”Poliittisen työväenliikkeen rajallinen menestys Yhdysvalloissa ei nojaa myyttiseen amerikkalaiseen ekseptionalismiin, joka olisi erityisen vastustuskykyinen poliittiselle vasemmistolle, vaan kriittisellä historiallisella hetkellä keskeytyneisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, minkä voidaan nähdä selittävän tätä oleellista taitekohtaa Yhdysvaltain historiassa.”
Alustus! Vuonna 2011 ilmestynyt Robin Blackburnin kirja Marx and Lincoln: An Unfinished Revolution nostaa esiin Karl Marxin ajatuksia Yhdysvaltain sisällissodasta (1861–1865). Lyhyeen aikajaksoon rajatun teoksen voisi kuvitella sisältävän vähän materiaalia, koska Marx ei suoranaisesti ole kuuluisa Yhdysvaltain sisällissotaa koskevista teksteistään. Marx kuitenkin hahmotti sisällissodan osana laajempaa globaalia työväenliikettä. Hän seurasi tämän vuoksi sotaa suurella mielenkiinnolla Lontoosta käsin, missä hän asui tuolloin. Blackburnin kirjan nimi viittaa siihen, että Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin salamurha vuonna 1865 keskeytti maan poliittisen ilmapiirin muutoksen sekä vähemmistöjen että työväenluokan aseman paranemisen suhteen.
Kirja jakautuu rakenteeltaan kahtia Blackburnin lähes satasivuiseen johdantoon sekä uudelleenjulkaistuihin primäärimateriaaleihin. Johdannossa Blackburn tekee mittavan analyysin primäärimateriaaleista ja tiivistää niiden tärkeimmät kohdat. Primäärimateriaaleista – kuten Lincolnin virkaanastujaispuheista, Marxin sisällissotaa koskevista lehtiartikkeleista sekä Marxin aiheeseen liittyvästä kirjeenvaihdosta esim. Friedrich Engelsin kanssa – lukija voi itse arvioida Blackburnin johtopäätelmien kestävyyden, joskin Marxin aiempien tekstien tunteminen tekee tästä huomattavasti helpompaa.
On syytä muistaa, että Marx työskenteli journalistina. Hän kirjoitti aikanaan useita artikkeleita sekä poliittisesti radikaaleihin että valtavirran lehtiin Euroopassa (esim. Die Presse Wienissä, kts. Marxists.org). Lisäksi hän työskenteli New York Tribunen Euroopan kirjeenvaihtajana. Yhdysvaltain sisällissodasta Marx kykeni kirjoittamaan asiantuntevasti lähinnä sen vuoksi että ”Euroopan hullun vuoden” 1848 jälkeen monet Marxin tavalla ajatelleet saksalaiset olivat emigroituneet (tai suoremmin paenneet) Yhdysvaltoihin. Tätä sosiaalista verkostoa hyväksikäyttäen Marxin oli mahdollista saada tietoa niin maan poliittisesta ilmapiiristä kuin sotatilanteestakin. Työväenliikkeeseen kuuluneet saksalaiset emigrantit liittyivät usein Unionin (ts. Yhdysvaltojen, tai Pohjoisvaltioiden) armeijaan. Nämä emigrantit toivat myös mukanaan työväenliikkeen Yhdysvaltoihin. Heille orjuuden tuomitseminen oli itsestäänselvyys (Blackburn 2011, s. 25–26).
Kirjassa nousee esiin Marxin voimakas orjuuden tuomitseminen, ja sitä kautta Etelävaltioiden kritiikki. Marx päätyy puolustamaan selvästi Lincolnia tämän Yhdysvaltalaisilta ja eurooppalaisilta – etenkin englantilaisilta – kriitikoilta. Tämä ei ole sinänsä erikoista, ottaen huomioon Marxin aiemman kritiikin englantilaista siirtomaavaltaa ja aristokratiaa kohtaan (Blackburn 2011, s. 3, 6; Marx 1976, s. 330–332). Marxin näkökulmasta Etelävaltiot orjuuteen pohjaavan taloutensa kautta edustivat lähtökohtaisesti imperialistista (May 2002) ja sortavaa hallintomuotoa – tässä vertailussa selvästi pahempi kuin kapitalistinen pohjoinen.
Lincolnin osuus kirjassa selventää yhden Yhdysvaltojen kuuluisimman presidentin ajattelua ja politiikkaa. Sisällissodassa ei ollut niinkään kyse pohjoisen imperialismista kuin etelän orjatalouden kestämättömyydestä. Etenkin ensimmäisessä virkaanastujaispuheessaan Lincoln korosti, ettei hänellä ollut laillisia mahdollisuuksia puuttua Etelävaltioiden orjatalouteen (Blackburn 2011, pp. 14, 16-18, 105–114). Tiukkana lainopillisena konservatiivina Lincoln ei uskonut, että hänellä olisi oikeutta puuttua osavaltioiden hallintomalleihin, jotka eivät olleet ristiriidassa perustuslain kanssa. Sen sijaan Lincoln linjasi yleiseen moraaliin vedoten, että orjuutta ei tule enää laajentaa uusiin osavaltioihin. Yhdysvaltain läntinen laajentuminen oli tässä vaiheessa yhä käynnissä, ja uusien territorioiden muuttuminen osavaltioksi oli monimutkainen prosessi.
