”Vaikka myöntäisimmekin, että tieteellisiä teorioita ei voida muotoilla kielen ja kulttuurin ulkopuolella, ei ole täysin perusteetonta puhua tieteen kehityksestä luonnon toimintaa koskevien käsitystemme modernisaationa ja pitää tätä kehityskulkua peruuttamattomana prosessina.”
Alustus on toimitettu Pertti Alasuutarin 60-vuotissyntymäpäivillä 22.1.2016 pidetystä englanninkielisestä juhlapuheesta, joka ilmestyy European Sociologist -lehdessä kesällä 2016.
Alustus! Luin seminaaripuhettani varten Pertti Alasuutarin uuden kirjan The Synchronization of National Policies. Ethnography of the Global Tribe of Moderns (Alasuutari 2016). Mielestäni se on erinomainen tutkimus ja olen samaa mieltä lähes kaikista kirjoittajan esittämistä väitteistä. Kuitenkin osa siitä, mitä kirjassa sanotaan ja jätetään sanomatta modernista, vei minut harmaalle alueelle, jossa en ole aivan varma siitä, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Tässä alustuksessani selvitän vaihtoehtoisia tapoja käyttää modernin käsitettä. Kysyn, mitkä käyttötavoista ovat vakaalla pohjalla ja mitkä eivät. Olen erityisen kiinnostunut siitä, onko olemassa mitään legitiimiä tapaa, jolla kyseistä termiä voitaisiin käyttää akateemisessa keskustelussa kuvaamaan yhteiskunnallista muutosta.
Tämä on eri kysymys kuin se, jonka Alasuutari esittää kirjassaan. Hän on kiinnostunut modernisuus-termin ja sen sukulaiskäsitteiden käytöstä sellaisissa yhteyksissä, joissa poliitikot ja virkamiehet pyrkivät oikeuttamaan valintojaan ja kätkemään niiden poliittisen luonteen. Olen samaa mieltä Alasuutarin kanssa siitä, mitä hän sanoo mainitusta oikeuttamisen tavasta ja asiantuntijatiedon käyttämisestä sumuverhona, joka kätkee näkyvistä sen tosiasian, että useimmissa tilanteissa on olemassa enemmän kuin se yksi vaihtoehto, jonka sanotaan olevan ainoa mahdollinen modernissa yhteiskunnassa. Tämän lisäksi olen kuitenkin kiinnostunut myös modernisaatio-termin käytöstä akateemisessa keskustelussa. Kiinnostuksen kohteiden ero voidaan esittää oheisen kaavion muodossa:
Kuten kaaviosta nähdään, Alasuutari keskittyy analysoimaan sellaisten seikkojen normatiivisia vaikutuksia, joiden sanotaan julkisessa keskustelussa ja hallinnollisessa diskurssissa olevan moderneja. Hän viittaa toki myös muihin kaavion ruutuihin, mutta tämä on hänen tärkein tutkimuskohteensa. Tässä alustuksessa kysymykseni on toinen, eli onko modernisaatio-termille olemassa mitään legitiimejä käyttötapoja akateemisessa keskustelussa? Aloitan kysymyksen tarkastelun hahmottamalla kolme erilaista modernisaatiokeskustelun suuntausta.
Kolme lähestymistapaa modernisaatiokeskusteluun
Ensimmäinen suuntaus on holistinen modernisaatioteoria. Siinä modernisaatio esitetään kokonaisvaltaisena evoluutioprosessina, jossa yhteiskunnat kehittyvät asteittain kohti täydellisempää ihmiskunnan potentiaalien aktualisoitumista. Tämä tarkoittaa edistystä yhteiskunnallisen eriytymisen mielessä, minkä aikana
tiede kehittää yhä tarkempia kuvauksia luonnonlaeista,
tuotannon ja tavaroiden kiertokulun edistyminen luovat hyvinvointia,
hallinto tehostuu ja tulee ennustettavammaksi byrokratisoitumisen myötä,
hallintomuoto tulee järkevämmäksi oikeusvaltion ja demokratian kehittyessä, ja lopulta
kulttuurista tulee maallistunutta ja lumouksista vapautunutta siinä mielessä, että vanhat taikauskoiset uskomusjärjestelmät korvautuvat paikkansapitävämmillä ja nykyaikaisemmilla.
