”Pitää uskaltaa asettaa suuria tavoitteita, jotka parantavat elinehtojamme. On luotava kunnianhimoisia, ekologista kestävyyttä ja ihmisen hyvinvointia parantavia pitkän tähtäimen visioita, ja niiden tavoitteluun on eri tavoin valtion toimesta myös talouselämän toimijoita kannustettava. Tällä tavoin pystytään tuottamaan ekologisesti kestävää talouden vilkastumista.” (Sosiaalipolitiikan opiskelija, Laura Kuivalainen)
Alustus! Vuonna 1961 Pekka Kuusi kirjoitti teoksen 60-luvun sosiaalipolitiikka, josta tuli niin kirkas johtotähti yhteiskuntapolitiikalle, että teos mainitaan tämän tästä yhä 50 vuoden kuluttua julkisessa keskustelussa. Tämän vuosituhannen haasteet ovat kuitenkin uudet. Tällä hetkellä sosiaalipolitiikkaa vaivaa voimattomuus. Mitä kiireimmin tarvittaisiin taas valovoimaista näkyä tulevaisuuden yhteiskuntapolitiikasta.
Olemmekin Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan opettajina ja tutkijoina, yhdessä opiskelijoidemme kanssa, lähteneet hahmottamaan kokonaiskuvaa siitä, mihin suuntiin sosiaalipolitiikassa olisi hyvä edetä. Työmme tuloksen, Sosiaalipolitiikan lumon, ohella lukuisat yhteiskuntatieteilijät ovat viime vuosina olleet erittäin huolissaan tulevaisuudesta ja hahmotelleet uutta, kokonaisvaltaista sosiaalipolitiikkaa sekä globaalisti että kansallisesti. Kotimaassa mainittakoon uusien linjojen etsijöistä vaikkapa Tuuli Hirvilammen (2015) ja Kelan tutkimusosaston työ (esimerkiksi Helne & Silvasti toim. 2012). Viimeisimpänä keskusteluun osallistui Timo Räikkönen (2016), joka väitteli kysyen, millaista olisi työ luonnon ehdoilla.
Tämä alustus on koostettu tiivistelmäksi Sosiaalipolitiikan lumon kirjoittajien sanomasta. Ensimmäiseksi muistutan sosiaalipolitiikan lahjasta, toiseksi tuon keskusteluun nykypolitiikan pirulliset ongelmat, ja lopuksi hahmottelen kirjamme pohjalta uutta sosiaalipolitiikkaa.
Sosiaalipolitiikan tehtävä
Nimi “Sosiaalipolitiikan lumo” tulee siitä henkilökohtaisesta lahjasta, jonka meistä jokainen on saanut. Tämä lahja on pohjoismainen vahva sosiaalipolitiikka. Lähes jokaiselle meistä on tarjottu neuvola, rokotukset, päivähoito, koulutus, turvalliset ja kohtuulliset työolot, puhdas ympäristö ja ruoka, sairaalat, ja toimeentulo erilaisten riskien kuten työttömyyden, työkyvyttömyyden ja sairauden varalta. Samoin sosiaalipolitiikka on tukenut perheitä ja yksilöitä silloin kun tarvitaan aikaa hoitaa vastasyntynyttä tai hoivaa iäkkäänä.
Yrityksille on samalla tarjottu maailman koulutetuin työvoima, joka on terve ja työkykyinen, samoin toimiva infra mukaan lukien tiet, vedet, viemärit, sähköt sekä hallinto, joka kaavoittaa, rahoittaa, on luotettava ja ennustettava.
Tällainen vahva sosiaalipolitiikka on tarjonnut meille onnekkaille globaalisti tarkastellen suurimman mahdollisen sosiaalisen ja inhimillisen vapauden tehdä elämällään vapaita valintoja ja kouluttautua miksi haluaa. Pohjoismainen sosiaalipolitiikka on tarjonnut maailman laajimmat yksilönvapaudet, koska meillä sosiaalinen tausta ja lapsuuden olot ovat kaikkein vähiten määränneet yksilön tulevaisuutta. Meillä on ollut mahdollisuus toteuttaa itseämme sekä työssä että vapaa-ajalla.
