siunauksen, ja enkelit asettivat hänen päähänsä kruunun. Tämän jälkeen hän katosi pilvien peittämänä.
Marionetteja emme enää kirkoissamme juurikaan kohtaa. Teatterissa nuken ja pyhän yhteys on kuitenkin yhä mahdollinen. Yksi tämän hetken tunnetuimmista suomalaisista teatteriohjaajista, Kristian Smeds, miehittää rooleja esine-esiintyjillä useissa ohjauksissaan. Hän on luonnehtinut itseään lähtökohtaisesti uskonnolliseksi taiteilijaksi, ja pyhän konteksti onkin vahvasti läsnä sekä hänen omissa ohjauksissaan, että vuodesta 2003 toimineen Houkka Brothers -ryhmän esityksissä. Smedsin lisäksi ryhmän jäseniä ovat äänitaiteilija Juha Valkeapää, kuva- ja käsitetaiteilija Tero Nauha sekä ääni- ja levytaiteilija Petteri Pietiäinen. Houkkien repertuaariin kuuluu esitystrilogia, jonka osat ovat ortodoksinen Vaeltaja, katolinen Lapsia, lintuja ja kukkasia – vähäisempi musikaali ja luterilainen Radio Doomsday. Toisin kuin kirkon tai nukketeatterin marionetit, näiden esitysten esineet eivät välttämättä liiku lainkaan. Mistä katsoja sitten voi tietää, etteivät ne ole tarpeistoa vaan esiintyvät elollisen roolissa?
. . .
Kun havainnoimme ympäristöämme, esimerkiksi teatteriesityksen näyttämöä, kiinnitämme huomiota erilaisiin hahmoihin, elollisiin ja elottomiin. Emme erityisemmin usko, että elolliselta vaikuttava hahmo (esimerkiksi ihminen) muuttuisikin elottomaksi, tai elottomaksi mieltämämme esine yhtäkkiä elollistuisi. Näyttämön esine on lavastetta tai tarpeistoa, jollei siinä tapahdu muutosta, joka viestisi sen tulemista näyttämöhahmoksi, roolin esittäjäksi. Muutos, ”elonmerkki”, voi olla liikahdus, mutta se voi olla muutakin: äännähdys, repliikki, värin vaihdos (kameleontin tapaan) tai vaikkapa valon syttyminen kuten syvänmeren krotilla sen kutsuessa saalista luokseen. Teatterissa muutoksen aiheuttavat esityksen tekijät, tavallisimmin näyttelijät. Kutsun tätä elollistamisen eli animoinnin keinoa tai tapaa moodiksi.
Katsojan näkökulmasta muutos vaikuttaa tapahtuvan esineessä itsessään: hahmo esimerkiksi näyttää puhuvan; ääni näyttää tulevan esineestä (vaikka tietäisimme sen tulevan lavaste-elementin takana piileksivästä näyttelijästä), kuten vaikkapa talon palvelijoita esittävistä pannusta ja puukauhasta Smedsin ohjaamassa Vanja-enossa vuodelta 1998. Mutta muutos voidaan havaita myös esineen ympäristössä. Esimerkiksi Mamania, Vanja-enon äitiä, esittävän kuivettuneen huonekasvin repliikit on kiinnitetty hänen oksiinsa, ja ne kuullaan hänen poikansa Vanjan eli ihmisnäyttelijä Rauno Ahosen ääneen lukemina.
Katsojan havaitseman muutoksen, tässä esimerkkitapauksessa repliikin puhumisen, paikka näyttäisi siis olevan joko esineessä itsessään tai esineen ympäristössä siihen jollakin tavoin liittyneenä. Kutsun tätä paikkaa moodin lokaatioksi eli sijainniksi. Jotkut moodit voivat sijaita kummassa tahansa lokaatiossa, kuten esimerkkimme replikoinnista osoittaa.
. . .
