”Huligaaneihin on aina liitetty vahvoja mielikuvia valtaa, yhteiskunnan arvoja ja normeja uhmaavista nuorista miehistä. Huligaanit itse ovat myös omalla olemuksellaan ja toiminnallaan usein korostaneet tätä mielikuvaa. Huligaaneihin liitettyjä järjestyshäiriöitä ehkäisemään on tarvittu vapaaehtoisia järjestyksen valvojia, mellakkapoliiseja ja joskus jopa armeijaa. Tästä huolimatta huliganismin yhteiskunnallista vaaraa ei ole pidetty kovinkaan suurena. Toisin on kuitenkin ollut Venäjällä.”
Alusta! julkaisee Ira Jänis-Isokankaan lektion.
Alustus! Oikeusasiainkansankomissaari Nikolai Krylenko luonnehti vuonna 1926 huliganismin aiheuttamaa yleistä turvattomuutta seuraavasti: ”Lehdistökirjoittelun perusteella voisi päätellä, että neuvostokansalainen on jatkuvassa vaarassa saada kimppuunsa huligaanin, joka kadulla leikkaa irti kielen, puhkaisee kallon tai tökkää haarukalla ohikulkijaa.” Huliganismi (huliganstvo) oli 1920-luvun Neuvostoliitossa käsite, jolla viitattiin yleisiin järjestyshäiriöihin, juopottelun aiheuttamaan sattumanvaraiseen ilki- ja väkivaltaan sekä naisten ahdisteluun.
Nyt, kun suomenkielisetkin lehdet ja sosiaalinen media tuovat päivittäin esille ihmisten kokeman turvattomuuden tunteen ja yleisenä mielipiteenä ilmaistun vaatimuksen yhteiskunnallisen ja valtiollisen kontrollin kiristämisestä, on hyvä tarkastella sitä, minkälaisia tarkoitettuja ja tarkoittamattomia seurauksia kurikampanjat ja niihin liitetyt käsitteet ovat tuottaneet muissa yhteiskunnissa, kuten Neuvostoliitossa.
Huliganismi oli lainasana, joka rantautui venäjän kieleen 1800-luvun lopulla teollisen vallankumouksen läpikäyneestä englantilaisesta yhteiskunnasta. Venäläinen bulevardilehdistö kauhisteli elämänmenoa Englannissa, jossa työväenluokan nuorten miesten alkoholin siivittämää mellastusta ja rähinöintiä oli alettu kutsua huliganismiksi. Oletettavasti sana viittasi irlantilaiseen jengiin, mutta itse ilmiö – nuorten miesten sattumanvarainen ilki- ja väkivalta – oli tuttu myös maailman muista suurkaupungeista, kuten Pariisista ja New Yorkista sekä vähän pienemmistäkin kaupungeista, kuten Helsingistä ja Tampereelta.
Huligaaneihin on aina liitetty vahvoja mielikuvia valtaa, yhteiskunnan arvoja ja normeja uhmaavista nuorista miehistä. Huligaanit itse ovat myös omalla olemuksellaan ja toiminnallaan usein korostaneet tätä mielikuvaa. Huligaaneihin liitettyjä järjestyshäiriöitä ehkäisemään on tarvittu vapaaehtoisia järjestyksen valvojia, mellakkapoliiseja ja joskus jopa armeijaa. Tästä huolimatta huliganismin yhteiskunnallista vaaraa ei ole pidetty kovinkaan suurena.
Toisin on kuitenkin ollut Venäjällä, missä huliganismin yhteiskunnallinen vaara on noussut tasaisin väliajoin yhteiskunnallisen keskustelun sekä hallinnollisten ja poliittisten toimenpiteiden kohteiksi ensin vallankumousta edeltävinä vuosina 1910-luvulla, uuden talouspolitiikan kaudella 1920-luvulla, ennen Stalinin terroria 1930-luvun puolessavälissä sekä yleisen armahduksen ja Stalinin kuoleman jälkeen syntyneen yhteiskunnallisten levottomuuksien yhteydessä 1950-luvulla. Rankaisupolitiikka, hallinnolliset kampanjat, sosiaaliset ongelmat ja poliittiset konfliktit ovat muokanneet huliganismin käsitettä tavalla, joka on antanut huliganismin käsitteelle oman, venäläisen merkityksen.