Pohjoismaiden laaja sosiaalipolitiikka on myös se tekijä, joka selittää miksi olemme pärjänneet minkä tahansa mittarin mukaan kansainvälisissä vertailuissa. Avointa taloutta pidetään toisena tärkeänä osatekijänä. Juuri Pohjoismaiden vahva sosiaalipolitiikka on kuitenkin ollut se ylivoimatekijä, jonka turvin meillä ei ole esimerkiksi korkeaa rikollisuutta tai turva-aitoja rikkaiden asuinalueiden ympärillä kuten Yhdysvalloissa, ei valtavia määriä asunnottomia kaduilla kuten Britanniassa, ei silmiinpistävää köyhyyttä kuten Viron maaseudulla, eikä vaikeuksia saada lapselle hoitopaikkaa, kun on halu mennä töihin, toisin kuin Etelä-Euroopassa. Pohjoismaissa julkisesti rahoitetut ja tuotetut palvelut suojaavat etenkin lapsia, vanhuksia ja vaikeassa elämäntilanteessa olevia (Tuomala 2015).
Vaikka sosiaalipolitiikka on taloudellisesti yhtä olennainen investointi kuin sairaanhoito, ei enää ymmärretä, että ihminen tarvitsee asiallisen perusturvan, terveyspalvelut ja kohtuuhintaisen asunnon säilyttääkseen toimintakykynsä ja voidakseen suunnitella tulevaisuuttaan leipäjonoa pitemmälle. Jos ei ole hyvinvointia, ei tule myöskään rahaa. Hyvinvointivaltio oli globaalisti tarkastellen hyvin kustannustehokas. Sen rakenteet eivät ole myöskään luoneet talouskriisiä, vaan turvanneet taloussuhdanteiden muutoin aiheuttamilta kolhuilta. Talouskriisin kohdatessa julkisen sektorin käyttämän bkt-osuuden tuleekin nousta, silloinhan sosiaalipoliittiset järjestelmät toimivat kuten pitää, suojaavat sosiaalisilta riskeiltä ja rahoittavat myös kotimarkkinoita (Tuomala 2015). Se on parasta elvytystä ja sosiaalista tasausta.
Vahva sosiaalipolitiikka on ollut hyvä investointikohde julkistaloudelle senkin vuoksi, mitä jo Pekka Kuusi aikanaan kirjoitti (1961). Hän huomautti, että köyhälle annetut sataset kulutetaan lähiympäristössä. Niitä ei vielä tänäkään päivänä siirretä veroparatiiseihin. Köyhälle voi antaa euron jos toisenkin ja se palaa saman tien kansantalouden käyttöön. Tällä perusteella voisimme maksaa vaikka 1500 euron perustuloa kaikille ja kotimarkkinat elpyisivät kerrasta. Islannissahan toimittiin talouskriisissä niin että rahoitettiin pienituloisia kotitalouksia.
Myös verotulot on päästetty alenemaan 1990-luvulta alkaen, monin yrityksiä ja varakkaita yksityisiä suosivin verohelpotuksin. Verokeinottelua ei ole ajoissa haluttu saada kuriin. Pienituloisten verotus taas on suhteellisesti melko korkealla tasolla, koska kuntaverot ovat käytännössä tasaveroja ja ne asettuvat noin 20 prosenttiin.
Erityisen hankalaa on, että talouskriisipuhetta ylläpitämällä ja leikkauspolitiikalla luodaan ja tuotetaan paitsi kasvavia tulo- ja hyvinvointieroja myös epäluottamusta ja pelkoa tulevaan. Epävarmuutta lisäävällä puheella ja politiikalla rakennetaan vähitellen yksityistalouteen nojaavaa turva-aitayhteiskuntaa, jossa lähimmäistä pelätään ja muukalaisiin heijastetaan omia pelkoja.