Holistinen modernisaatioteoria kehittyi 1950- ja 60-luvuilla Yhdysvalloissa, josta se levisi muualle maailmaan. Talcott Parsons (1966 ja 1971) on tunnetuin tämän lähestymistavan edustaja, mutta teoriasta on olemassa myös muita variantteja, joilla on suhteellisen samanlaiset perusominaisuudet (varsinkin, jos mukaan luetaan myös teorioita teollisesta yhteiskunnasta, ks. Dahrendorf 1959; Lipset & Bendix 1959; Kerr et al. 1960; Aron 1967 ja 1968; Rostow 1971 ja Bell 1973). Yksi tärkeä modernisaatioteorian muunnos on löydettävissä kehitysmaatutkimuksesta, jossa pyritään nostamaan maailman köyhiä ja huonosti hallittuja alueita kehittyneempien modernien yhteiskuntien tasolle.
Pyrkiessään edistämään lähes kaikin käytettävissä olevin keinoin ”hyvää hallintotapaa” kehitysmaissa, Maailmanpankki on ottanut kriittistä etäisyyttä menneisyyteensä. Aiemmin se yritti ”modernisoida” kehitysmaita kokonaisvaltaisen modernisaatioteorian mukaisesti ja käytti Yhdysvaltoja kehityksen mittarina. Maailmanpankilla näyttäisi kuitenkin olevan vaikeuksia luopua holistisesta modernisaatioteoriasta, joka on edelleen läsnä monissa sen asiakirjoissa. Niissä sen tehtävänä on edistää suppeasti määriteltyä ”hyvää hallintoa” tehokkaamman ja avoimemman hallinnon merkityksessä, mutta usein tavoite edelleen laajenee suosituksiksi, jotka käsittelevät jopa valtiomuotoa ja tapoja järjestää tavaroiden kiertokulkua, ja menevät vielä tätäkin pidemmälle.
Kaksi muuta lähestymistapaa modernisaatioon kritisoivat holistista näkökulmaa. Ensimmäisessä niistä modernisaatiota lähestytään ideologisena huijauksena. Tämä lähestymistapa ammentaa inspiraationsa suurilta osin marxismista ja väittää, että kehitysmailla ei ole mitään syytä uskoa Maailmanpankin suosituksia, joiden mukaan modernisaatio ja ”hyvä hallintotapa” tuo niiden yhteiskunnat lähemmäksi Yhdysvaltain elintasoa. Mitä nimittäin tosiasiassa tapahtuu, on että kehitysmaissa kehitetään kapea-alaista erikoistumista yhteen tai kahteen tuotteeseen ja tätä kutsutaan ricardolaisen maksiimin mukaan näiden maiden suhteelliseksi kilpailueduksi.
Näin kehittyvien yhteiskuntien tuotannon rakenteista tehdään globaalin työnjaon kannalta niin yksipuolisia, että kehitysmaista tulee riippuvaisia kansainvälisestä työnjaosta suhteessa muihin kuin niihin tuotteisiin, jotka muodostavat niiden ”kilpailuedun”, olivatpa ne sitten maapähkinöitä, banaaneja tai soijapapuja. Tämän vuoksi ne artikuloituvat kansainväliseen riippuvuuksien järjestelmään tai ns. maailmanjärjestelmään periferioina, joiden kohtalona on tulla Yhdysvaltojen muodostaman keskuksen tai Suomen kaltaisten semiperiferioiden hyväksikäyttämiksi. Tämän lähestymistavan alullepanija oli Andre Gunder Frank ja hänen riippuvuusteoriansa, ja täysimittaisena versio on esitetty Immanuel Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoriassa (Frank 1967; Wallerstein 2004).