Huliganismi on Venäjällä rikoslaissa määritelty teko. Kriminalisoinnin juuret juontavat 1900-luvun alkuun, jolloin huliganismiksi leimattu toiminta liitettiin vallankumoukselliseen liikehdintään, lakkoliikeisiin ja talonpoikien hyökkäyksiin maanomistajia vastaan. Lokakuun vallankumouksen jälkeen huliganismi nähtiin vuorostaan vastavallankumouksellisena toimintana, ja se rinnastettiin terrorin ja banditismin kaltaisiin käsitteisiin. Huliganismin käsitteeseen liittyvät vahvasti valta ja järjestys, joita sekä tsaarinaikainen valta että neuvostovalta pyrki kontrolloimaan sekä oikeudellisin että oikeuden ulkopuolisin keinoin.
Huliganismiin liittyvä rankaisupolitiikka 1920-luvun Neuvostoliitossa
Huliganismiin liittyvä rankaisupolitiikka alkoi kehittyä uuden talouspolitiikan eli NEP:in aikakaudella (1921–1927). Silloin alkoi neuvostoyhteiskunnan ja -valtion rakennustyö, joka pääsi vauhtiin sisällissodan jälkeen vuonna 1921. Tähän liittynyt lainsäädäntötyö loi puitteet neuvostovallalle ja määritteli neuvostovaltion ja kansalaisten suhteita. Vuonna 1922 voimaan tullut rikoslaki määritteli huliganismin ilkivaltaiseksi ja päämäärättömäksi teoksi, joka ”ilmensi selvää epäkunnioitusta yksilöä tai yhteiskuntaa kohtaan”. Määritelmästä huolimatta huliganismi kuului yksilön henkeä ja terveyttä uhkaaviin rikoksiin, joista annettavat rangaistukset olivat marxilaisen oikeuskäsityksen mukaisesti varsin lieviä.
Marxilainen oikeuskäsitys ja sitä seurannut rangaistuspolitiikka ei kuitenkaan vastannut neuvostokansalaisten oikeustajua. Neuvostovalta kriminalisoi useita neuvostoarkeen liittyneitä ilmiöitä, kuten esimerkiksi kavalluksen, salakaadon ja viinan kotipolton. Salakaadon ja kotipolton vastaiset kampanjat täyttivät vankilat ja nakersivat ennestäänkin huteraa neuvostovallan suosiota maaseudulla eivätkä onnistuneet tavoitteissaan. Maaseudun asukkaiden – joita itse asiassa suurin osa neuvostokansalaisista oli – oli vaikeaa hyväksyä rangaistuspolitiikkaa, joka kohteli talousrikoksia ankarammin kuin henkirikoksia.
Kampanjoiden epäonnistuminen pakotti neuvostovallan arvioimaan rangaistuspolitiikkansa uudelleen, mikä johti uuteen rangaistuskäytäntöön muun muassa huliganismirikosten suhteen. Lievistä rikoksista annettiin oikeuden ulkopuolisia rangaistuksia, jotka olivat paikallishallinnon määräämiä sakkoja tai pakkotyötä, ja ainoastaan vakavat rikokset käsiteltiin oikeudessa. Tämän muutoksen toivottiin tuovan helpotusta vankiloiden tilanteeseen ja nopeuttavan lievien rikkeiden ja rikosten käsittelyä. Sen sijaan paatuneiden huligaanien rangaistuksia kovennettiin. Käytännössä muutos johti kuitenkin siihen, että sekä hallinnollisia että oikeuden määräämiä rangaistuksia alettiin koventaa, kun huliganismiksi leimatut teot kasvoivat rikostilastoissa.
Olisi kuitenkin väärin väittää, että 1920-luvun rangaistuspolitiikka pyrki tietoisesti koventamaan rangaistuksia vähäisistä rikkomuksista, lievästä ilkivallasta tai humalaisesta rähinöinnistä. Päinvastoin, neuvostokriminologian asiantuntijat, joista moni oli aloittanut uransa jo ennen vallankumousta, kannattivat lievempää rangaistuspolitiikkaa. Länsimaisesta kriminologisesta keskustelusta ammentaneet asiantuntijat näkivät huliganismin sosioekonomisen tilanteen aiheuttamana ilmiönä, joka poistuisi tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan myötä. Ajan eurooppalaista näkemystä seuraten asiantuntijat pyrkivät erottamaan rikoksen tekijän ja rikoksen toisistaan rangaistusta punnittaessa. Ensikertalaista tuli rangaista lievemmin kuin rikoksen uusijaa. Neuvostovallan kehittyessä tästä ajatuksesta kehittyi kuitenkin näkemys yhteiskunnan suojelutarpeesta ja yhteiskunnalle vaarallisen aineksen eristämisestä, millä oli merkittävät seuraukset rangaistuspolitiikan muotoutumisessa 1920-luvun jälkipuoliskolla.
