”Työministeri, joka nousi poliittisen vallan huipulle puolustamalla heikommassa asemassa olevan väestön oikeuksia, onkin yht’äkkiä ikään kuin korttipelin mustapekka, joka avun sijasta rankaisee ja kurittaa nyt vähäväkisiä.”
Alustus! Muutama päivä sitten työministeri Jari Lindström esitteli ohjelman, jonka tavoitteena on katkaista pitkittyvän työttömyyden kierre ja suitsia työllisyys kasvuun. Ohjelman keskeisiä vipusimia olivat yrittäjyyden tukeminen ja sitä kautta työllisyyden edistäminen. Tämä tavoite sisältää kuitenkin myös sen, että työttömyysturvan saamisen ja työn vastaanottamisen ehtoja tiukennetaan, alueellista liikkuvuutta lisätään ja työttömillä olisi myös aiempaa tiukempi velvollisuus osallistua kaikkiin työllistymistä edistäviin palveluihin. Tämän lisäksi työttömiä työhakijoita velvoitetaan antamaan työnantajalle työnäyte. (Hallituksen tiedote 12.4.2016)
Ongelmallisimpia niistä ovat työttömien ja pienituloisten kannalta toimet, jotka merkitsevät ammattisuojan ja työllisyysturvan murentamista. Miten tämä on ymmärrettävissä? Miten on mahdollista, että nyt näitä esityksiä ajaa ministeri, joka tiedotustilaisuudessa kertoo itsekin menettäneen työpaikan ja sen jälkeen toimineen pienellä palkalla kuntosaliyrittäjänä. Onko kyseessä tuhkimotarina, jossa selvittiin vaikeuksien kautta voittoon vai onko kyse uhrista, joka paljastaa karvaat kokemuksensa ja antaa vahingon kiertää?
Työttömyyden arpi
Sosiaalitieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa on vahvaa näyttöä siitä, että työttömyys ja työttömyyskokemukset ovat erilaisia riskejä kuin mitkä tahansa muut elämän riskit. Ihminen voi elämässään sairastua, menettää ystävän ja kokea avioeron, mutta kaikista niistä voidaan selvitä ja päästä uuden elämän alkuun. Apua näissä tilanteissa saadaan ystäviltä ja yhteiskunnan tukijärjestelmien kautta ammattiauttajilta. Mitä parempi on tukijärjestelmä, sitä todennäköisempää on, että ongelmista selviää.
Työttömyys niin yksilöllisenä kuin yhteiskunnallisena kokemuksena näyttää kuitenkin olevan eri maata. Työttömyys jättää arven, joka parannuttuaankin tuntuu ja vaikuttaa työttömyyden kokeneen ihmisen myöhemmässä elämässä. Se vaikuttaa senkin jälkeen kun ihminen on työllistynyt ja päässyt elämään kiinni. Tutkimusten mukaan tuo arpi näkyy alentuneena hyvinvointina ja jatkuvana pelkona siitä, että työttömyys voi uhata uudestaan. Tämän pelon vallitessa työttömyyden kokeneet voivat olla valmiit tekemään mitä tahansa; muuttamaan, vaihtamaan ammattia ja vastaanottamaan mitä tahansa työtä välttääkseen työttömyyden. Näin menetellessään he ovat valmiita tinkimään palkastaan, työn ehdoista ja omasta hyvinvoinnistaan.
Kun luin näistä tutkimuksista ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten, olin kuin puulla päähän lyöty ja ihmettelin, että miksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja politiikassa työttömiä aliarvioidaan, nöyryytetään ja vaaditaan luopumaan vielä ammatistaan ja ylpeydestäänkin.
Clark, Georgellis ja Sanfey (2001) olivat ensimmäisten joukossa, jotka jo kymmenen vuotta sitten osoittivat niin sanotun arpi-argumentin todenperäisyyden ja totesivat, että koettu työttömyys painaa itsetuntoa ja tyytyväisyyttä elämään, vaikka ihminen olisi myöhemmin työllistynyt. Clarkin ja kumppaneiden argumentti on saanut vahvan aseman sosiaalitieteellisessä argumentaatiossa vaikka me emme tarkoin tiedä, miten vaikutus todellisuudessa muotoutuu. Onko kyseessä kausaalinen suhde ja eriytyykö tuo yleinen säännönmukaisuus työikäisen väestön eri ryhmissä esimerkiksi iän tai sukupuolen mukaan?