Työorganisaatiotkaan eivät ole tuottavia kun työntekijät pelkäävät irtisanomisia ja kuluttavat energiaa yt-prosesseihin. On vaikea ymmärtää, miksi julkinen sektori maksaa kouluttamilleen ammattilaisille mieluummin korvauksia työttömyydestä kuin työstä palkkaa? Julkisen sektorin perustavanlaatuista roolia työllistäjänä, rahoittajana ja elinolojen tasoittajana ja turvaajana ei yleisesti ymmärretä. Julkista sektoria kurittamalla aiheutamme vain lisää kurittamisen tarvetta.
Lisäksi julkisen sektorin muuttamista koskevat tutkimustulokset osoittavat johdonmukaisesti ja monitieteisesti perustavanlaatuisia ristiriitaisuuksia ja ongelmia markkinoistamisessa (ks. Olli Karsio Lumo-kirjassa; Tuomala 2015). Nämä tutkimustulokset eivät kuitenkaan saa sijaa julkisuudessa eikä tutkimuskirjallisuus kulu poliitikkojen työpöydillä, tai tutkimustulokset sivuutetaan kriittisistä havainnoista piittaamatta. Onko liian suuri laiva liikkeellä enää kääntyäkseen? Niinpä olemme tilanteessa, jossa valtavan sosiaalipoliittisen kysymyksen – koko sosiaali- ja terveyssektorin yhtiöittämisaikeiden – hetkellä näyttää siltä, että kuka kovimmin huutaa, saa tahtonsa läpi. Kovin ääni on niillä, joilla on rahallisia intressejä. Nämä tahot ymmärtävät, miten merkittävä kokonaisuus julkinen sektori onkaan – mutta tällöin se ymmärretään vain yksityisen ja yhtiöiden talouden, ei kansantalouden edun, kannalta.
Pirulliset ongelmat
Pirullinen ongelma tarkoittaa suurta yhteiskunnallista kysymystä, sellaista joka on liian monisyinen helposti ratkaistavaksi. Meillä on tällä hetkellä toisiinsa kytkeytyvä ekologinen, sosiaalinen, inhimillinen ja taloudellinen kriisi. Voi olla, että talouskasvu ei tästä enää samassa määrin käynnisty kuin mitä se on aiemmin ollut. Samalla globaali ympäristökriisi ajaa ihmisiä tielle. Ilmastosyistä johtuvia romahduksia tapahtuu koko ajan paikallisella tasolla, hirmumyrskyistä kuivuuteen. Venezuelan valtio horjuu, kun ekosysteemi ei enää tarjoa sadetta. Euroopassa olisi ymmärrettävä, että meille saapuvat pakolaiset ovat tien päällä osittain ilmastokriisin vuoksi: kuivuuden, viljapulan ja niitä seuraavan lohduttomuuden, näköalattomuuden, köyhyyden, nälän, romahtavien valtioiden, ja lopulta sodan takia.
Sosiaalipolitiikan lumo -kirjassamme etsimme uuden sosiaalipolitiikan ja yhteiskunnan pilareita, sellaisia ideoita, jotka vastaavat kriisiin. Sanomana on, että uuden sosiaalipolitiikan on kunnioitettava ja palveltava sekä luontoa että hyvinvointia (ks. Miia Toivo ja Liisa Häikiö Lumo-kirjassa). Vanha sosiaalipolitiikka tuotti meille globaalisti tarkastellen suorastaan lumoavan sosiaalisen ja talouden menestyksen. Se tuki kansalaista kuitenkin vain yhteen rooliin: ansiotyötä tekeväksi kuluttajaksi. Nyt meillä on korkea työttömyys, ja noin neljäsosa työikäisestä väestöstä on pysyvästi haavoittuvassa asemassa työmarkkinoilla. Ongelmallista on, että pysyvän korkean työttömyyden oloissa ihmisarvomme, sosiaalinen asemamme ja myös sosiaaliturvamme määrittyy sillä perusteella, miten menestymme ansiotyössä. Samalla määrittyy status kuluttajana. Asiallista sosiaaliturvaa ei saavuta ilman, että pääsee ansioille, sillä minimiturva ilman työtä on tarveharkintaista ja tasoltaan heikkoa.
