Alustus! Helsingin yliopiston suomenkielisillä osakunnilla oli aktiiviset suhteet virolaisiin ylioppilaisiin jo ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeen vapaa yhdistystoiminta Virossa oli kiellettyä, mutta Virosta paenneet henkilöt kuitenkin ylläpitivät järjestöjensä toimintaa länsimaissa 1950-luvulla. Osakuntien yhteydenpito etupäässä Ruotsiin, mutta myös Yhdysvaltoihin ja Kanadaan vakiintui 1960-luvulle tultaessa. Saman vuosikymmenen loppupuolella yhteydenpidossa tapahtui kuitenkin isoja muutoksia. Useimpien osakuntien yhteydenpito pakolaisvirolaisiin ylioppilasjärjestöihin katkesi. Miksi? Mikä aiheutti muutoksen?
Sekä historiantutkimuksessa (Kolbe 1996, 82; Rinne 2006, 212; Matikainen 2005, 148; Kallio 2004, 182) että muisteluluontoisessa keskusteluissa kylmän sodan jälkeen (Suomen Kuvalehti 41, 43, 44/1994) suhteiden katkaisemisen on tulkittu tapahtuneen ulkopoliittisista syistä ja jopa seurauksena presidentti Kekkosen poliittisesta painostuksesta. Presidentti Kekkonen vieraili epävirallisesti vuonna 1964 Viron neuvostotasavallassa. Matkansa jälkeen hän kehotti suomalaisia katkaisemaan yhteytensä pakolaisvirolaisiin ja luomaan tiiviimmin yhteyksiä Neuvosto-Viroon. (Lilja & Raig 2007, 202–205; Graf & Roiko-Jokela 2004, 83–84.) Pakolaisvirolaiset ja heidän järjestönsä, mukaan lukien ylioppilaiden seltsit ja korporaatiot olivat avoimen antikommunistisia. Siten yhteistyö näiden kanssa oli tuolloin ongelmallista puolueettomuuspolitiikkaan pyrkivässä Suomessa.
Tutkimuksessani en kuitenkaan löytänyt näyttöä poliittisesta painostuksesta 1960- ja 1970-luvuilla. Tutkimuskirjallisuudessa Kekkosen esittämä kanta Viron-matkan jälkeen ja osakuntien toiminta liitetään toisiinsa ilman, että varsinaista syy-yhteyttä osoitetaan. Vaikka poliittinen ilmapiiri oli selkeästi Kekkosen puolueettomuuspolitiikan takana, väitän, että osakuntia ei painostettu katkaisemaan yhteyksiään pakolaisvirolaisiin. Niin hyvin kuin se suomettumistarinaan sopisikin.
Ville Pernaa (Pernaa 2005, 172–174) on jäsentänyt Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kanssakäymisestä kaksi kanonisoitua kertomusta. Nämä ovat ikään kuin yhden klassikkotarinan kaksi eri versiota: vanhemman tutkimuksen versiossa kysymys oli ystävyyden ja naapuruuden kehittymisestä. Uudemman, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneen version mukaan kysymys olikin petturuudesta, suomettumisesta, johon ”olivat sekaantuneet kaikki, jotka olivat liittyneet jollain lailla Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyteen.” Suomettuminen on siten klassikkotarinan täydellinen uudelleentulkinta. Historiantutkija Jorma Kalelan huomion mukaan suomettuminen ja kulttuuriradikalismi ovat saaneet 1960- ja 1970-lukujen tutkimuksessa niin ison aseman, että monet muut merkittävät ilmiöt ja muutokset ovat jääneet historiantutkimuksessa niiden varjoon. (Kalela 2005, 221.)
Pernaan ja Kalelan huomioiden mukaan näyttäisi siltä, että suomettumisesta on tullut eräänlainen kanonisoitu kertomus. Havaitsin gradussani yhteensä kolmenlaisia syitä suhteiden katkaisemiselle, joista vain yksi sopii tähän kertomukseen. Poliittisten syiden ohella yhtälailla merkittäviä olivat ylioppilasmaailmassa tapahtunut ideologinen muutos puoluepolitisoitumisineen ja vasemmistolaistumisineen sekä täysin käytännölliset tekijät.
Suomalaisten ylioppilaiden vasemmalle kallellaan ollut ajatusmaailman erikoinen piirre oli vahva – suorastaan naiivi – Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen ihailu. (Rentola 2005, 169–173.) Ajan hengen mukaisesti osakunnissakin alettiin vaatia tiiviimpiä idänsuhteita ja yhteyksiä Neuvostoliittoon yritettiin avata. Uusi pyrkimys soti vanhoja heimosuhteita vastaan, varsinkin kun pakolaiset suhtautuivat Neuvostoliittoon avoimen vihamielisesti. Toisinaan yhteyksien pitäminen pakolaisvirolaisiin nähtiin suoranaisena esteenä Neuvosto-yhteyksien luomiselle.