Knabe ja Rätsel (2011), jotka käyttivät koko väestöä edustavaa pitkittäisaineistoa, vahvistivat Clarken ja kumppaneiden tuloksia ja paljastivat työttömyyskokemuksen jättämän arven ja myöhemmän elämän tyytyväisyyden välisen kausaalisen suhteen. Heidän mukaansa työttömyyskokemus on todella arpi, joka vaikuttaa sekä nykyiseen elämäntyytyväisyyteen että tulevaisuuden odotuksiin, ja sitä kautta elämän tyytyväisyyttä alentavasti, vaikka ihminen työllistyisi.
Knabe ja Rätzel osoittivat myös, että itse asiassa työttömyyskokemuksen aiheuttama arpi on voimakkaampi niiden kohdalla, jotka ovat työllistyneet, kuin niiden kohdalla, jotka ovat toistamiseen kokeneet työttömyyttä. Saksan aineistossa tämä elämäntyytyväisyyttä koskeva alenema koski kaikkia muita paitsi toistuvia työttömyyskokemuksia kokeneita naisia. Knabe ja Rätzel osoittivat edelleen, että työttömyyskokemus vaikuttaa niin, että se synnyttää paitsi pelkoja ja epävarmuutta tulevaisuudesta myös siihen, miten he käyttäytyvät työmarkkinoilla.
Tämä samainen ilmiö, että työttömyyden kokeneet ihmiset hyväksyvät tämän jälkeen aikaisempaa alempia palkkoja, on osoitettu myös joukkoirtisanomisia koskevissa seurantatutkimuksissa (Malo & Muñoz-Bullón 2008; Lim, Chen, Aw, Ze Tan 2016; Jolkkonen, Koistinen, Kurvinen, Lipiäinen, Nummi & Virtanen 2016). Virtanen, Hammarström ja Janlert (2016) ovat puolestaan osoittaneet Ruotsin pitkittäisaineistolla, että ne nuoret (21–25 vuotiaat), jotka 1990–luvun lamassa kokivat vaikeaa työttömyyttä, osoittautuivat ryhmäksi, joka kärsii keski-iässä muita useammin heikommasta mielenterveydestä.
Hiertääkö arpi myös Suomessa?
Mainittua tutkimusta lukiessani en voi välttää kysymystä, että miten tuo työttömyyden arpi vaikuttaa Suomessa, jossa olemme kokeneet toinen toistaan seuraavia rakennemuutoksia ja kollektiivisia työpaikan menetyksiä ja jossa työsuhteiden epävakaisuudesta on tullut merkittävä rakenteellinen ongelma? Koko työikäistä väestöä koskevat empiiriset tutkimukset Suomesta osoittavat muun muassa, että 1990-luvun suuren rakennemuutoksen yhdessä työpaikkansa menettäneistä vain puolet selvisivät takaisin vakaan työllisyyden uralle, mutta tästä huolimatta, ja seitsemän vuoden seurannan jälkeenkin, heidän tulonsa ovat jääneet alemmalle tasolle kuin niiden, jotka eivät olleet työttömänä. Tämä kokemus on erityisen vahva matalapalkkaisten naisten kohdalla (Appelqvist 2007; Jolkkonen ym 2016).
Se, ettei uudelleentyöllistyminen välttämättä takaa paluuta entiseen turvatun elämän kokemukseen, vaan johtaa aikaisempaa pienemmille palkoille ja epävakaisiin työsuhteisiin, voi olla tekijä, joka on vaikuttanut laajasti suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliseen ja poliittiseen ilmapiiriin. Voidaan otaksua, että rakennemuutosten rankat kokemukset ja niitä koskeva sosiaalinen muisti ovat tehneet meistä pelokkaita ja meistä on tullut uhreja, joita voidaan hallita pelolla, uhittelulla ja aikaisempaa järeämmillä hallinnan keinoilla. Se voisi olla selitys myös siihen, että kuristukset, jotka aikaisemmin eivät olisi tulleet kuuloonkaan, niellään nyt katkerina lääkkeinä.