Kolmatta lähestymistapaa modernisaatioon voidaan kutsua ideologiseksi väärintunnistamiseksi. Yhden tunnetuimman version tästä lähestymistavasta on esittänyt Bruno Latour kirjassaan Emme ole koskaan olleet moderneja, johon viittaan tämän alustuksen otsikossa kysymällä ”Olemmeko koskaan olleet moderneja?” Latourin mukaan emme ole. Tämä johtuu siitä, että hänelle modernin projektin ydin oli pyrkimys vetää selkeän rajan luonnon ja kulttuurin välille ja esittää sen jälkeen totuudellisia väitteitä luonnonlaeista, eikä Latour usko, että tällainen raja voidaan muodostaa ja pitää yllä. Hän viittaa sellaisiin ilmiöihin kuin otsonikerros ja ilmastonmuutos ja toteaa, että on mahdotonta sanoa, ovatko ne luontoa vai kulttuuria, koska ne ovat molempia yhtä aikaa. Tässä kohtaa hän itse asiassa rakentaa toisen ranskalaisen teoreetikon tuotannolle, joka esitti laajemman version tästä lähestymistavasta jo 1970-luvun lopussa. Viittaan Jean-Francois Lyotardiin ja hänen pamflettiinsa Tieto postmodernissa yhteiskunnassa.
Kuten tunnettua kyseisessä pamfletissaan Lyotard määritteli modernisuuden yrityksenä korvata paikallisten kulttuuristen kertomusten runsaus ja paikalliset identiteetit tieteen ja edistyksen metanarratiiveilla. Hän kutsui jälkimmäisiä metanarratiiveiksi, koska modernisuus koostui hänelle pyrkimyksestä peittää tieteen ja edistyksen narratiivinen rakenne näkyvistä ja esittää ne universaalina Valistusta luonnehtivana totuutena, joka puolestaan ymmärrettiin kehitysaskeleena eteenpäin ja hyödyllisenä kaikille. Postmodernismin synty oli Lyotardin mukaan merkki Valistuksen ajan väkivaltaisen kulttuurisen sulkeuman purkautumisesta ja sellaisen pitkän toipumisen prosessin alusta, jonka myötä identiteettiemme ja todellisuuskäsitystemme kulttuurinen luonne löydettäisiin uudelleen. (Lyotard 1984; Latour 1993; Heiskala 2011).
Mitä voimme sanoa lähestymistapojen pätevyydestä?
Aloitetaan ideologisen väärintunnistamisen lähestymistavasta. Se on oikeassa väittäessään, että kaikki luonnosta tekemämme tulkinnat, olivatpa ne sitten arkikäsityksiä tai tieteellisiä teorioita, ovat kulttuurisia konstruktioita. Latour on siis oikeassa sanoessaan, että luonnonlakeja ei löydetä vaan ne pikemmin säädetään läpikotaisin kulttuurisissa tieteentekemisen prosesseissa, mitä hän ja muut toimijaverkkoteoreetikot ovat kuvanneet elegantisti. Voimme antaa tämän tunnustuksen Latourille, koska se oikeutetusti kuuluu hänelle ja hänen kollegoilleen, mutta on myös tärkeää pitää huolta siitä, että emme heitä pois lasta pesuveden mukana.
Max Weber käytti sanaa ”modernisaatio” harvoin jos koskaan, vaikka hänet kuolemansa jälkeen tulkittiinkin modernisaatioteoreetikoksi, koska hän oli esittänyt ajatuksen arvosfäärien tai järjen muotojen eriytymisestä. Laajassa katsannossa tulkinta Weberistä modernisaation teoreetikkona on kuitenkin oikea, koska hän puhui rationalisoitumisesta, joka on ominaista länsimaille ja vain niille. Puhuessaan kapitalismin ja muiden rationalisoitumisen muotojen noususta länsimaissa Weber esitti etnosentrisiä väitteitä, jotka ovat alttiita arvostelulle. Yksi hänen lukuisista rationalisointiprosesseista näyttäisin kuitenkin olevan pätevä kuvaus siitä, miten asiat ovat. Viittaan ”lumouksesta vapautumiseen” siinä merkityksessä, että tiede on korvannut magian. Weberille magia ja tieteeseen perustuvat teknologiat ovat samankaltaisia toimintoja ja uskomusjärjestelmiä siinä mielessä, että ne pyrkivät hallitsemaan luonnonvoimia ihmisten hyväksi. Ainoa ero niiden välillä on, että taianomainen henkien taivuttelu ei toimi. Sitä vastoin teknologiat, jotka luonnehtivat tieteellis-teknistä vallankumousta, toimivat.