Lincolnin edustama republikaaninen puolue oli alusta alkaen määrittänyt itsensä yksinkertaisen vapauden periaatteen mukaan: ”Free soil, free labor, free men” (Blackburn 2011, s. 19, 56). Republikaanien ideaalin mahdollisti kansalaisten vapaa liikkuvuus (vaikkakin kyseenalaisin keinoin) vapautuneille maa-alueille luomaan omaa elämäänsä omalla työpanoksellaan. Orjuuteen pohjaavan aristokratian plantaasi-viljelykset eivät tähän ideaaliin sopineet – päinvastoin ne suoraan uhkasivat sitä (Blackburn 2011, s. 17). Vapaa maa tarjosi myös vapauden maankorosta, jota Marx käsittelee Pääoman kolmannessa osassa (Marx 1976).
Marx lisäksi huomioi, että taloudellisena toimintana plantaasitalous kulutti maaperää nopealla tahdilla, ja se tarvitsi siksi uutta maa-alaa toiminnan jatkamiseksi. Etelävaltioiden talousmallin jatkumiselle laajeneminen oli siis elinehto. Marx kommentoikin, että “The South is not a country but a battlecry” (Blackburn 2011, s. 151). Etelävaltiot eivät taistelleet aggressiivista valloittajaa vastaan, vaan toimivat hyökkääjänä voidakseen taata talousmallinsa säilyttämiselle maantieteellisesti ja väestörakenteellisesti.
Näin ollen republikaanit silloisessa muodossaan olivat Marxin silmissä merkittävästi pienempi paha työväen autonomian kannalta. Tähän pohjaten Marx argumentoi, että orjuus ja maatalous pyrkivät valtaamaan koko ajan enemmän tilaa sekä taloudellisista syistä, mutta myös poliittisesti. Yhdysvaltain hallintojärjestelmässä poliittinen edustusvalta oli kääntymässä väkiluvultaan heikompien orjuutta hyödyntävien osavaltioita vastaan. Marxille Etelävaltioiden sota ajoi ykskantaan plantaasiomistajien oligarkian etuja. Orjat, eli 1800-luvun todellinen ”inhimillinen pääoma”, olivat suurin Etelävaltioiden vaurauden lähde, koska orjavaltiot kävivät orjakauppaa myös keskenään. Uusien territorioiden orjamarkkinoiden avautuminen olisi tuonut näihin osavaltioihin lisää taloudellista vaurautta.
Marxille Etelävaltioiden vastustuksen herättäminen vaikutti keinolta kehittää poliittista pääomaa myöhemmälle kamppailulle työväen riistoa vastaan teollistuneissa osissa Yhdysvaltoja. Näin poliittisesti valveutunut työväenluokka voisi toimia oman itsensä vapauttajana teollisen pääoman vähemmän konkreettisista kahleista. Tätä hanketta ajoi Kansainvälinen työväenliitto (IWA), jonka johtavana jäsenenä Marx oli saanut kunnian kirjoittaa kirjeen vuonna 1864 uudelleen valitulle presidentti Lincolnille – johon presidentti myös vastasi. Molemmat tekstit löytyvät kirjan primääriaineistoista. Lincoln oli Marxin näkökulmasta vaikuttanut myötämieliseltä työväenluokan aatteelle, kun taas varapresidentti Andrew Johnson palveli lähinnä valtakunnan eliitin intressejä.
Vaikka pohjoisen teollisuuskeskuksiin syntyikin ammattiyhdistystoimintaa, järjestäytyminen oli paikallista eikä Yhdysvaltoihin syntynyt kansallista poliittista työväenliikettä, joka olisi voinut realisoitua Marxin toiveiden mukaiseksi poliittiseksi puolueeksi. Sisällissodan ainakin epäsuorasti ajama tasa-arvoon pohjannut vallankumous jäi kesken. Tasa-arvoisuuden vallankumouksen epäonnistumiselle suurimpana iskuna Marx ja Engels näkivät presidentti Lincolnin salamurhan vuonna 1865, koska Lincolnin varapresidentti Johnson oli Tennesseestä – orjavaltiosta. Johnson oli alun perin mukana Lincolnin hallinnossa epäonnistuneena kädenojennuksena etelän suuntaan. Presidentiksi noustuaan Johnsonin toimet käytännössä muuttivat uudelleenrakennuksen aikakauden (engl. ”Reconstruction”). Entisten orjien taloudellisten ja poliittisten oikeuksien takaamisen sijaan Johnson näki keskeiseksi entisten Etelävaltioiden integroimisen Yhdysvaltoihin.
