Alustus! Lähisuhdeväkivalta on vakava ja valitettavan yleinen ongelma, joka edellyttää yhteiskunnallista vastuunottoa. Perhe- ja parisuhdeväkivallan osalta lähisuhdeväkivallan yleisyyttä voidaan arvioida rikosuhritutkimusten avulla. Vuoden 2009 uhritutkimuksen mukaan perheväkivaltaa on vuoden aikana kokenut yhteensä 2,4 % 15–74-vuotiaista suomalaisista (Sirén, Aaltonen & Kääriäinen 2010, 12). Vuoden 2005 naisuhritutkimus puolestaan osoittaa, että 8 % 18–74-vuotiaista suomalaisnaisista on viimeisen vuoden sisällä kokenut nykyisen avio- tai avomiehensä tekemää väkivaltaa (Piispa, Heiskanen, Kääriäinen & Sirén 2006, 44). Sen sijaan 6 % parisuhteessa olleista 15–74-vuotiaista miehistä on vuoden kuluessa kokenut nykyisen kumppaninsa tekemää väkivaltaa (Heiskanen & Ruuskanen 2010,19).
Kuten edellisestä käy ilmi, tutkimuksissa esitetyt arviot väkivallan yleisyydestä vaihtelevat. Vaihtelu selittyy muun muassa erilaisilla käsitteellisillä määrittelyillä, tutkimusmenetelmillä ja eri väestöryhmiä edustavilla informanteilla. Lähisuhdeväkivallan piiriin kuuluvan parisuhdeväkivallan yleisyyttä mitattaessa eroja ilmenee jo siinä, määritelläänkö parisuhde heteroseksuaaliseksi avio- tai avoliitoksi vai myös rekisteröidyksi parisuhteeksi ja seurustelusuhteeksi (ks. Piispa ym. 2006; Heiskanen & Ruuskanen 2010). Vaihtelua pohdittaessa on muistettava myös aiheen erityispiirteet. Koettu väkivalta voi jäädä raportoimatta siksi, että sen tunnistaminen ja myöntäminen on vaikeaa. Lisäksi väkivalta on sensitiivinen aihe, josta kaikki eivät voi tai halua kertoa.
Väkivalta voi aiheuttaa vakavia fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia vaurioita. Väkivallan osapuolille suunnatut avopalvelut ovat tärkeitä toimenpiteitä väkivallan ehkäisemiseksi ja vaurioiden korjaamiseksi. Ne eivät kuitenkaan riitä, vaan myös ympärivuorokautista turvaa tarvitaan. Väkivaltatyössä keskeinen rooli on turvakotipalveluilla eli ympärivuorokautisella turvatulla asumisella, välittömällä kriisiavulla sekä akuuttiin tilanteeseen liittyvällä psykososiaalisella tuella, neuvonnalla ja ohjauksella (L 1354/2014).
Palveluiden toteuttamispaikkoja ovat turvakodit, jotka ovat lähisuhdeväkivaltaa kokeneille tai sen uhan alla eläville ihmisille kohdennettuja yksiköitä (L 1354/2014). Yksiköiden merkityksellisyys niiden asiakkaille on osoitettu useissa tutkimuksissa (mm. Ojuri 2004; Anderson, Rennette & Davis 2012).
Kuitenkin turvakotipalveluiden tarjontaa leimasi pitkään niukkuus ja epävarmuus. Palveluiden toteutus oli kuntien harkinnanvaraisen rahoituksen varassa. Ostettujen palveluiden määrä riippui kunnan taloudellisesta tilanteesta ja vaihteli sekä paikkakunnittain että vuosittain. Palveluiden saatavuus oli alueellisesti epätasa-arvoista ja epävakaata. Vuonna 2008 Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen erikoisyksikkö (EG-TFV 2008) suositti, että 10 000 asukasta kohden tulee olla tarjolla yksi turvakodin perhepaikka. Vuonna 2010 Suomessa oli noin 123 perhepaikkaa, mikä ei likimainkaan vastannut suositeltua yli 500 paikkaa (Laine 2010, 197).