Todiste tästä väitteestä on hyvinvoinnin hämmästyttävä kasvu, joka on perustunut moderneihin tieteellisen tuotannon teknologioihin. Historiallinen sosiologi Michael Mann kuvaa kehitystä seuraavasti: “Maatalouden ja teollisuuden kasvava tuottavuus mahdollisti maailman väestön nelinkertaistumisen vuoden 1900 1,6 miljardista vuoden 2010 lähes 7 miljardiin. Samalla ihmisistä on tullut keskimäärin pidempiä, painavampia, kaksi kertaa pitkäikäisempiä ja kaksi kertaa todennäköisemmin lukutaitoisia” (Mann 2012, 6). Tämä kuvaus viittaa viimeksi kuluneisiin 110 vuoteen. Jos haluamme tarkastella asiaa pidemmällä aikavälillä, voimme viitata siihen, että vuonna 1400 maapallolla oli vain 340 miljoonaa ihmistä kun taas vuonna 2050 meitä tulee olemaan noin 11 miljardia (Marks 2015; ks. myös Crone 2003). Tämän populaation räjähdysmäisen kasvun pitäisi olla riittävä todiste väitteestä, että vaikka modernin luonnontieteen esittämiä väittämiä ei löydetä vaan säädetään läpikotaisin kulttuurisissa prosesseissa, ne ovat riittävän hyviä toimimaan perustana paremmille ja tehokkaammille tuotantoteknologioille kuin mikään muu tunnettu uskomusjärjestelmä (Schroeder 2007).
Tämä viittaa siihen, että vaikka puhdas ja yksinkertainen realismi on liian naiivi kuvaus luonnontieteistä, sama pätee puhtaaseen ja yksinkertaiseen konstruktionismiin. Näiden sijaan meidän tulisi pyrkiä kehittämään sellaista konstruktionismin realistista muotoa, jonka valossa on mahdollista ymmärtää, että jotkut luonnonprosessien kuvaukset ovat parempia ja jotkut toiset huonompia. Uskon, että tässä suhteessa käyttökelpoinen realistisen konstruktionismin muoto on löydettävissä Charles Peircen pragmatismista (vrt. Short 2007). Olipa tämän asian kanssa miten oli, tosiasiaksi jää, että vaikka myöntäisimmekin, että tieteellisiä teorioita ei voida muotoilla kielen ja kulttuurin ulkopuolella, ei ole täysin perusteetonta puhua tieteen kehityksestä luonnon toimintaa koskevien käsitystemme modernisaationa ja pitää tätä kehityskulkua peruuttamattomana prosessina.
Kun siirrymme modernisaatioon ideologisena huijauksena tulemme pian samankaltaiseen johtopäätökseen, jonka mukaan lähestymistapa on ja ei ole pätevä. Puhetta modernisaatiosta voidaan nimittäin todellakin pitää ideologisena huijauksena ainakin kahdessa mielessä. Ensinnäkin se esittää yhteiskunnallisen muutoksen kohti Yhdysvalloille tyypillistä yhteiskuntamallia abstraktina ja kontekstista riippumattomana prosessina kohti parempaa yhteiskuntaa, jolle ei ole vaihtoehtoja. Tämän huijauksen pitämiseksi yllä termi ”amerikkalaistaminen” (Americanization) korvattiin Jeffrey C. Alexanderin (1994) mukaan toisen maailmansodan jälkeisessä sosiologiyhteisössä pian termillä modernisaatio. Toiseksi, lähestymistapa antaa hyvinvointilupauksen, jota se ei monissa tapauksissa kykene pitämään. Monet modernisoidut maat, nimittäin päätyvät alisteiseen asemaan globaalissa työnjaossa ja voivat siksi itse asiassa huonommin kuin aiemmin. Tästä on runsaasti kokemuksia Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa, joissa monia maita on huijattu modernisointipuheen avulla.