Neuvostovallan kamppailu huliganismia vastaan
Se, että huliganismi kasvoi rikostilastoissa, johtui aikalaisten mukaan kahdesta asiasta. Ensimmäinen liittyi syksyllä 1925 kumottuun kieltolakiin. Samalla neuvostovalta aloitti hintakilpailun vodkan ja kotipolttoisen välillä, mikä lisäsi heidän mukaansa alkoholin kokonaiskulutusta ja järjestyshäiriöitä. Toinen syy liittyi siihen, että huliganismin lainopillinen määritelmä oli niin väljä, että sen perusteella lähes mikä tahansa rikos ja rikkomus voitiin tuomita huliganismina.
Rikoslain huliganismipykälä heijasti myös huliganismin käsitteen ja huliganismi-sanan laajaa käyttöä neuvostoyhteiskunnassa. Niitä käytettiin 1920-luvun puolivälissä varsin laveasti osoittamaan sallitun rajoja ja epäkohtia neuvostoyhteiskunnan sisällä. Vallankumouksen piti muuttaa taloudellisia ja sitä kautta yhteiskunnallisia suhteita, mutta myös ihmisten tapaa ajatella ja toimia. Neuvostovallan pyrkimykset uuden kulttuurin luomiseksi kohtasivat vastarintaa, jonka neuvostovalta leimasi usein huliganismiksi. Toisaalta neuvostovallan omia keinoja valtansa juurruttamiseksi paikallistasolla pidettiin epäkunnioituksena yhteisön omia arvoja ja normeja kohtaan eli huliganismina.
Kommunistisen puolueen nuorisojärjestö Komsomol ja ammattiliitot toteuttivat neuvostovallan strategisia pyrkimyksiä paikallistasolla. Kaupungeissa keskustelu huliganismista liittyi työväenklubien toimintaan. Komsomolin, ammattiliittojen ja sivistysasiainkansankomissariaatin hallinnoimien klubien tuli edistää uuden neuvostokulttuurin ja -ihmisen luomista, mutta ne eivät kuitenkaan onnistuneet siinä. Poliittisen kulttuurikasvatustyön ja teen juonnin sijaan työläiset halusivat viihdettä ja hauskanpitoa, johon liittyi myös reipas alkoholin käyttö. Keskustelu työväenklubeilla esiintyneestä huliganismista toi esille sen, että käsitykset uudesta kulttuurista poikkesivat neuvostovallan ja kansalaisten välillä. Neuvostovallan eri tahoilla eikä neuvostojohtajien keskuudessa ollut myöskään yksimielisyyttä siitä, minkälaista neuvostokulttuuria ja -ihmistä oltiin luomassa. Pyrkimykset uuden kulttuurin luomiseksi kohtasivat arjen vastarinnan ja resursseista taistelevat eri neuvostovallan alatasot.
Puolueen nuorisojärjestön asema neuvostovallan strategisten pyrkimysten toteuttajana korostui maaseudulla, missä järjestö puolueen paikallisorganisaatioiden puuttuessa edusti neuvostovaltaa talonpojille. Komsomolien toiminta leimattiin huliganismiksi, sillä siihen yhdistyivät sekä neuvostovallan kulttuurin ja arvojen muutoksen tähtäävät toimenpiteet että nuorison auktoriteetteja uhmaava toiminta. Keskustelu maaseudun huliganismista keskittyi pitkälti Komsomol-järjestön ympärille, mutta se toi selkeästi esille sen, ettei neuvostovallan asema maaseudulla vielä 1920-luvun ensimmäisellä puoliskolla ollut vakaa. Vaikka kyläneuvostot muodollisesti muodostivat uuden paikallishallinnon perusyksikön, monista käytännön asioista päätti edelleen vanha kyläyhteisö. Puoleen jäseniä oli maaseudulla vähän ja puolueella oli vaikeuksia kontrolloida maaseudun Komsomol-soluja.