Samalla ongelmana on, että meille on kelvannut kaikki työ, vaikka se työ olisi ristiriidassa luonnon kestävän käytön kanssa. Timo Räikkösen (2016) huomio on, että kestävän kehityksen arvot kyllä hyväksytään ja niitä kannatetaan, mutta ne häviävät, kun ne joutuvat vastakkain talouskasvun ja työpaikkojen kanssa. Kun tavoitellaan mitä tahansa talouskasvua, työpaikkoja ja työtä, ei ehkä ennen pitkää ole ekosysteemiä, joka tuottaa kasvua. Näyttää siltä, ettemme ole piiruakaan tinkimässä siitä, että energiankulutus saa lisääntyä ja luontoa tuhota, jos se tuottaa talouskasvua. Lisäksi globaali halpatuotanto on revähtänyt käsittämättömiin mittoihin. Suomeen saa tuoda lähes mitä tahansa, missä määrin tahansa, vaikka se olisi hetken päästä pelkkää luontoa kuormittavaa roskaa. Samaan aikaan suomalaisella köyhällä ei ole varaa ostaa kuin halpaa, mikä syventää kierrettä entisestään. Edelleen, olemme ulkoistaneet omat saasteemme. Vihreät myrkkyjoet virtaavat vuolaina muualla kuin Suomessa. Ja nyt, kun ilmastonmuutos, kuivuus ja näitä seuraavat humanitääriset kriisit ja konfliktit kulkeutuvat luoksemme, me haluamme sulkea rajat. Emme toisin sanoen kanna todellista vastuuta maailman ympäristön, pakolaisten ja vähäosaisten asemasta.
Uusi sosiaalipolitiikka
Kulttuurin ja materiankäytön on muututtava. Mikä tahansa kasvu ei enää saa kelvata meille. Suomi voisi alkajaisiksi noudattaa Tanskan esimerkkiä. Tanskan parlamentin vuonna 2012 hyväksymän vihreän kehityksen ohjelmassa tavoitteena on luopua fossiilisten polttoaineiden käytöstä vuoteen 2050 mennessä. Olisi myös oltava rohkeutta sanoa, että lihan sijaan tarvitsemme Suomessa härkäpapuja, lentomatkailun sijaan meidän tulisi viettää vapaa-aikaamme kotinurkilla ja että meidän olisi kuljettava arkikulkemisia polkupyörällä, ja myytävä ja ostettava ekologiset ja sosiaaliset kriteerit täyttäviä tuotteita.
Olisiko ratkaisu se, että muuttaisimme globaalia ja kansallista verotusta siten, että kaikkien öljytuotteiden ja ekologisesti ongelmallisten raaka-aineiden veroja korotettaisiin huomattavasti? Tällöin ohjaisimme kulutusta näiden raaka-aineiden osalta suuntaan, jossa rajauduttaisiin välttämättömiin tarpeisiin. Voisimme myös huomattavasti verottaa kaikkea globaalia rahtia: lento- ja laivarahteja. Nythän rahtien halpuus johtaa äärimmäisiin järjettömyyksiin kuten Norjan lohen kuljettamiseen leikattavaksi Thaimaahan ja sitten takaisin meille. Samalla – tai ennen kaikkea – tarvitaan ylikansallista sääntelyä, joka rajoittaa luonnon kustannuksella tapahtuvaa kulutusta. Keskeistä olisi saavuttaa ekologinen kestävyys tuotantomaissa, niiden elinympäristöissä, mineraalien ja malmien kaivuussa, luonnon riiston sijaan. Keinot voivat olla monet, mutta niiden tulisi olla ripeitä ja rohkeita.