On kuitenkin olemassa myös toisenlaisia esimerkkejä. Luettelo alkaa toisen maailmansodan häviäjävaltioista, Saksasta ja Japanista, mutta se jatkuu Aasian tiikerivaltiolla, Manner-Kiinalla ja luultavasti melko pian myös Intialla. Näissä tapauksissa suhteellinen kilpailuetu on toteutunut. Kyseisten maiden historian niille tarjoaman perustan lisäksi se on vaatinut tuotantokoneiston modernisointia ja tehokkaiden hallinnollisten mallien kehittymistä. Näin modernisaatiotarina ei ole ollut täysin vailla perusteita, vaikka se on toiminut myös ideologisena sumuverhona ja kätkenyt näkyvistä vaihtoehtoisten kehityspolkujen välillä tehtävien valintojen poliittisen luonteen.
Lopuksi on aika tarkastella alkuperäistä modernisaatiotarinaan, holistista modernisaatioteoriaa, ja kysyä onko se missään mielessä pätevä. Edellä on jo käynyt ilmi, että pidän joitakin modernisaatiopuheen muotoja pätevinä seuraavilla kahdella elämän osa-alueilla:
tieteen kehittyminen ja
tuotantoteknologioiden kehitys.
Näihin lisäisin nyt kolmannen osa-alueen, joka on
- hallinnon byrokratisoituminen.
Byrokratisoitumisen konkreettiset muodot vaihtelevat, mutta sen ytimessä on kaikkia osapuolia hyödyttävä hallinnon tehostuminen ja läpinäkyvyyden lisääntyminen, jonka etuja on vaikea kiistää. Kaikissa näissä kolmessa suhteessa modernisaatio tarkoittaa enemmän vaurautta, parempaa tulevaisuuden ennustettavuutta ja yhteisten resurssien kasvua. Niinpä voidaan sanoa, että kaikissa näissä suhteissa holistisella modernisaatioteorialla oli järkevä sisältö, joka pätee edelleen.
Näiden kolmen seikan lisäksi holistinen lähestymistapa kuitenkin liitti modernisaatioon myös kolme muuta ilmiötä. Ensinnäkin tavaroiden jako-organisaatio tulee rationaalisemmaksi. Mm. Weber oli sitä mieltä, että tämä rationaalinen muoto on kapitalismi. Väite on kuitenkin kiistanalainen. On totta, että kuten Marx ja Weber molemmat totesivat, että kapitalismilla on taipumus lisätä talouselämän tehokkuutta joiltain osin, mutta on myös niin, kuten Marx myös osoitti, on tekijöitä, joiden suhteen kapitalismi toimii juuri päinvastaiseen suuntaan (Heiskala 1986).
Toiseksi, holistinen kertomus väittää, että modernisaatioprosessissa valtiomuodosta tulee aikaisempaa rationaalisempi oikeusvaltion ja demokratian kehittymisen myötä. Tämäkin on kiistanalainen väite. Satun kyllä henkilökohtaisesti kannattamaan molempia asioita, mutta ymmärrän yhtä hyvin, että kyseessä on pelkkä arvokannanotto, jolle on olemassa vaihtoehtoja. Kolmanneksi kulttuurista tulee holistisen lähestymistavan mukaan maallistunutta ja lumouksista vapautunutta siinä mielessä, että vanha taikausko korvautuu uusilla ja pätevillä uskomuksilla. Edellä sitouduin siihen kantaan, että näin todella tapahtuu luonnontieteissä. Tieteen piirin ulkopuolella yhdyn kuitenkin Latourin ja Lyotardin esittämään modernien metanarratiivien kritiikkiin: tässä suhteessa meidän ei enää koskaan tulisi olla moderneja!