Lyövätkö lyödyt lyötyjä?
Työministeri Lindström joutui vaikean poliittisen valinnan eteen kun hän perusteli ja puolusteli niitä vaikeasti nieltäviä lääkkeitä, jotka alustuksen alussa mainitsin. Työministeri, joka nousi poliittisen vallan huipulle puolustamalla heikommassa asemassa olevan väestön oikeuksia, onkin yht’äkkiä ikään kuin korttipelin mustapekka, joka avun sijasta rankaisee ja kurittaa vähäväkisiä. Hän esittää työttömille ja pienituloisille, että luopukaa viimeisestäkin; luopukaa ammattisuojasta, ammatti-identiteetistä ja ylpeydestännekin. Voiko tälle löytää mitään järkevää perustelua?
Edellä lukemani tutkimukset ja omat havaintoni ajavat kysymään, että onko myös Lindström yksi monista, joka toimittuaan Voikkaan paperitehtaalla 1984–2006, Stora Enson Anjalankosken tehtailla 2007–2008 ja Kymin paperitehtaalla 2008 ja 2010, joutui luopumaan kaikesta? Menetettyään työpaikkansa hän oli valmis hyväksymään tilapäistyöt ja palkanaleneman selvitäkseen hengissä. Menestyksen hän koki toisella rintamalla, politiikassa. Tämän voi lukea tuhkimotarinana, mutta oikeuttaako oma menestys iskemään suonta toisille saman kohtalon kokeneille, sillä eihän kaikki työttömät mahtuisi eduskuntaan, saati sitten työministerin pallille?
Miksi hän siis nyt esittää kaikille niille sadoille tuhansille pienipalkkaisille pätkätyöläisille ja työpaikkansa menettäneille vyönkiristystä, työllisyysturvan heikentämistä ja ammatillisen suojan purkamista, jos hän on itsekin joutunut kokemaan työttömyyden arpeuttavat vaikutukset? Olisiko hän voinut toimia toisin, rientää työttömien ja pätkätyöläisten rinnalle ja koko sitä vääristynyttä yhteiskuntakuvaa vastaan, jossa työttömiä ja epävakaissa työsuhteissa toimivia isketään suoneen sen sijaan, että kehitettäisiin määrätietoisesti kattavia sosiaalisen ja taloudellisen tuen muotoja?
Lähteet:
Appelqvist, J (2007). Wage and earnings loses of displaced workers in Finland. Discussion Papers 422, VATT Institute for Economic Research, Helsinki.
Clark, A. Georgellis, Y. and Sanfey, P. (2001). Scarring: the psychological impact of past unemployment. Economica, 68, 221–41.
Jolkkonen, A. Kurvinen, A. Lipiäinen, L. Nummi, T. & Virtanen P. (2016). Työura katkolla – Henkilöstövähennyksissä työpaikkansa menettäneiden ja toimipaikkoihin jääneiden työntekijöiden työmarkkinoille kiinnittyminen. Työelämän tutkimuskeskuksen työraportteja: 92/2016.
Knabe, Andreas & Rätzel, Steffen (2009). Scarring or Scaring? The Psychological Impact of Past Unemployment and Future Unemployment Risk. Economica (2011) 78, 283–293.
Lim V., Chen D., Aw C. Ze Tan M. (2016). Unemployed and exhausted? Job-search fatigue and reemployment quality. Journal of Vocational Behavior 92 (2016), 68–78.
Malo, M. & Muñoz-Bullón, F. (2008). Long-term effects of involuntary job separations on labour careers. The Journal of Socio-Economics Volume 37, Issue 2, April 2008, 767–788.
Virtanen, P. Hammarström, A. Janlert, U. (2016). Children of boom and recession and the scars to the mental health – a comparative study on the long term effects of youth unemployment. International Journal for Equity in Health (2016) 15:14.