Palaan viimeisenä sosiaaliseen kysymykseen. Sosiaalipolitiikan ja yhteiskunnan uusi tutkimus osoittaa johdonmukaisesti, että sen sijaan että entistä tiukemmin nojaamme ansiotyökansalaisuuteen ja -kuluttajuuteen, meidän pitäisi päästää irti ansiotyön ja sosiaaliturvan kytköksestä. Sosiaaliturva pitäisi toisin sanoen irrottaa työstä. Tämän sijaan yhteiskunta pakottaa entistä tiukempaa työsidonnaisuutta, vaikka työtä ei ole tarjolla. Kun sosiaaliturva on kiinnittynyt ansiotyöhön, se jättää heitteille ihmisryhmiä, joilla ansioturvan ehdot eivät täyty. Onko oikein, että työssä menestyminen kertautuu sosiaaliturvassa? Ja että tapaturman, sairauden tai työttömyyden vuoksi vaille kohtuullista toimeentuloa jääminen tarkoittaa pysyvää köyhyysloukkua koko elämänkaarella?
Sosiaalipolitiikan tutkimuksessa yhä vahvempana ja samalla ainoana sosiaalisesti oikeudenmukaisena uutena sosiaaliturvana näyttäytyy kaikille yhtenäinen, universaalia perustulo (ks. Johanna Perkiö Lumo-kirjassa, sosiaalipolitiikan perustulokurssin luennot). Tähän voisi yhdistää aktiivisuuslisän, joka maksettaisiin yhteiskunnallisesti hyödyllisestä työstä, kuten lapsen tai omaisen hoivasta, tai vapaaehtoistyöstä (Ojala 2016 Lumo-kirjassa). Nykytilanteessa sosiaaliturvamme ei tunnista eri yhteiskunnallisen työn muotoja. Perusturvan päälle maksettava lisä loisi uusia polkuja ja rooleja yhteiskunnassa niille, jotka eivät pääse kilpailluille työmarkkinoille. Universaalilla perustulolla turvattaisiin minimitoimeentulo ja samalla jokaisen itsemääräämisoikeus. Yhteiskunnallisesti hyödyllisen työn kompensaatiolla tunnustettaisiin hoivan ja vapaaehtoistyön arvo, tuettaisiin sosiaalista aktiivisuutta lähiyhteisöissä sekä hyväksyttäisiin monimuotoiset elämisen tavat. Tämä olisi perusta uudelle sosiaalipolitiikalle ja samalla kansainvälisesti kiinnostava, uraauurtava uuden sosiaaliturvan yhdistelmä.
Käytännössä aktiivisuuslisänä tarjottaisiin Kelan kautta nykyisiä etuuksia kuten omaishoidon tai pienten lasten hoivan tukea; lisäksi esimerkiksi vapaaehtoistyöjärjestöt voisivat organisoida ja maksaa osallistumisesta kohtuullista palkkaa. Tämä olisi kansantaloudellisesti järkevää politiikkaa, koska se tasaisi tulonjakoa, ylläpitäisi järkevää kulutusta eikä marginalisoisi työttömiä ihmisiä lisääntyvien sosiaali- ja terveysongelmien ja -kustannusten kierteeseen. Perustulo ja yhteiskunnallisen työn kompensoiminen olisivat myös merkittäviä uudistuksia, jotka edistäisivät solidaarisuutta ja yhteiskunnallista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ne ehkäisisivät työttömyyden lamauttavaa häpeäleimaa ja vahvistaisivat itsemääräämisoikeutta. Tämä on erittäin tärkeää toimintakyvyn kannalta.