Poliittinen poliisi OGPU, jonka tehtävänä oli raportoida yleisestä mielipiteestä sekä maan taloudellisesta ja poliittisesta tilanteesta, esitti huolensa puolueen keskuskomitealle keväällä 1926 lähetetyssä raportissa. Sen mukaan maaseudun nuorison keskuudessa kasvaneeseen huliganismiin oli syynä ”työttömyys, lisäansioiden puute, köyhyys, juopottelu, nuorison jääminen tuotannollisten ja kasvatuksellisten prosessien ulkopuolelle sekä puolueen ja Komsomol-järjestön heikko toiminta maaseudulla”. Raportin tärkein viesti oli kuitenkin se, että maaseudun huliganismissa oli myös neuvostovastaisia piirteitä, millä OGPU viittasi siihen, että poliittinen taistelu maaseudulla oli jälleen kiihtynyt.
Tämä oli seurausta tilanteesta, johon neuvostovalta oli ajautunut 1920-luvun puolessavälissä. Bolševikit olivat pyrkineet rajoittamaan poliittista kilpailua jo heti vallankumouksen jälkeen. Vaikka he olivat saaneet maan päätöksentekojärjestelmän ja hallintokoneiston valtansa alle, niin sen sisällä erilaiset eturyhmät, näkemykset ja johtajat kilpailivat keskenään. Samalla poliittisen kilpailun rajoittaminen vähensi kansalaisten kiinnostusta bolševikkien organisoimaa poliittista toimintaa kohtaan.
Puolue pyrkikin 1920-luvun puolessavälissä vahvistamaan legitimiteettiään houkuttelemalla mukaan neuvostokansalaisia paikallistason toimintaan erilaisin kampanjoin. Tämä avasi uusia väyliä erilaisille eturyhmille ajaa omia tavoitteitaan. ”Katseet kohti maaseutua” -kampanjan ja neuvostojen elävöittämiskampanjoiden tarkoittamattomia tuloksia olivat maaseudun keskituloisten talonpoikien aseman vahvistuminen sekä poliittisen valtataistelun laajeneminen paikallistasolle.
Poliittisesta huliganismista syytetyt talonpojat vaativat perustettavaksi omaa Talonpoikaisliittoa, jotta talonpoikien asema proletariaatin diktatuurissa olisi parantunut. Työläiset vuorostaan vaativat investointeja teollisuuteen ja parempaa elintasoa. Trotskin johtama oppositio nosti esille kansalaisten ja erityisesti työläisten kokeman eriarvoisuuden, köyhyyden, työttömyyden ja rikollisuuden. Näitä asioita pidettiin myös syinä kasvaneeseen huliganismiin.
Huliganismin vastainen tehostettu taistelu alkoi vuoden 1925 lopussa. Samaan aikaan poliittinen taistelu neuvostojohdon sisällä kärjistyi ja kulminoitui Leningradin delegaation ulosmarssiin kommunistisen puolueen 14. puoluekokouksessa. Aikaisemmat tutkimukset, jotka ovat sivunneet 1920-luvun huliganismin vastaista kampanjaa, ovat pitäneet sitä osoituksena neuvostovallan huolesta nuorison ja vallankumouksen tulevaisuudesta. Neuvostovallan käymä kamppailu huliganismia vastaan olisi ollut siten taistelua nuorison sieluista, uuden neuvostoihmisen muokkaamista sekä uuden talouspolitiikan kannattajien ja sitä vastustaneen opposition uhkakuvien maalailua. Tämä näkemys korostaa huliganismin vastaisen taistelun diskursiivista luonnetta ja tapaamme katsoa Neuvostoliiton historiaa vahvasti ideologisen toiminnan ohjaamana.
Mutta entäpä jos ajattelisimme, että neuvostoyhteiskunta olisi kuin mikä tahansa yhteiskunta ja että sillä oli samanlaisia tehtäviä ja ongelmia kuin muillakin yhteiskunnilla? Silloin voisimme ajatella, että huliganismin käsitteellä ja neuvostovallan huliganismin vastaisella taistelulla saattoi olla myös muita merkityksiä ja päämääriä sekä tarkoittamattomia seurauksia.
