”Bagdadilaisen Sadr-kaupunginosan toreilla tomaatteja ja kurkkuja ei saanut panna vierekkäin, koska ne olivat kuin mies ja nainen, Ahmad kertoo minulle.”
Alustus! Suomessa ei juuri tällä hetkellä muusta puhutakaan kuin turvapaikanhakijoiden harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä ja moraalia vartioivista katupartioista. Myös Irakissa puhutaan samoista aiheista. Kävin muutama vuosi sitten seuraavan keskustelun bagdadilaisen avioparin Ahmadin ja Salwan (nimet muutettu) kanssa.
– Ahmad: Miliisiryhmät eivät vainonneet ainoastaan naisurheilijoita. Myös miehiä vainottiin, olivatpa he urheilijoita toimittajia, lääkäreitä tai yliopisto-opettajia.
– Salwa: Kaikkia, joilla oli ammatillinen asema, vainottiin. Jokainen, jolla oli nimeä ja menestystä.
– Ahmad: Jokainen tunnettu oli uhan alla.
– Marko: Entä kauneussalonkien tai kampaamojen omistajat?
– Ahmad: Sellaisia tapettiin.
– Ahmad: Sadr-kaupunginosan toreilla tomaatteja ja kurkkuja ei saanut panna vierekkäin, koska ne olivat kuin mies ja nainen.
Viisi vuotta sitten kirjoittamassaan artikkelissa antropologi Paul Amar (2011) esitti, että yksinkertaistetut selitysmallit muslimimiehistä ja ”maskuliinisuuden kriisistä” johtavat keskustelua pikemminkin harhaan kuin auttavat ymmärtämään maailmaa. Euroopassa mylläävä keskustelu seksuaalisesta häirinnästä, johon osa turvapaikanhakijamiehistä on syyllistynyt sivuuttaa koko joukon historiallisia, sosiaalisia, poliittisia tekijöitä, jotka olisi välttämättä otettava huomioon heistä puhuttaessa.
Meilläkin julkinen keskustelu on taipuvainen tukeutumaan banaaleihin selitysmalleihin arabi- tai islamilaisesta kulttuurista ja sen tuottaman naisvihan muodoista. Pikemminkin kuin kulttuurista, kyse on anti-kulttuurista; yhteiskunnan romahtamisesta, arjen ja traditioiden jatkuvuuden katkeamisesta ja yhteiskunnallisten tukirakenteiden murtumisesta turvapaikanhakijoiden kotimaissa. Suomeen on saapunut tuhansittain irakilaismiehiä, joita kotimaassaan kuvataan jatkuvan poikkeustilan, katastrofin ja väliinputoamisen sukupolveksi. Heidän ”maskuliinisuutensa kriisiä” on diagnosoitava poikkeustilan, ei kulttuuristen traditioiden sanastolla.
Ahmedin ja Salwan kanssa käymäni keskustelu kuvaa sitä, millaisesta sukupuoli- ja seksuaalinormien ilmastosta Suomeen saapuneet tuhannet irakilaismiehet ovat tulleet. Irakissa perhe ja sukulaisverkostot heikentyivät nopeasti 1980- ja 1990-luvuilla sotien ja kansainvälisen pakolaisuuden ja maan sisäisen muuttoliikkeen seurauksena. Kotien talousahdinko syveni entisestään YK:n asetettua Irakin kauppasaartoon, joka kesti aina Saddamin hallinnon kaatumiseen keväällä 2003. Väkivaltainen lähimenneisyys ajoi kodit ahtaalle ja sodat olivat vieneet satojen tuhansien nuorten miesten ja perheenisien hengen.
Samalla yhteiskunta militarisoitui; joka ikisellä Suomessa haastattelemallani irakilaismiehellä oli Irakin kodissaan aseita; miltei kaikilla jopa sarjatuliaseita ja he osaavat käyttää niitä. Väkivallan mittakaavasta kertoo se, että 40 % bagdadilaisperheistä menetti 2003 miehitystä seuraavien seitsemän vuoden aikana ainakin yhden lähisukulaisen.
Irakin sekulaarit hallitukset panostivat 1950–1970 luvuilla naisten aseman modernisoimiseen, mutta 1990-luvun taloussaarron vuodet voimistivat patriarkaalista heimoperustaista päätöksentekoa julkisten instituutioiden rappeutuessa. Irakilaiset sanovat, että heimo on vahva aina silloin kun valtio on heikko – ja päinvastoin. Saddam puolue-eliitteineen eliminoi vastavoimat vahvistamalla heimojen keskinäisiä hierarkioita ja pelaamalla merkittävimmät suvut puolelleen. Asetelma pönkitti tiettyjen sukujen juridista statusta ja sukujen vanhimmat alkoivat ratkoa lukuisia siviilioikeuksille kuuluneita asioita, ja iskostaa patriarkaalisia perhe- ja sukupuoliarvoja yhteiskuntaan.