Toisena sosiaalisena innovaationa ja ehdotuksena on laajamittainen julkisen rahan käyttö siten, että ihmiset saisivat päättää tämän rahan käytöstä itse. Tätähän suunnitellaan jo työttömille: työttömyysturvan saisi käyttää palkkatukena. Mutta ajatusta voi soveltaa myös palveluihin. Sosiaalipolitiikka on perinteisesti ollut sellaista, että kansalaisille määritetään tietyt palvelut ylhäältä käsin. Esimerkiksi lasten palvelut eivät määräydy heidän omasta näkökulmastaan, kirjoittaa Katja Repo Lumo-kirjassa, ja nuoriin taas kohdistuu erilaisia, huolta täynnä olevia katseita ja leimoja, kuten Karita Snellmanin ryhmä ja Ritva Nätkin osoittavat. Lasten ja nuorten oma ääni ei tule kuulluksi. Tampereella esimerkiksi on jo kokeiltu sellaista sosiaalipolitiikkaa, jossa nuorisopalveluihin käytettävistä rahoista osa annetaan suoraan nuorille tiloina ja sosiaalisena tukena (Van Aerschot ym. 2016). Lopputuloksena on nuoren kokemus siitä, että he voivat osallistua, vaikuttaa ja toimia lähiyhteisönsä ja itsensä eteen.
Työelämäntutkimuksesta tiedetään, että kaikkein keskeisin työhyvinvoinnin tekijä on työntekijän autonomia, vaikuttamisen mahdollisuus. Tunne siitä, että kukaan ei sanele, vaan saa itse toimia tavoitteen eteen miten parhaaksi näkee. Autonomian ja oman tien löytämiseen saa tarvittaessa apua. Tämä on lähtökohta sekä ehdottamassamme uuden sosiaaliturvan yhdistelmässä ja se voisi toimia myös yhtenä sosiaalipalveluiden rakentamisen ja uudistamisen periaatteena.
Luonnon ja sosiaalisen kunnioittamisesta rakentuisi siis uusi, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä talous- ja sosiaalipolitiikka. Se olisi proaktiivinen, ei reaktiivinen, vastaus pirullisiin ongelmiimme. Se lopettaisi yhteiskunnassamme nyt yleistyvän pakottamisen, niin kutsutun aktivoinnin, ja loisi tilalle uusia rooleja elää ja toimia osallisena ja aktiivisena, ei aktivoituna tai osattomana. Sosiaaliset ideat, kuten oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, palaisivat keskiöön yhteiskuntapolitiikassa. Ennen kaikkea lisääntyisi ihmisten itsemääräämisoikeus ja vaikutusvalta omaan elämäänsä myös silloin, kun toimeentulo ei tule ansiotyöstä.
Haluaisimmekin nähdä, että eri puolueet muodostavat sosiaalisesti, ekologisesti ja samalla taloudellisesti kestävät pitkän aikavälin tavoitteet. Millaiset olisivat uuden yhteiskunnan lähtökohdat?
Lähteet
Antti Halmetoja, Pertti Koistinen & Satu Ojala (2016). Sosiaalipolitiikan lumo. TUP OA Books. Tampere: Tampere University Press.
Tuula Helne & Tiina Silvasti (toim. 2012). Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.
Tuuli Hirvilammi (2015). Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.
Timo Räikkönen (2016). Työtä luonnon ehdoilla? Resilienssiajattelu ja kestävä työ. Acta Universitatis Tamperensis. 2162. Tampereen yliopisto.
Pekka Kuusi (1961). 60-luvun sosiaalipolitiikka. Helsinki: WSOY.
Matti Tuomala (2015) Julkisrahoitteiset palvelut osana uudelleenjako- ja hyvinvointijärjestelmää: pohjoismainen malli. Teoksessa Heikki Taimio (toim. 2015). Hyvinvointivaltio 2010-luvulla – mitä kello on lyönyt? Raportteja 30. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos.
Lina Van Aerschot & Suvi Karhu & Karita Snellman & Liisa Häikiö (2016) Tesomalaisten nuorten osallisuutta vahvistavat palvelut. Teoksessa Tutkitusti parempi lähiö – asuinalueiden kehittämisohjelman tutkimusjulkaisu. Helsinki: Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus & Ympäristöministeriö, 48–51.