Huliganismi ja turvattomuuden tunne
Tästä näkökulmasta keskustelu huliganismista oli keskustelua valtion, yhteiskunnan ja kansalaisten välisestä suhteesta ja turvallisuuden käsitteestä. Uutta neuvostoyhteiskuntaa rakennettiin hajonneen yhteiskunnan raunioille, jonka rakentajat olivat erimielisiä – jos eivät tavoitteista niin ainakin keinoista – ja jota rakennettiin ihmisille, joiden päämäärät ja tavoitteet eivät olleet yhteiskunnan rakentajien kanssa aina samat.
Ensimmäinen maailmansota, katkera sisällissota sekä näitä seuranneet nälänhätä ja kulkutaudit olivat tuoneet satoja tuhansia vailla huoltajia olevia lapsia kaupunkien kaduille. Kaupungit ja maaseutu olivat myös täynnä sodassa traumatisoituneita nuoria miehiä vailla perhettä ja toimeentuloa. Bolševikkien talouspolitiikka loi työttömyyttä kaupunkeihin ja maaseudulle. Lisäksi massiivinen muuttoliike kaupunkeihin pahensi asuntopulaa. Epäonnistunut alkoholi- ja sosiaalipolitiikka kärjistivät sosiaalisia ongelmia kaupungeissa. Maaseudulla valta oli monin paikoin mielivaltaa ja vahvemman oikeutta. Kaupungeissa ja maaseudulla puhuttiin huliganismin käsitteen avulla turvattomuudesta.
1920-luvulla kansalaisten kokemaa turvattomuutta ja huliganismiksi nimettyä ilmiötä hyödynsivät kaksi resursseista taistelevaa tahoa: poliittinen poliisi OGPU ja sisäasiainkansankomissariaatti NKVD. Huliganismin poliittista merkitystä korostanut OGPU pyrki saamaan lisää resursseja omalle toiminnalleen rinnastamalla huliganismin banditismiin ja neuvostovastaiseen toimintaan. NKVD vuorostaan korosti huliganismin sosioekonomisia juuria ja vaati lisää resursseja lainvalvontaan.
Kaventunut julkinen tila johti siihen, että yleistä mielipidettä heijastavaa keskustelua maan poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta käytiin julkisen keskustelun sijasta yhä enenevässä määrin eri neuvostoviranomaisten informaatioraporteissa. Puolueen, poliittisen poliisin ja muiden hallinnon tahojen informaatio-osastot tuottivat vuonna 1926 kiihtyvällä tahdilla raportteja ympäri maata kasvaneesta huliganismista ja väestön turvattomuuden tunteesta huligaanien edessä. Tämä johti rangaistuspolitiikan kiristämiseen ja pidätysaaltoon, jossa ihmiset saivat huliganismisyytteitä ja tuomioita pienistäkin rikkeistä. 74 prosenttia huliganismista annetuista rangaistuksista oli vuonna 1926 vankilarangaistuksia.
Neuvostovallan tehostettu taistelu huliganismia vastaan 1920-luvulla oli lyhytkestoinen kampanja. Sen kulminoitui vuonna 1926, jolloin yhteiskuntaa kuohuttanut joukkoraiskaustapaus sai neuvostoviranomaiset julkisesti keskustelemaan huliganismin yhteiskunnallisesta vaarasta. Julkisen keskustelun sekä viranomaisyhteistyön seurauksena laadittiin huliganismin vastainen asetus, joka pyrki laajalla rintamalla puuttumaan sekä huliganismia aiheuttaneisiin syihin että selkiyttämään rangaistuspolitiikkaa. Uusi, vuonna 1927 voimaan astunut rikoslaki siirsi huliganismin yleistä järjestystä rikkoviin rikoksiin, minkä seurauksena maksimirangaistukset huliganismista jälleen kovenivat. Vuoden 1928 jälkeen puhe huliganismista katosi lehtien sivuilta ja viranomaisten raporteista, sillä puhe kääntyi huliganismin sijasta sabotaasiin, terroriin, kulakkeihin ja maaseudun kollektivisointiin.