Animointi tapahtuu siis eri keinoin ja eri sijainneissa. Siitä voidaan erottaa myös kolme ajallista aspektia: tämänhetkinen, mennyt ja tuleva. Kun havaitsemme muutoksen, jossa paikoillaan ollut esine näyttää vaikkapa liikahtavan, seuraamme elollistumista tässä ja nyt. Hahmo elollistuu silmiemme edessä, mikä voidaan ilmaista yksinkertaisella lauseella: Esine liikkuu. Liike itsessään on huomiomme kohteena, emmekä tarvitse tietoa toiminnan tuloksesta voidaksemme kokea esineen olevan elollisen roolissa. Elollistumisen aspekti on imperfektiivinen, ei loppuun asti suoritettu, vaan jatkuva tai toistuva muutos.
Mutta on myös mahdollista, ettemme voi havaita esineen muutosta tapahtumisena, vaan vain sen lopputuloksena, joka onkin yhtäkkiä voimassa. Muutoksen vaiheiden seuraaminen on estetty, ja voimme vain havaita, että muutos on tapahtunut, esine on liikahtanut ja on nyt eri asennossa. Aika-aspekti on tällöin perfektiivinen.
Entä kun esineessä tai sen ympäristössä siihen liittyen ei tapahdu minkäänlaista havaittavaa muutosta, mutta esinefiguurissa itsessään on jokin ominaisuus, joka herättää meissä tunteen muutoksen mahdollisuudesta eli potentiaalisuudesta? Hahmo ei liiku eikä puhu, mutta ilmaisee katsojalle elollisuuttaan tavalla, joka saa tämän pitämään muutosta odotettavana. Katsoja antaa merkityksen havaitsemalleen ominaisuudelle ja hänen kokemuksensa hahmon elollistumisesta tavallaan muodostuu tässä ja nyt, koko ajan, hänen pitäessään muutosta mahdollisena. Mitään muutosta ei kuitenkaan tapahdu, figuurin elollistuminen on vain potentiaalisesti läsnä ikään kuin kokemuksen preesensinä, mutta faktisena tapahtumisena tulevaisuudessa. Tämä kaikki voidaan ilmaista lauseella: Esine liikahtanee. Aspekti on tällöinkin perfektiivinen, mutta potentiaalisessa merkityksessä.
Yhteenvetona esitän, että esine esiintyy elollisen roolissa silloin, kun siihen liittyy havaittava tai potentiaalinen muutos merkkinä sen elollistumisesta. Muutos aiheutetaan animoinnilla, josta voidaan erottaa kolme kategoriaa: tapa (moodi), paikka (lokaatio) ja aika (aspekti). Muutoksen lokaatio voi olla esineessä itsessään tai sen ympäristössä siihen liittyen. Animoinnin aspekti viittaa joko tapahtumiseen tässä ja nyt (imperfektiivinen aspekti), tapahtumisen tuloksen havaitsemiseen (perfektiivinen aspekti) tai tapahtumisen odottamiseen (perfektiivinen aspekti potentiaalisessa merkityksessään).
Esineen elollistumisen tarkastelu moodeina, lokaatioina ja aspekteina osoittaa, että animointi on mahdollista kenelle tahansa. Klassinen nukketeatteri perustuu taidokkaaseen nuken liikutteluun, mutta animoinnin muut moodit mahdollistavat esineen elollistamisen niillekin, jotka eivät – syystä tai toisesta – tähtää virtuoottiseen tekniseen liikesuoritukseen. Tästä on suora yhteys soveltavaan teatteriin, yhteisötaiteeseen ja taiteen hyvinvointivaikutuksista käytävään vilkkaaseen keskusteluun: animointi kuuluu kaikille. Ilta-Sanomatkin rohkaisee meitä kaikkia arkipäiväisten objektien elollistajiksi: ”Oletko koskaan tavannut ahdistunutta nitojaa, epäilyttävää vessapaperitelinettä tai nauravaa lukkoa? Nyt siihen on mahdollisuus. Ilta-Sanomien artikkeli kasvoista erilaisissa kodin esineissä ja huonekaluissa innosti lukijat lähettämään omia kuviaan.” (Ilta-Sanomat 11.3.2015.)
. . .