Vuoden 2015 alussa voimaan astunut lakiuudistus kohensi tilannetta siten, että turvakotipalveluiden rahoitusvastuu siirtyi kunnilta valtiolle. Uudistuksella pyrittiin edistämään kaikkien palvelun tarvitsijoiden pääsyä turvakotiin asuinpaikasta riippumatta. (HE 186/2014; L 1354/2014.) Lakiuudistuksen seurauksena 19 turvakotia siirtyi valtionrahoituksen piiriin. Valtiorahoitteisten turvakotien palvelut muuttuivat maksuttomiksi ja avoimiksi sekä perheille että yksittäisille ihmisille iästä tai asuinpaikasta riippumatta. (THL 2015.)
Turvakotipalveluita on kuitenkin edelleen tarjolla liian vähän. Ensi- ja turvakotien liiton tietojen mukaan Suomen turvakotiverkosto koostuu tällä hetkellä yksinomaan valtiorahoitteisista yksiköistä. Ne sisältävät yhteensä 114 perhepaikkaa. Lisäksi yksittäisiä perhepaikkoja voi olla tarjolla päätoimisesti muita palveluja tuottavissa yksiköissä (vrt. Laine 2010, 196–197). Niistä huolimatta paikkojen määrä jää yhä selvästi jälkeen suositellusta tasosta.
Turvakotipaikkojen määrä ei vastaa suositusta, muttei myöskään palvelun tarvetta. Erityisen hankala tilanne on suuremmissa kaupungeissa. Lakiuudistuksen voimaantulon jälkeen Helsingin Sanomat (8.9.2015) uutisoi kolmen turvakodin ahdingosta. Pääkaupungin turvakoti ry:n turvakoti, Vantaan turvakoti ja maahanmuuttajille suunnattu turvakoti Mona ovat ruuhkautuneet. Läheskään kaikille väkivaltaa pakeneville ei riitä paikkaa. Samoihin aikoihin Ensi- ja turvakotien liitto (15.9.2015) tiedotti, että Vantaan turvakodin kysyntä on rahoitusuudistuksen jälkeen lisääntynyt siinä määrin, että palvelun ulkopuolelle jouduttiin lyhyen ajan sisällä jättämään 120 apua tarvitsevaa perhettä.
Paikkojen riittämättömyys on erityisen huolestuttavaa siksi, että turvakotiin hakeutumisen kynnys näyttää olevan hyvin korkea. Ratkaisu turvakotiin lähtemisestä saatetaan tehdä vasta silloin, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole (Nyqvist 2001, 166). Pro gradu -tutkielmassani (Eronen 2014, 84) havaitsin, että turvakotiin hakeutumiseen liittyi tyypillisesti kokemus henkeä uhkaavasta väkivallasta tai sen uhasta. Lienee sanomattakin selvää, että tällaisessa tilanteessa turvakotipaikan pitäisi järjestyä mahdollisimman helposti. Tällä hetkellä paikkojen riittävyydestäkään ei kuitenkaan ole takeita.
Lähisuhdeväkivallan seuraukset vaativat interventioita, joiden toteutus onnistuu toisinaan parhaiten turvakodissa. Yksi tyypillisimmistä väkivallan kokemisen seurauksista on pelko (Piispa ym. 2006). Pelossa on kyse henkisestä tuskasta, joka voi varjostaa elämää jatkuvana varuillaan olemisena ja kokemuksena väkivallan uhasta (vrt. Ojuri 2004, 119–122). Valitettavan usein väkivallan uhka on hyvinkin konkreettista. Esimerkiksi parisuhteessa ilmennyt väkivalta ei suinkaan välttämättä pääty suhteesta irtaantumiseen. Väkivalta voi jatkua ja jopa pahentua erosta huolimatta. (mm. Nyqvist 2001, 157; Eronen 2014, 79.)