Holistisessa modernisaatiolähestymistavassa on siis myös merkittäviä puutteita. Puutteiden kirjaamisen jälkeenkin meille kuitenkin jäävät ”modernisaation” referenteiksi merkittävät parannukset tieteessä ja tuotantoteknologioissa sekä hallinnon byrokratisoituminen. Siksi on mielestäni mahdollista puhua modernisoitumisesta peruuttamattomana katkoksena historian kulussa, ja tässä mielessä on mahdollista vastata tämän alustuksen otsikossa esittämääni kysymykseen sanomalla ”kyllä, olemme olleet moderneja, ja olemme sitä edelleen”.
Lopuksi asetan vielä kaksi lisävaatimusta termin ”modernisaatio” asianmukaiselle käytölle. Ensinnäkin, tulisi aina välttää termin käyttämistä intransitiivisessa muodossa ja käyttää sitä sen sijaan transitiivisesti. Toisin sanoen, kun käytämme termiä, meidän tulisi aina puhua jonkin asian modernisaatiosta eikä vain modernisaatiosta ylipäätään.
Toiseksi, meidän tulisi ymmärtää, että modernisaatio ilmauksena on pikakirjoitusta, jota käytetään tiiviinä viittauksena laajoihin yhteiskunnallisiin prosesseihin. Siksi sen ei tulisi koskaan esiintyä kausaaliketjun ensimmäisenä terminä. Modernisaatio ei aiheuta mitään eikä se vaadi mitään. Akateemisena kuvauksena se on vain käytännöllinen tapa viitata kontingentteihin yhteiskunnallisiin prosesseihin, joita voitaisiin, mutta ei käsillä olevassa yhteydessä tarvitse, kuvata kaikessa kompleksisuudessaan kunkin tarkasteltavana olevan kysymyksen kohdalla.
Ottamalla huomioon nämä varoituksen sanat, termiä ”modernisaatio” on mielestäni mahdollista edelleen käyttää kuvailevana terminä akateemisessa keskustelussa tekemättä itseään naurunalaiseksi.
Miksi tämä on tärkeää?
Modernisaation käsite on poissa muodista sosiologisessa yhteisössä ja ne oikeutetut käytöt termille, joita olen alustuksessani sille löytänyt, ovat suhteellisen kapeita. Miksi emme siis antaisi modernin vaipua kokonaan unohduksiin?
On kaksi syytä olla sallimatta tämän tapahtua. Ensimmäinen syy liittyy sosiologien yhteisön historiaan. Holistinen modernisaatioteoria on määritellyt sosiologian identiteettiä tieteenalana. Olisi väärin antaa sen painua unholaan reflektoimatta tapahtumaa. Muuten emme tiedä keitä me sosiologit olemme, mistä me tulemme ja mihin tieteenalaan kuulumme. Käydessäni sosiologikonferensseissa olen ollut huomaavinani, että juuri tällainen muistinmenetys (amnesia) luonnehtii sosiologiyhteisöä. Päästäksemme eroon tästä tilanteesta tarvitsemme muistiinpalauttamista (anamnesis) ja kriittistä pohdintaa. Olen yrittänyt antaa oman panokseni, tai ainakin osan siitä, tässä alustuksessa.
Toinen syy liittyy yhteiskuntaan kokonaisuutena. Modernisaation ajatuksella on yhä merkittävä rooli julkisessa ja hallinnollisessa diskurssissa, jossa käytäntöjen ”nykyaikaistamista” usein käytetään asioita epäpolitisoivana legitimaatiofiguurina, kuten Alasuutarin empiiriset analyysit vastaansanomattomasti osoittavat. On siis tarvetta sosiologiselle ideologiakritiikille. Alasuutarin episteemisen hallinnan analyysit kontribuoivat tällaisen sosiologiseen ideologiakritiikkiin näyttämällä havainnollisesti, kuinka ”modernisaatiota” ja sen sukulaiskäsitteitä käytetään. Se mitä oma analyysini puolestaan voi tähän sosiologiseen ideologiakritiikkiin lisätä on vastaus kysymykseen, miksi modernisaatio on niin voimakas retorinen figuuri?
