Alusta! julkaisee professori Pirjo Markkolan juhlaluennon, joka pidettiin Tampereen yliopistossa 13.4.2016.
Alustus! Yhteiskuntahistoriasta on monia määritelmiä, käsityksiä ja ymmärryksiä. Yksinkertaisimmillaan voi sanoa, että yhteiskuntahistoriassa tutkitaan, mikä on yhteiskunta ja miten se on rakentunut.
Helsingin yliopistossa yhteiskuntahistorian opinnot ovat valtiotieteellisen tiedekunnan kahden historiaoppiaineen – poliittisen historian ja talous- ja sosiaalihistorian – yhteisiä opintoja. Tampereen yliopistossa yhteiskuntahistoriallinen näkökulma tarkoittaa historiallisten ilmiöiden vertailevaa ja käsitteellistä tutkimusta, jossa ihmisten arkea, vuorovaikutusta, instituutioita, käsityksiä ja ympäristön ehtoja tutkitaan niiden yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.
Yhteiskuntahistoriallisella painotuksella on pitkät perinteet Tampereen yliopistossa, mutta kyse on toki Tamperetta laajemmasta tutkimussuuntauksesta. Sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa alettiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa etsiä historiantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden yhteyksiä uudestaan. 1800-luvun lopussa oli yhteisestä perinteestä lähdetty kehittämään sekä historiantutkimuksen että eri yhteiskuntatieteiden omia erityispiirteitä. Tieteellisen identiteetin rakentamisessa erottautuminen muista oli tehokas keino luoda itselle, omalle tieteenalalle tarpeellinen, selväpiirteinen ja omintakeinen profiili, jossa erilaisuus oli tärkeämpää kuin yhteisyys tai samankaltaisuus. Historiantutkimuksen osalle lankesi erityisyyttä korostava, jossain määrin teoriakielteinen profiili. Tavoitteena oli ainutkertaisten historiallisten tapahtumasarjojen rekonstruktio ja selittäminen. Yhteiskuntatieteiden ajateltiin olevan yleisiä lainalaisuuksia korostavia, yleistettävyyteen pyrkiviä ja teoretisoivia tieteitä.
Uudet tutkimuskysymykset ja teoreettiset lähestymistavat haastoivat käsitystä historiantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden perustavaa laatua olevasta erosta. Etenkin Social science history muodostui kentäksi, jossa yhteiskuntatieteellisistä menetelmistä kiinnostuneet historiantutkijat ja historiallisista aineistoista kiinnostuneet yhteiskuntatieteilijät kohtasivat toisiaan. Vuonna 1976 perustettu Social Science History Association ja sen vuosittainen konferenssi tarjosi Yhdysvalloissa areenan, jossa yhteiskuntatieteellinen historia ja historiallinen yhteiskuntatiede kohtasivat. Uudet menetelmät olivat usein kvantitatiivisia. Niissä nähtiin mahdollisuuksia käsitteellistää menneisyyden ilmiöitä ja ottaa niitä aiempaa paremmin haltuun. Jo 1980-luvulla kvantitatiivisten menetelmien ylivertaisuutta alettiin kyseenalaistaa ja nyttemmin osa Social science historyn pohjoisamerikkalaisista ja eurooppalaisista tutkimusverkostoista keskittyy laadullisiin menetelmiin tai pyrkii eroon menetelmäjakoihin perustuvista pakkopaidoista.
Samoihin aikoihin saksalaisen historiantutkimuksen piiristä nousi eksplisiittisesti yhteiskuntahistoriaksi nimetty tutkimussuuntaus. Niin sanottu Bielefeldin koulukunta rakensi 1970-luvulta lähtien laaja-alaista, yhteiskunnan kokonaisuutta tutkivaa ja tulkitsevaa historiantutkimusta. Suuntauksen vahvoja nimiä olivat etenkin Hans-Ulrich Wehler ja Jürgen Kocka. Heidän edustamansa yhteiskuntahistoria yhdisti talouden, väestön, sosiaalisten rakenteiden, politiikan ja kulttuurin ulottuvuudet toisiinsa. Painotus oli vahvasti modernisaatioon liittyvissä prosesseissa ja rakenteissa, minkä johdosta monet arjen historian ja kulttuurihistorian tutkijat alkoivat haastaa modernisaatioteoreettisesti sitoutunutta yhteiskuntahistoriallista tutkimusta.