Perheiden kurjistuminen tarkoitti kasvavaa katurikollisuutta ja naiset ajautuivat Salwan kuvaamalla tavalla aiempaa selvästi haavoittuvampaan asemaan. Taloussaarron vuodet tarkoittivat myös uskonnollisten järjestöjen vaikutusvallan kasvua. Monet naiset alkoivat pukeutua kokovartalokaapuun julkisessa tilassa liikkuessaan ”eivätkä tomaatit saaneet enää kaveerata kurkkujen kanssa”. Naisten pukeutumisessa tapahtuneen muutoksen totesin monta kertaa kun selailimme Salwan ja Ahmadin kaltaisten irakilaisten valokuva-albumeja. Läpi 1980-luvun Bagdadin katukuvalle oli tyypillistä, että nuoret naiset pukeutuivat hameisiin ja housuihin eivätkä peittäneet hiuksiaan.
Kaikkein surullisinta ja ironisinta sukupuolinormien muutoksessa on se, että irakilaisten naisten aseman kohentamisen piti olla keskeinen osa Yhdysvaltojen ajaman uuden Irakin rakentamista vuoden 2003 miehityksen jälkeen. Naisten tuli antaa uudet kasvot uudelle avoimelle Irakille. Bushin hallinto ohjasi valtavasti pääomia erilaisiin naisohjelmiin ja ensimmäisessä perustuslaissa naisille taattiin neljännes julkisten instituutioiden työpaikoista. Lopulta tämä toteutui ainoastaan parlamentissa ja näkyvimmät naispoliitikot tulivat konservatiivisten miespoliitikkojen suvuista. Irakilaispolitiikassa naisista tulikin – toisin kuin Yhdysvallat toivoi – symboli hallinnon jälkeisen Irakin uusille (shiia) islamilaisille kasvoille.
Samalla sunni ja shiia -vastarintaliikkeet käyttivät naiskysymystä välineenä hyökätäkseen läntistä imperialismia ja miehitystä vastaan. Hyvästä tahdosta huolimatta naisten asema ei kohentunut: uusi järjestys nosti valtaan keskeisesti shiiojen populaariliikkeisiin kytkeytyneet henkilöt. Konservatiivinen sharia-tulkinta pantiin toimeen shiia-enemmistöisillä alueilla Etelä-Irakissa ja sunni-alueilla Keski-Irakissa. Mikä merkittävintä, julkinen tila jakautui miehityksen seurauksena paitsi etnisyyden uskontokunnan niin myös sukupuolen perusteella.
Olen viimeisten vuosien aikana tavannut Suomessa kymmeniä irakilaisnaisia, jotka joutuivat uhkailun väkivallan ja raiskausten kohteiksi ainoastaan siitä syystä, että he olivat liian ”liberaaleja”. Salwa oli urheiluvalmentaja, ja hän joutui pakenemaan, koska miliisiryhmä katsoi hänen turmelevan tyttöjä. Väkivalta puski naisia yhä enemmän marginaaliin; naiset katosivat monilta kaupunkien julkisen elämän sektoreilta, mutta myös julkisista instituutioista, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että ”jäljelle” jääneet naiset olivat yhä näkyvämpiä ja siten uhatumpia.
Naisten aseman kaventuessa kaventui myös kaikki vaihtoehtoinen seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden ilmaiseminen, mikä tuli riskialttiimmaksi. Irakin korkein shiia-auktoriteetti Ali al-Sistani julkisti vuonna 2005 fatwan, joka salli homoseksuaalimiesten tappamisen. Hän perui lausuntonsa vuonna 2006, mutta viesti kansalaisille oli selvä varsinkin kun shiia-johtaja Muqtada al-Sadr ilmaisi, että homoseksuaalisuus on uhka kansakunnan moraalille. Useita satoja homomiehiä murhattiin Bagdadissa, Kirkukissa ja Najafissa ja Basrassa. Olen juuri tänään (12.1.) menossa tapaamaan Keski-Irakista syksyllä 2015 Turkuun saapunutta homomiestä, jonka ystävän miliisiryhmät murhasivat tiputtamalla betonilohkareen tämän päälle kesällä 2014.
Inhoan väkivaltaa sen kaikissa mahdollisissa muodoissa, ja kaikki seksuaalirikoksiin syyllistyneet ihmiset on asetettava vastuuseen teoistaan. Turvapaikanhakijamiesten seksuaalirikollisuutta on diagnosoitava huomioimalla, että väkivalta kaikissa muodoissaan on kontekstisidonnaista toimintaa. Irakilaismiesten taustalla on kolme vuosikymmentä väkivaltaa ja poikkeustilaa. Kaikki eivät selviä siitä oirehtimatta.
Kirjoitus julkaistiin alun perin Moderni Lähi-itä -ryhmän Facebook-sivuilla 12.1.2016.
Lähteet:
Amar, Paul (2011). Middle East Masculinity Studies: Discourses of ”Men in Crisis,” Industries of Gender in Revolution. Journal of Middle East Women’s Studies 7(3): 36–70.