Sukupolvien vaihtuessa muuttui myös aatteellinen ilmapiiri. Heimosuhteet oli luotu sotienvälisenä aikana ja ne uudelleenluotiin 1950-luvulla, usein samojen henkilöiden myötävaikutuksella. Seuraavalla vuosikymmenellä suuret ikäluokat kapinoivat edellisen sukupolven ajatusmaailmaa vastaan. 1960-luvun vasemmistoradikalismi voidaankin nähdä – ei niinkään poliittisena kannanottona kuin – kannanottona valtakulttuuria vastaan. (Sundbäck 1991, 7; Tuominen 1991, 32, 384–385.) Osansa kapinasta saivat myös pakolaisvirolaissuhteet, joita Pekka Peltomäki kuvailee ”30-luvun hengen mukaisiksi rudimenteiksi” Satakuntalaisen Osakunnan lehdessä vuonna 1968 (Karhunkierros 6/1968).
Kolmanneksi suhteisiin vaikuttivat myös täysin käytännölliset asiat vailla poliittista tai ideologista latausta. Pakolaisuudessa järjestöjen keski-ikä nousi, sillä uusia opiskelevia jäseniä järjestöihin liittyi niukasti. Tämä näkyi konkreettisesti siinä, että Helsinkiin saapuvat stipendiaatit saattoivat olla jo valmistuneita. Samalla varsinkin nuoremmat virolaisjärjestöjen jäsenet alkoivat assimiloitua valtaväestön kulttuuriin. Toisinaan esitettiin siten kritiikkiä, että Helsinkiin tulevat virolaiset eivät olleet virolaisen kulttuurin edustajia vaan ruotsalaisia tai amerikkalaisia (katso esim. Kaltio 6-7/1965).
Nämä kolme syytä loivat toimintaympäristön, joka oli epäedullinen pakolaissuhteiden ylläpitämiselle. Tämä ei kuitenkaan johtanut suomalaisissa osakunnissa samanlaisiin ratkaisuihin. Siten nähdään, että 1960- ja 1970- luvulla Suomessa opiskelijajärjestöjen oli mahdollista toimia eri tavoin ulkosuhteissaan. Toiminnan ehtoja ei sanellut Suomen ulkopoliittinen linja vaan osakuntalaisten itsensä käsitys pakolaissuhteiden poliittisuudesta ja omasta liikkumatilastaan.
Yhteensä kymmenestä osakunnasta neljässä osakunnassa suhteet hiipuivat 1960-luvun lopulla. Neljä osakuntaa taas katkaisivat virallisesti yhteydenpitonsa pakolaisvirolaisten ylioppilasjärjestöihin 1970-luvun alussa. Kaksi osakunnista jatkoi suhteitaan pakolaisvirolaisten kanssa koko 1960- ja 1970-luvun ja yksi suhteensa katkaisseista osakunnista elvytti yhteydenpidon uudelleen 1970-luvun lopulla. Siten osakuntien ratkaisut erosivat merkittävästi, vaikka toimintaympäristö oli eri osakunnille samankaltainen.
Osakuntien ratkaisujen erilaisuus sekä suhteiden katkaisemisen taustalla vaikuttaneet tekijät tuovat esille jotakin oleellista myös historiantutkimuksesta. Kanoniseen asemaan nousseet ”tarinat” kuten esimerkiksi suomettuminen kylmää sotaa koskevassa tutkimuksessa, vaativat varovaisuutta. Muutoin on vaarana, että tärkeässä asemassa olevat tarinat peittävät alleen muita yksityiskohtia. Osakunnissa käyty keskustelu ja erilaiset ratkaisut paljastavat osaltaan, miten kylmän sodan aikana kaikki ei liittynyt kylmään sotaan ja suomettumiseen.
Kirjallisuus:
Kalela, Jorma. ’Hyvinvointivaltion rakentaminen’. Teoksessa Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Edita: Helsinki, 2005, 205–224.
Kallio, Heikki Olavi. Suomen ja Viron tiedesuhteet erityisesti Viron miehitysaikana 1940–1991. TPÜ kirjastus: Tallinn, 2004.
Kolbe, Laura. Eliitti, traditio ja murros, Helsingin Yliopiston ylioppilaskunta 1960–1990. Helsingin Yliopiston Matikainen, Olli Ylioppilaskunnan Historia 6. Otava: Helsinki, 1996.
Pernaa, Ville. ’Ystävyyspolitiikan aika: Suomi Neuvostoliiton naapurina’. Teoksessa Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Edita: Helsinki, 2005, 171–200.
Pernaa, Ville. Akateemisia kansalaisia ja maakunnan toivoja. Karjalaisen Osakunnan historia II (1944–2004). Otava: Helsinki, 2005.
Rentola, Kimmo. Vallankumouksen aave – Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava: Helsinki, 2005.
Rinne, Jyrki. Koti keskellä Helsinkiä, Varsinaissuomalainen osakunta 1906–2005. Varsinaissuomalainen osakunta: Helsinki, 2006.
Sundbäck, Juha. Suomen ylioppilaskuntien liitto ja suomalaisen opiskelijaliikkeen muutoksen vuodet 1968–90. SYL-julkaisu, 1991, 2. Suomen ylioppilaskuntien liitto: Helsinki, 1991.
Tuominen, Marja. ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia” – Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava: Helsinki, 1991.
Lehdet:
Kaltio 6-7/1965.
Karhunkierros 6/1968.
Suomen Kuvalehti 41/1994; 43/1994; 44/1994