Näin tehdäkseen Johnson salli suuren määrän entisen etelän poliittisten ja taloudellisten vaikuttajien paluun johtaviin asemiinsa, jotka vuorostaan aggressiivisesti ajoivat vanhan eliitin etuja. Sodan aikana takavarikoitua ”kapinallisten omaisuutta” niin ikään palautettiin mittavissa määrin. Näin ollen sotilaiden poistuttua entisistä Etelävaltioista niissä puhkesi voimakasta valkoista (rodullista) ylivaltaa ajavia liikkeitä, joista tunnetuin on Ku Klux Klan. Entisten orjien sorto siis jatkui virallisen orjatalouden sijaan hiljaisen käytännön syrjinnän (Blackburn 2011, s. 66) ja taloudellisen alistuksen (esim. maankoron: Marx 1976) kautta. Omalta osaltaan uudelleenrakennuksen päätti Yhdysvaltain ajautuminen vakavaan talouslamaan 1870-luvulla.
Toisen samanaikaisesti epäonnistuneen vallankumouksen voi nähdä työväenluokan oikeuksien edistämisen pysähtymisessä. 1870-luvun talouslama toi yhtäältä pääoman ja työväen intressit ristiriitaan hyvin pian sisällissodan jälkeen, ja toisaalta työväenluokan eri kerrokset törmäyskurssille keskenään. Mellakoivat lakkoilijat ja työttömät talouslaman puristuksessa leimattiin herkästi ”kapinallisiksi” entisten Etelävaltioiden sotilaiden tavoin, millä keinoin voitiin oikeuttaa tarvittaessa kovakin voimankäyttö (Blackburn 2011, s. 81).
Työväen aatteen sirpaloituminen paikalliseksi, alakohtaiseksi ammattiyhdistystoiminnaksi syveni entisestään kun taustalle jääneitä suoran tai institutionaalisen rasismin jännitteitä ei saatu purettua etelässä eikä pohjoisessa (Blackburn, s. 74-75). Uudelleenrakennuksen epäonnistuminen tasa-arvoisen yhteiskunnan synnyttämisestä valkoisen ja mustan väestön välille oli osa poliittisen työväenliikkeen muodostumisen epäonnistumista. Marx huomautti, että epätasa-arvoisen yhteiskunnan institutionalisointi voisi johtaa myös muiden (työväenluokan) kansallisuuksien hyväksikäyttöön (Blackburn, s. 158) – kuten esimerkiksi amerikanirlantilaiset olivat saaneet huomata (kts. esim. Diner, 1983). Kun sisällissodan aikana ammattiyhdistykset eivät aktiivisesti syrjineet mustia työläisiä, sisällissodan jälkeen talouslamassa myös järjestötoiminta seurasi rotuerottelun periaatteita. Nämä kaksi kesken jäänyttä mutta toisiinsa oleellisesti liittyvää vallankumousta muodostavat myös Blackburnin argumentin keskiön.
Poliittisen työväenliikkeen rajallinen menestys Yhdysvalloissa ei siis nojaa sinänsä mihinkään myyttiseen amerikkalaiseen ekseptionalismiin, joka olisi erityisen vastustuskykyinen poliittiselle vasemmistolle, vaan kriittisellä historiallisella hetkellä keskeytyneisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Donald Pease (2010: 58) esittää, että amerikkalaisen ekseptionalismin termin lanseerasi käyttöön ensimmäisen kerran Josif Stalin, joka oli turhautunut 1920-luvun yhdysvaltalaisten kommunistien epäjohdonmukaiseen ideologiaan. Siinä missä Euroopassa sosiaalidemokraattiset puolueet nostivat kannatustaan, vastaavaa poliittista liikehdintää Yhdysvalloissa nähtiin ainoastaan harvakseltaan. Kun huomioimme kirjallisuudessa havainnot toisaalta Yhdysvaltalaisen poliittisen vasemmiston historiallisesti heikosta asemasta, ja toisaalta pitkäkestoisesta vähemmistöjä sortavan institutionaalisen politiikan jatkuvuudesta (kts. esim. Alexander, 2012), Blackburnin kirjan voidaan nähdä selittävän tätä oleellista taitekohtaa Yhdysvaltain historiassa ja siitä juontavia sekä poliittisia että yhteiskunnallisia seurauksia.
Lähteitä:
Alexander, Michelle. 2012. The New Jim Crow – Mass Incarceration in the Age of Colorblindness. The New Press.
Blackburn, Robin. 2011. Marx and Lincoln: An Unfinished Revolution. Verso Books.
Diner, Hasia R. 1983. Erin’s Daughters in America: Irish Immigrant Women in the Nineteenth Century. Johns Hopkins University Press.
Marx, Karl. 1976. Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua, Kolmas kirja: Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Antero Tiusanen (suom.). Kustannusliike Edistys.
Marxism.org – Kokoelma tekstejä Marxin ja Engelsin journalismista.
May, Robert. 2002. The Southern Dream of Caribbean Empire. University of Florida Press.
Pease, Donald E. 2010. ”American Studies after American Exceptionalism? Toward a Comparative Analysis of Imperial State Exceptionalisms.” Brian T. Edwards & Dilip Parameshwar Gaonkar (toim.), Globalizing American Studies. University of Chicago Press. 47-83.