Pelkäävä ihminen tarvitsee paikan, jossa turvallisuus on taattu. Turvallisuutta ei aina voida varmistaa omassa tai läheisten kodissa. Sen sijaan turvakotien ammattitaitoinen henkilökunta ja asianmukainen turvallisuustekniikka voivat yhtäältä suojata ulkoisilta uhkatekijöiltä ja toisaalta tukea järkkyneen turvallisuuden tunteen uudelleenrakentumista. On myös syytä muistaa, että väkivallan seuraukset voivat olla hyvin kauaskantoisia (mm. Ojuri 2004). Toipuminen saattaa joskus vaatia pitkäaikaista turvakodin tarjoamaa suojaa ja tukea. Palveluiden niukkuus voi kuitenkin tehdä turvakotipalveluiden käyttöajan asiakaslähtöisen määrittelyn mahdottomaksi.
Toivoa tuo kuitenkin pääministeri Juha Sipilän hallituksen linjaus varata turvakotitoimintaan kohdennettuun noin 13,5 miljoonan euron suuruiseen määrärahaan 4 miljoonan euron korotus kehyskaudella turvakotipaikkojen lisäämiseksi (VNS 1/2015 vp). Päätös on tärkeä askel väkivallan vastaisessa työssä, vaikkakaan varattu määräraha ei riitä paikkojen lisäämiseen suositellulle tasolle. Suositustason saavuttaminen edellyttää huomattavasti tuntuvampaa määrärahan korotusta (HE 186/2014). Tulevaisuudessa paikkamäärän kasvattaminen entisestään on ensiarvoisen tärkeää väkivallan aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen lievittämiseksi. Väkivaltaa kokeneiden tai sen uhan alla elävien ihmisten on voitava luottaa siihen, että saatavilla on turvapaikka, minne mennä.
Lähteet
Anderson, Kim M., Renner, Lynette M. & Danis, Frans S. (2012). Recovery: Resilience and Growth in the Aftermath of Domestic Violence. Violence Against Women 18 (11), 1279–1299.
EG-TFV (Council of Europe Task Force to Combat Violence against Women, including Domestic Violence) 2008(6) Final Activity Report. Strasbourg: Council of Europe, Gender Equality and Anti-Trafficking Division. Directorate General of Human Rights and Legal Affairs.
Ensi- ja turvakotien liitto 15.9.2015. Vantaan turvakodin kysyntä lisääntyi rahoituksen myötä. Tiedote. Noudettu 17.3. 2016.
Eronen, Eija (2014). Kaksoisuhriutumisen kokemuksia ja katteettomia lupauksia. Kokemukset parisuhdeväkivallasta ja ulkopuolisten reaktioista suhteessa valtiollisiin lupauksiin. Tampere: Tampereen yliopisto. Pro gradu -tutkielma.
HE 186/2014 Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi valtion varoista maksettavasta korvauksesta turvakotipalvelun tuottajalle 9.10.2014.
Heiskanen, Markku & Ruuskanen, Elina (2010). Tuhansien iskujen maa. Miesten kokema väkivalta Suomessa. Helsinki: Yhdistyneiden kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan Kriminaalipolitiikan Instituutti (HEUNI), Julkaisusarja No. 66.
Helsingin Sanomat 8.9.2015. Turvakodeista puuttuu satoja paikkoja – tilanne paikoin lohduton. Kaupunki. Noudettu 10.3.2016.
L 1354/2014 Laki valtion varoista maksettavasta korvauksesta turvakotipalvelun tuottajalle 30.12.2014.
Laine, Terhi (2010). Turvakodit Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 75 (2), 194–202.
Nyqvist, Leo (2001). Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos. Prosessinarviointi parisuhdeväkivallasta ja turvakotien selviytymistä tukevasta asiakastyöstä. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto, Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 28.
Ojuri, Auli (2004). Väkivalta naisen elämän varjona. Tutkimus parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä. Rovaniemi: Lapin yliopisto, Acta Universitatis Lappoensis 77.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino (2006). Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 & Yhdistyneiden kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan Kriminaalipolitiikan Instituutti (HEUNI) Publication Series No. 51.
Sirén, Reino, Aaltonen, Mikko & Kääriäinen, Juha (2010). Suomalaisten väkivaltakokemukset 1980–2009. Kansallisen uhritutkimuksen tuloksia. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 103.
THL (2015). Valtion rahoitusta saavat turvakodit päätetty. 10.6.2015. Noudettu 9.3.2016.
VNS 1/2015 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2016–2019.
