”Punakaartilaisuus edusti yhteiskuntarauhaa järkyttänyttä valtaa, uhkailua väkivallalla. Tämän joukon toiminta tähtäsi poliittiseen muutokseen väkivalloin.”
Alustus! Yhteiskunnan vakauden takaavina tekijöinä ovat viime kädessä illuusio kohtuullisen tasaisesta tulonjaosta ja se, että sotilaallisen voimankäytön monopoli kuuluu valtiolle.
Se, että syystä tai toisesta kaduilla ja kyläteillä alkaa liikkua vapaaehtoisia väkivallalla uhkaavia ryhmiä, on vain ja ainoastaan hallinnon heikkoutta.
Jos nämä ryhmät muodostuvat poliittisiksi kaarteiksi, ne ovat yksiselitteisesti uhka järjestäytyneelle yhteiskunnalle.
Viimeksi näin oli lähes sata vuotta sitten, kun vuosien 1917–1918 levottomuudessa muodostui punakaarteja. Punakaartilaisuus edusti yhteiskuntarauhaa järkyttänyttä valtaa, uhkailua väkivallalla. Tämän joukon toiminta tähtäsi poliittiseen muutokseen väkivalloin.
Samoin oli vuosien 1929–1930 levottomuuksissa, jolloin Suomen Lukkoon ja Lapuan liikkeeseen kytkeytyneet ”vapaaehtoset järjestyspartiot” syyllistyivät sieppauksiin, pahoinpitelyihin ja murhiin. Silloin hallitusvalta oli liian heikko torjuakseen tämän väkivallan ja terrorin.
Jäljet pelottavat! Tuntuukin perin omituiselta, että tässä ajassa tarvittaisiin johonkin tällaisia ”vapaaehtoisia” partioita. Yhtä vähän on ymmärrettävää, että poliittisen vallan edustajat eivät yksiselitteisesti suhtaudu tällaiseen toimintaan kielteisesti. Järjestyksen ylläpito kuuluu poliisille ja armeijalle ja niiden tarvittaessa kokoon kutsumille vapaaehtosille, ei millekään huutosakeille.
Suomessa ei ole tavanomaisen rikollisuuden lisäksi nähtävissä sellaista uhkaa, joka edellyttäisi tällaisia toimia. Joka muuta väittää on epärealistinen henkilö. Suomi oli vaikkapa 1920-luvun alussa moninkertaisesti väkivaltaisempi maa. Miksi? Maa oli väkivaltainen siksi, että meillä oli liikaa käsiaseita, liikaa alkoholia ja liikaa sisällissodassa selvittämättömiä asioita, joita sodan käyneet asekaartilaiset – entiset, hävinneen kaartin edustajat ja edelleen voittajien kaartissa olleet – ratkoivat väkivallalla. Väkivalta ei siis ollut hallinnon, vaan huutosakkien käsissä.
Yhtä erikoista, kuin tällaisten katupartioiden liikehdintä, on poliisin viimeaikainen toiminta Tampereella tällaisia ”järjestyspartioita” pilkkaavien ryhmien suhteen. Korostan, että tämän seikan kommentointi perustuu jatkossa ainoastaan siihen tietoon, mitä tapahtuneesta lehdissä oli saatavana.
Kuulostaa erikoiselta, että poliisi katsoo paremmaksi puuttua ennemmin pellepuvuissa liikkuvan, katupartioita pilkkaavan henkilön toimintaan kuin näihin partioihin. En tiedä, millä perusteella poliisi yhdistää näiden pellepukuisten henkilöiden toiminnan vasemmistoanarkismiin – jos perusteet ovat heikot, on syytä olla hyvin huolestunut. Sellainen poliisi, joka näkee toisenlaisessa ajattelussa automaattisesti ”kommunismia”, elää jossakin muussa todellisuudessa kuin muu Suomi.
Huumori ei muodosta yhteiskunnallista uhkaa. Sen muodostavat väkivallalla uhkaavat elementit, jotka eivät ole kenenkään ohjauksessa. Huumori on ehkä ainoa tehokas keino estää Odinin sotilaiden kaltaisten ryhmien esiinmarssi. Toinen tällainen keino olisi hallinnon vakava suhtautuminen asioihin, jotka olivat ainakin ennen yhteiskunnan perusperiaatteita.