Yhteiskuntahistoria ei kuitenkaan pelkisty vain Bielefeldin koulukuntaan tai modernisaatioteorioihin. Näiden kriitikoihin kuuluivat myös italialaisen mikrohistorian edustajat, joiden vaikutus on monin tavoin tuntunut suomalaisessakin historiantutkimuksessa. Brittiläisperäisessä yhteiskuntahistoriassa on lähdetty E.P. Thompsonin jalanjäljissä tarkastelemaan historiaa alhaalta. Eric Hobsbawmin klassikkoartikkeli “From social history to the history of society” (1971), joka tekee eron vanhan sosiaalihistorian ja uudemman yhteiskuntahistorian välille, kuuluu yhteiskuntahistoriallisesti suuntautuneiden tutkijoiden peruslukemistoihin tänäkin päivänä.
Tampereen yliopistossa yhteiskuntahistoriaa on rakennettu sosiaalihistoriallisen tutkimusperinteen varaan. Varsinkin suomalaisen yhteiskunnan historiaa koskevassa tutkimuksessa professori Viljo Rasilan näkemykset ovat viitoittaneet tietä. Rasilan kiinnostus torpparilaitoksen historiaan, kaupunkihistoriaan ja vuoden 1918 sodan taustoihin jätti jälkiä tamperelaisten historiantutkijoiden tutkimuksellisiin valintoihin. Myös Rasilan metodinen ja metodologinen kiinnostus tilastollisten menetelmien käyttöön ja niin sanottujen tavallisten ihmisten historiaan vaikutti hänen oppilaittensa ajatteluun 1970- ja 1980-luvuilla.
1990-luvulla yhteiskuntahistoriallista painotusta haastoi ja vahvisti nouseva naistutkimus, jossa monitieteiset keskusteluyhteydet olivat luontevia ja ehkä vähän pakon sanelemiakin. Sosiologiassa oli kiinnostavia naistutkimushankkeita, jotka vahvistivat historioitsijan yhteiskuntahistoriallisia ajattelutapoja. Historiantutkijat etsivät ajattelun apuvälineitä myös filosofiasta ja tutustuivat historiallisen antropologian tarjoamiin mahdollisuuksiin. Näistä aineksista, samoin kuin voimistuneesta vanhempien aikojen tutkimuksesta on rakentunut omanlaisensa tutkimusympäristö, jossa epäilemättä on yhtä monta yhteiskuntahistorian ymmärrystä kuin tutkijaakin, mutta joka samalla antaa tilaa erilaisten tulkintojen rinnakkaiselolle. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimusote yhdistää eri aikakausiin erikoistuneita tutkijoita, vaikka lähestymistavat ja teoreettiset lähtökohdat voivat olla hyvinkin erilaisia.
Haluan alustukseni jälkipuoliskolla painottaa sanoja: tässä ja nyt. Ne kuvaavat historiantutkimuksen ja nykyisyyden suhdetta vähintään kahdella eri tasolla. Ensimmäinen, periaatteellisempi taso tuo esiin menneisyyden ja nykyisyyden välisen suhteen tutkimuksen keskeisenä lähtökohtana. Menneisyyteen kohdistuva tutkimus tekee menneisyyden ilmiöitä ymmärrettäväksi nykyisyydessä. Se paljastaa nyky-yhteiskuntien historiallista kerrostuneisuutta ja kuvaa yhteiskunnallista muutosta. Historiantutkimus nostaa menneisyydestä esiin asioita ja ilmiöitä ja kirjoittaa ne historiaksi. Kysymykset, joita menneisyyden aineistoille esitetään, nousevat nykypäivästä. Niitä esittävät tutkijat, jotka elävät tässä ja nyt, mutta haluan tähdentää, että vastaukset eivät tietenkään voi nousta nykypäivästä. Yhteiskuntahistoriallisessa tutkimuksessa tutkijan on hankittava itselleen teoreettisia ja metodologisia valmiuksia käydä vuoropuhelua menneisyyden aineistojen ja nykypäivän kysymysten välillä.