Mitä tällä kaikella on tekemistä pyhän kokemuksen kanssa? Esineen välittömästi tunnistettava ominaislaatu voi ilmaista katsojalle jotakin hyvin olennaista roolihahmon elämästä ja suhteesta toisiin roolihahmoihin. Kutsun tätä Smedsin esityksissä usein käytettyä esineen sisällöllistä funktiota asiaintilaksi. Esine itsessään jo kertoo meille oman tilanteensa tai omat olosuhteensa. Näin on asian laita Vanja-eno -esityksen professori Serebrjakovin kohdalla, sillä häntä esittää Smedsin ohjauksessa puinen vaivaisukko. Figuuri itsessään on ilmaiseva esine, joka esittää väitteen ”professori on vaivaisukko”, ja jossa täten ilmaistuu kaikkein olennaisin professorin maailmassa-olemisesta itsenään ja suhteesta ympäristöönsä: hän on vanha ja raihnainen, jotenkin orgaaninen mutta kuitenkin tunteeton hahmo, joka ei kommunikoi muun maailman kanssa. Hänen ainoa todellinen intentionsa on rahan kerääminen. Itsepuolustukseen näennäisen kykenemättömänä tämä säälittävä hahmo tarvitsee erikoishuolenpitoa selviytyäkseen.
Esityksen lopussa, ihmisten poistuttua, kynttilä kädessä näyttämölle yksin jäävä hahmo muistuttaa minua siitä, että me olemme kaikki kuolevaisia ja raadollisia, meistä kukaan ei ole sen kummempi. Ilmiselvistä puutteistaan huolimatta professori kantaa valoa – olemme puutteinemme oikeutettuja samaan valoon. Ajatus on hyvin armollinen.
Armo nouseekin aineiston avainkäsitteeksi, ja se näyttäisi liittyvän juuri ihmisen raadollisuuteen. Esine-esiintyjät ihmisnäyttelijöiden aggression kohteena antavat mahdollisuuden tuoda näyttämölle todellista väkivaltaa, mikä nousee silmiinpistävän selvästi esiin useassa aineiston esityksessä: kansalaissodan valkokaartilainen lahtaa kaalinpääpunasotilaita pesäpallomailalla (Jumala on kauneus), rasisti-Mika käsittelee kookospähkinämaahanmuuttajia ruuvipenkissä (Huutavan ääni korvessa), tohtori rusikoi Black&Deckerillä keilapallo-Woyzeckia (Woyzeck), Suomen sotilaat tuhoavat pesukonevihollisia (Tuntematon sotilas), ja luonnollista kokoa oleva pahvihevonen hakataan riekaleiksi (12 Karamazovia).
On sanottu, että armo on sen anteeksi antoa (itselle ja toiselle), ettemme kykene eliminoimaan yksilöllisestä elämänhallinnastamme kaikkia moraalisia epäonnistumisia. Armon kokemus syntyy siitä, että tunnistamme ja hyväksymme inhimillisen rajallisuuden ja epävarmuuden. Tunnistan rajallisuuteni ”Professori on vaivaisukko” -väitteen ilmaisemassa asiaintilassa, samoin pahuuden mahdollisuudessa, jota väkivallan kohteiksi asettuvat esineet peilaavat. Kristian Smedsin ja Houkkien esineet sinänsä eivät ole pyhiä, mutta niillä on mahdollisuus saattaa katsoja tietoiseksi rajasta, rajallisuudestaan. Pyhä ei ole objekti, vaan jotakin, joka ilmenee meille rajatietoisuutena.
. . .
Euroopan alueen keskiaikaisesta kirkollisesta näyttämöanimaatiosta on jäljellä enää mekaaninen jouluseimi, jonka liikkuvat figuurit animoidaan tässä ja nyt, imperfektiivisen aspektin moodein keskiaikaisten kirkkofiguurien tapaan. Pyhän Hengen laskeutuminen lentävän kyyhkyshahmon representoimana lienee aikanaan ollut tapahtuma, jota voitaisiin kutsua imperfektiivisen aspektin ihmeeksi. Kyseessä on aivan sama ihmeelliseltä vaikuttava havainto esineen muutoksesta kuin vaikkapa marionetin herääminen eloon nukketeatteriesityksessä. Toisin on perfektiivisen aspektin näyttämöanimaatiossa, nimenomaan sen potentiaalisessa merkityksessä: katsojalla on suora suhde figuuriin, jossa ei tapahdu mitään muutosta, ei myöskään sen ympäristössä siihen liittyen.