Huliganismin paluu yhteiskunnalliseksi huolenaiheeksi nyky-Venäjällä
Huliganismi on Venäjällä sujuvasti lipunut järjestelmästä toiseen, tsaarinaikaisesta yhteiskunnasta neuvostoyhteiskuntaan ja neuvostoyhteiskunnasta uuteen Venäjään. Huligaanit ovat myös palanneet yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi Venäjälle – Karjalan Kontupohjan kansallispatriootteina vuonna 2006 ja Pussy Riotin räävittömänä performanssina vuonna 2012.
Pussy Riotin ryhmä käytti taitavasti hyväkseen sekä huliganismiin liitettyjä esteettisiä merkityksiä Majakovskin ja Jesenin tavoin sekä sen lainopilliseen ja arkikäyttöön liittyvää halveksuntaa yhteiskunnan arvoja kohtaan. Ryhmän saama rangaistus tuntui useimpien länsimaalaisten mielestä kohtuuttomalta. Miksi huliganismin käsitettä käytetään niin ristiriitaisella tavalla Venäjällä?
Kontupohjan mellakoissa, kuten niin monissa muissa vastaavissa tapauksissa kyse oli eri syistä alkaneista joukkotappeluista. Vaikka Kontupohjan tapauksessa kyse oli kahden etnisen ryhmän – venäläisten ja tshetsheenien – välisestä tappelusta, huliganismiin liitetyt teemat olivat tässäkin mukana. Tappelu alkoi ravintolasta ja levisi laajemmaksi mellakoinniksi paikkakunnalla, jossa paperitehtaan varassa sinnittelevien asukkaiden – sekä venäläisten että tshetsheenien – tulevaisuus ei näytä valoisalta. Eriarvoisuus, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat ovat edelleen vahvasti läsnä venäläisessä yhteiskunnassa. Äärinationalistiset liikkeet ja rikollisuus ovat erilaisista kurikampanjoista huolimatta osa venäläistä todellisuutta ja turvattomuuden lähde, vaikka ne usein siivotaan harmittomammalta kuulostavan huliganismin käsitteen alle.
Huliganismiin on kuitenkin liitetty jo hyvin varhain myös poliittinen merkitys, mikä liittyi yleiseen järjestykseen ja kumoukselliseen toimintaan. Sekä tsaarinvalta että neuvostovalta pyrkivät rajoittamaan kansalaisyhteiskunnan sitä tilaa, jossa poliittinen kilpailu ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen olisi rakentavasti ollut mahdollista. Huliganismin lainopillinen määritelmä – teko, joka ilmentää epäkunnioitusta kanssaihmistä ja yhteiskuntaa kohtaan – tuo esille yhteiskunnan, joka reagoi voimakkaasti sen arvojen ja normien pilkkaamiseen. Kun yhteiskunta pyrkii rajoittamaan kansalaistensa ilmaisun ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen vapautta, pilkka ja huliganismi ovat usein niitä keinoja, jotka kansalaisille Pussy Riotin tapaan jäävät jäljelle.
Yksi tärkeä tutkimukseni esille tuoma asia on se, että huliganismin yhteiskunnallinen vaara valtiovallalle Venäjälle ei piile yksittäisessä teossa, vaan siinä, että ilmiön pelätään leviävän. Huliganismin eli yleisen järjestyksen uhmaaminen ja arvojen ja normien kyseenalaistaminen vuorostaan on Venäjällä perinteisesti otettu merkkinä vallan vaihtumisen mahdollisuudesta, mitä mahdollisuutta sekä tsaarin, bolševikkien että nykyisenkin hallinnon aikana pyritään kaikin keinoin eliminoimaan.
Pyrkimys pitää vallasta kiinni ei tietenkään ole pelkästään venäläiselle valtiovallalle ominainen piirre. 1920-luvulla käyty keskustelu huliganismista ja neuvostovallan käymä taistelu huliganismia vastaan osoittaa kuitenkin sen, että kaventuneessa julkisuuden tilassa, jossa sananvapautta ja poliittista vaikuttamista on rajoitettu, yleisellä mielipiteellä ja tulkinnalla turvattomuutta ilmentävistä käsitteistä, kuten esimerkiksi huliganismista voi olla kohtalokkaita seurauksia. Kiristynyt yhteiskunnallinen kontrolli ja turvallisuus- ja lainvalvontaelimien lisääntyneet resurssit eivät johtaneet 1920-luvun lopussa turvallisuuden lisääntymiseen neuvostoyhteiskunnassa, vaan entistäkin turvattomampaan yhteiskuntaan.