Toinen ulottuvuus sanaparista ”tässä ja nyt” on pragmaattinen. Yhteiskuntahistoriassa tutkijat voivat tarttua myös ajankohtaisiin aiheisiin, aiheisiin, jotka ovat tärkeitä tässä ja nyt. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa johtamassani tutkimushankkeessa, ryhmämme tutki suomalaisen lastensuojelun epäkohtia ja lasten kaltoinkohtelua vuosina 1937–1983 eli niin sanotun ensimmäisen lastensuojelulain aikana. Sosiaali- ja terveysministeriö tilasi Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta laajan haastattelututkimuksen, jossa haastateltiin noin 300 lastensuojelun sijaishuollossa ollutta tai sitä muuten läheltä seurannutta henkilöä. Tutkimushanke selvitti suomalaisen lastensuojelun epäonnistumisia, ei lastensuojelua kokonaisuudessaan tai sen onnistumisia. Haastateltavat kerättiin vapaaehtoisten ilmoittautumisten perusteella. Vanhimmat heistä olivat syntyneet 1920-luvulla, nuorimmat 1970-luvulla. Enemmistöllä oli kokemuksia 1950-, 1960- ja 1970-lukujen sijaishuollosta. Haastateltavat olivat olleet sijoitettuna lähinnä perhehoitoon, lastenkoteihin ja koulukoteihin. Useimmilla haastatelluista oli kokemusta monesta eri paikasta.
Sosiaali- ja terveysministeriö oli ennen hankkeen käynnistämistä teettänyt asiantuntijatyöryhmällä esiselvityksen, jossa määriteltiin suuntaviivoja. Selvitykselle oli asetettu kolme keskeistä tehtävää. Ensimmäinen oli tiedollinen tehtävä eli tiedon tuottaminen kaltoinkohtelusta. Lastensuojelun sijaishuollon historiasta on kovin vähän tietoa ja vielä vähemmän on tietoa sen mahdollisista epäonnistumisista. Toinen tehtävä oli moraalinen. Selvitystyöhön kuului lasten kokemien vääryyksien tunnistaminen ja tunnustaminen. Haastatteluun osallistuneilla oli oikeus kuulla, että heidän kokemansa vääryydet eivät olleet heidän omaa syytään. Lasten kaltoinkohtelu on väärin nykyään ja sitä se oli myös ensimmäisen lastensuojelulain aikana.
Kolmas tehtävä oli pyrkimys lastensuojelun kehittämiseen. Menneisyydestä oli hankkeessa tarkoitus ottaa opiksi ja olla toistamatta aiempia virheitä. Siksi tutkijaryhmän tuli antaa suosituksia nykyisen ja tulevan lastensuojelun kehittämiseksi. Kun ottaa huomioon, että vuoden 1983 jälkeen lastensuojelulaki on uusittu kahteen kertaan ja muitakin muutoksia on tehty, suositusten antamiseksi jouduimme käymään läpi melkoisen määrän nykyistä lastensuojelun sijaishuoltoa koskevaa tutkimusta ja lastensuojelusta annettuja laatusuosituksia. Tässä pyrimme koko ajan pitämään mielessämme haastatteluihin osallistuneiden naisten ja miesten kertomia kokemuksia ja heidän esittämiään parannusehdotuksia.
Näistä kolmesta tehtävästä selviytymisessä auttoi tutkimusryhmän monitieteisyys: mukana oli historian, etnologian ja sosiaalityön tutkijoita. Sen lisäksi, että pyrimme tuottamaan tietoa muutostyötä varten, korostimme kahta muuta, yhteiskuntahistoriallisen tutkimuksen näkökulmasta keskeistä seikkaa. Toinen oli kokemuksen, muistin ja muistamisen suhteiden huomioon ottaminen ja toinen oli sijaishuollon ajallinen kontekstointi. Sijaishuollon ajallisen kontekstin rakentamisessa tarvittiin historiantutkijoiden ammattitaitoa. Haastattelujen teossa ja tulkinnassa etnologien ammattitaito muistin, muistamisen ja kokemuksen tulkkeina ja suullisen historian menetelmäosaajina oli ensiarvoisen tärkeää. Nykyistä ja tulevaa koskevien suositusten laatimisesta tuskin olisimme selvinneet ilman sosiaalityön tutkijoiden ammattitaitoa.