Vastaus voidaan aloittaa toteamalla, että on totta, että tieteelliset käsityksemme ja tuotantoteknologiamme todella kehittyvät ajan myötä ja tällä on elinolosuhteita parantavaa voimaa. Aikakauttamme luonnehtivalla historiallisesti nuorella ja muiden aikakausien perspektiivistä hämmentävällä uutuuden kultilla on siksi rationaalinen ytimensä, koska joidenkin elämänalueiden suhteen asiat todella ovat sitä parempia mitä uudempia ne ovat. Tämän havainnon ei kuitenkaan pitäisi laajentua koskemaan niitä arvoja, jotka luonnehtivat Yhdysvaltain ja muiden OECD-maiden talousjärjestelmää ja valtiomuotoa. Ne eivät ole ihmislajin evoluution huipentuma vaan yksi mahdollinen normatiivinen valinta muiden joukossa. Oli holistisen modernisaatioteorian virhe ja osoitus sen ideologisesta luonteesta, että se muuta väitti.
(Suomennos Risto Heiskala ja Matti Kortesoja)
Kirjallisuus:
Alasuutari, Pertti (2016). The Synchronization of National Policies. Ethnography of the Global Tribe of Moderns. London: Routledge.
Alexander, Jeffrey C. (1994). Modern, Anti-, Post-, and Neo: How Social Theories Have Tried to Understand the ‘New World’ of ‘Our Time’? Zeitschrift für Soziologie 23(3): 165-197.
Aron, Raymond (1967). Eighteen Lectures on Industrial Society, London: Weidenfeld & Nicolson.
Aron, Raymond (1968). Progress and Disillusion. Dialectics of Modern Society. Harmondsworth: Pelican Books.
Bell, Daniel (1973). The Coming of Post-Industrial Society: A Venture in Social Forecasting, Daniel Bell. New York: Basic Books.
Dahrendorf, Ralf (1959). Class and Class Conflict in Industrial Society. Stanford: Stanford University Press.
Crone, Patricia (2003). Pre-Industrial Societies. Anatomy of the Pre-Modern World. Oxford: Oneworld Publications.
Frank, Andre Gunder (1967). Capitalism and Underdevelopment in Latin America. New York: Monthly Review Press.
Heiskala, Risto (1986). Marx, the modern world, and the problem of social regulation. Acta Sociologica 29(4): 311-23.
Heiskala, Risto (2011). From modernity through postmodernity to reflexive modernization. Did we learn anything? International Review of Sociology 21(1): 3–19.
Kerr, Clark; Dunlop, John T.; Harbison, Frederick H. & Myers, Charles A. (1960). Industrialism and Industrial Man: The Problem of Labor and Management in Economic Growth. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Latour, Bruno (1993). We Have Never Been Modern. Massachusetts: Harvard University Press.
Lipset, Semyor Martin & Bendix, Reinhardt (1959). Social Mobility in Industrial Society. Berkeley: University of California Press.
Lyotard, Jean-Francoise (1984). The Postmodern Condition: A Report on Knowledge. Minneapolis: Minnesota University Press.
Mann, Michael (2012). The Sources of Social Power: Volume 3, Global Empires and Revolution, 1890-1945. Cambridge: Cambridge University Press.
Marks, Robert B. (2015). The Origins of the Modern World. A Global and Environmental Narrative from the Fifteenth to the Twenty-First Century. Landham: Rowman & Littlefield.
Parsons, Talcott (1966). Societies: Evolutionary and Comparative Perspectives. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.
Parsons, Talcott (1971). The System of Modern Societies. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.
Rostow, W.W (1971). Politics and the Stages of Growth. Cambridge: Cambridge University Press.
Schroeder, Ralph (2007). Rethinking Science, Technology and Social Change. Stanford: Stanford University Press.
Short, T.L. (2007). Peirce’s Theory of Signs. Cambridge: Cambridge University Press.
Wallerstein, Immanuel (2004). World-Systems Analysis. An Introduction. Durham, NC: Duke University Press.