Tutkimukseni aineiston esityksille on yhteistä, että niissä käytetyistä imperfektiivisen aspektin moodeista huolimatta minuun eniten vaikuttaneimpina esineiden elollistumisen hetkinä aspekti on ollut perfektiivinen sen potentiaalisessa merkityksessä. Näinä hetkinä esineiden ilmaisevaksi tuleminen on liittynyt armon kokemukseen. Ilman esine-esiintyjiä armon ja sen myötä pyhän kokemus olisi rakentunut ratkaisevalla tavalla toisin – esine-esiintyjät näyttävät (eivät näyttele) asiaintilan ja väkivallan. Keskiajan kirkkoanimoinnista poiketen pyhä ilmaistuu perfektiivisen aspektin ihmeenä, joka ei ole muutos näyttämöllä tai esineessä vaan tapahtuma katsoja-kokijassa. Sen sijaan imperfektiivisen aspektin moodit, erityisesti liikemanipulaatio, ikään kuin ohittavat tai sivuuttavat elolliseksi tulemisen: se on valmiiksi ajateltu ja annettu muoto, ei oikeastaan enää ihme lainkaan. Katsojan ei tarvitse ajatella esinettä elolliseksi – hänelle jää hämmästeltäväksi vain se, miten taitavaa tuon muodon tuottaminen on.
Aineistoon kuuluneiden Kristian Smedsin ohjaamien sekä Houkka Bros.-ryhmän esitysten pohjalta esineen ilmaisevaksi tuleminen näyttäytyy tilallis-ajallisena prosessina, jossa animoinnin moodi, lokaatio ja aspekti vaikuttavat niin katsojan havainto- ja tunnekokemukseen esineestä näyttämöhahmona kuin hänen tunteeseensa omasta osallisuudestaan tapahtumisessa. Pyhä ilmaistuu tämän tutkimuksen valossa juuri elollistumistapahtuman tulkintana, ei esineen annettuna ominaisuutena, esimerkiksi symbolisuutena, metaforisuutena tai toiseutena.
Rooleissa esiintyvät esineet eivät ole sovittuja pyhän representaatioita siten kuin uskonnolliset symbolit, eivätkä täten representoi asiaa tai ideaa, vaan roolihahmoa – mikä edellyttää näyttämöhahmoksi tulemista elollistumisen kautta ja voi ”aiheuttaa” pyhän kokemuksen. Staattisen asiaintilan ilmaiseva väite ”Professori on vaivaisukko” voidaan ajatella metaforana, mutta sekään ei vielä elollista professori-roolihahmoa näyttämöhahmoksi. Esineen toiseus laadullisena erilaisuutena ei aineiston teatteritilanteissa näyttäisi sekään tuottavan pyhän kokemusta, vaan vasta toiseuden ilmaiseman asiaintilan hyväksyminen yhdistettynä esineen näyttämöhahmoisuuden myöntämiseen – elollistumiseen – on mahdollistanut kokemuksen rajallisuudesta ja sen myötä armosta.
. . .
Luterilainen kirkko etsii tapoja houkutella ihmisiä elämyksen äärelle. Kirkollisten esinefiguurien animoiminen ilman manipulointia olisi mahdollista, tosin pappien innokkuutta tähän voi tietenkin epäillä varsinkin väkivaltafunktion kohdalla. Oman vastuunsa elollistumistapahtumasta ottavalle nykykatsojalle teatteri voi kyllä tarjota mahdollisuuden rajatietoisuuden herättelyyn: pysähtymiseen, syvästi katsomiseen, samassa maailmassa olemiseen Toisen kanssa ihmettelyn aktina.