Selvitys osoittaa, että sekä perhehoidossa että laitoksissa ilmeni kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Lapsia ei kuunneltu, heidän perustarpeitaan laiminlyötiin, ja järjestelmän toimimattomuus tuotti rakenteellista kaltoinkohtelua. Lisäksi lapset kokivat henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Ruumiillinen ja henkinen väkivalta liittyivät usein toisiinsa. Haastatellut kertoivat, että väkivaltaa käyttivät sekä aikuiset että toiset lapset. Laitoksissa aikuiset eivät havainneet lasten keskinäistä väkivaltaa tai he eivät halunneet puuttua siihen. Kaikki koulukodissa olleet kertovat haastattelussaan väkivallasta. Perhehoidossa väkivalta piiloutui kodin yksityisyyden suojaan, mutta saattoi haastattelujen mukaan saada hyvinkin äärimmäisiä muotoja. Seksuaalinen hyväksikäyttäjä oli yleensä aikuinen mies ja kohde oli tyttö. Meille kerrottiin myös naisten tekemästä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja miesten poikiin kohdistamista seksuaalisista teoista. Lisäksi kuulimme lasten keskinäisestä seksuaalisesta väkivallasta, joka ei välttämättä koskaan tullut aikuisten tietoon, mutta jota tapahtui erityisesti laitoksissa.
Lasten kokemaa karkeaa kaltoinkohtelua ei voi selittää ajan hengellä tai aiempien vuosikymmenten kasvatuskäsityksillä. Hankkeemme tutkijat kävivät läpi ison määrän aikalaisaineistoja, kuten alan ammattilehtiä ja lastensuojelusta annettuja määräyksiä. Aikalaisaineistot osoittavat, että lastensuojelun resurssit olivat alimitoitetut työmäärään ja tehtäviin nähden. Niiden mukaan osa erityisesti rakenteellisista ongelmista oli ainakin jollain tasolla viranomaisten tiedossa. Liiallinen ruumiillinen kurittaminen ei ollut sallittua, eikä lasta olisi saanut kohdella väkivaltaisesti. Sijaishuollon toimintaohjeissa annettiin esimerkiksi sijoitusperheiden valvonnan perusohjeet, mutta haastatteluissa valvonta ei esiinny tehokkaana tai toimivana.
Yhteiskuntahistoriasta voi oppia paljon. Varsinkin lähihistorian tutkimuksen kytkös nykypäivään on ilmeinen. Lastensuojelun epäonnistumisia koskevassa tutkimuksessa keskeisenä aineistona ovat vuosina 2014–2016 tehdyt haastattelut. Tapasimme osan haastatteluja antaneista uudestaan toissa viikolla (7.4.2016) selvityksen julkistamistilaisuudessa. Haastatteluissa ja tilaisuudessa monet kertoivat lapsena koetun kaltoinkohtelun ja väkivallan pitkäkestoisista vaikutuksista. Itsetunto-ongelmat, terveysongelmat, vaikeudet solmia ihmissuhteita tai huoli omasta vanhemmuudesta ovat esimerkkejä lapsuuden kokemusten kulkemisesta mukana läpi elämän. Moni oli turvautunut terapiaan, mutta monet muut kertoivat omista kokemuksistaan ensimmäisen kerran hankkeemme haastattelijoille.
Olemme kirjoittaneet tutkimusraporttimme ja järjestäneet aineistomme niin, että kenenkään henkilöllisyys ei paljastu. Samalla olemme pyrkineet siihen, että ihmisten kokemusten moninaisuus välittyy raportista. Monet haastatelluista toivoivat, että he voisivat oman tarinansa kertomalla vaikuttaa siihen, että kukaan lapsi ei enää koskaan joutuisi kokemaan sitä, mitä he olivat lapsena kokeneet. Tähän toivomukseen meidän tutkijoiden oli helppo yhtyä.
Lähteitä:
Hobsbawm, E. J. (1971). From social history to the history of society. Daedalus, 20-45.
Hytönen, K. M., Malinen, A., Salenius, P., Haikari, J., Markkola, P., Kuronen, M., & Koivisto, J. (2016). Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita.
