Alustus! Tavallisten kansalaisten vapaaehtoisesti lähettämät ilmiannot ovat viranomaisille edelleen käypä väline kansalaisten ja valtion turvallisuuden valvontaan. Vaikka digitaalisen seurannan menetelmät ovat kehittyneet nopeasti viimeisten parin vuosikymmenen aikana, ne eivät ole poistaneet tavallisten ilmiantojen merkitystä esimerkiksi ääriliikkeiden tarkkailussa.

Tuoreita esimerkkejä ilmiantamisen käytäntöön turvautumisesta tarjoavat Venäjä ja Turkki. Presidentti Vladimir Putin hyväksyi heinäkuussa Jarovaja-laeiksi nimetyn lakipaketin, jonka tavoitteena on torjua terrorismia ja ”ekstremismiä”. Lait lisäävät Venäjän turvallisuuspalvelun keinoja valvoa internet-liikennettä ja mahdollistavat yksityishenkilöiden rankaisemisen ääri-ilmiöitä hyväksyvän sisällön kirjoittamisesta.

Yksi Jarovaja-lakien kiistellyimmistä lausekkeista tekee rikoksen ilmoittamatta jättämisestä rangaistavaa. Toisin sanottuna se velvoittaa kansalaiset vankeustuomion uhalla raportoimaan ääri-ilmiöitä koskevista havainnoistaan.

Jarovaja-lakien hyväksymistä on jo ehditty julkisuudessa toistuvasti kuvata neuvostoajan valvontametodien käyttöönotoksi. Äärimmäisenä vertailukohtana ovat Stalinin ajan puhdistukset 1930-luvulla. Tuolloin salaiselle poliisille virtasi lukemattomia tavallisten kansalaisten ilmiantoja, jotka myötävaikuttivat massiiviseen pidätysaaltoon. Ilmiantamisesta kieltäytyminen saattoi tehdä kansalaisista itsestään ilmiantojen kohteita ja viedä heidät vankilaan kansanvihollisten suojelijoina. Tämä synnytti ilmiantojen kierteen, joka loi läpitunkevan pelon ilmapiirin koko yhteiskuntaan. (Goldman 2011.)

Venäjällä äskettäin hyväksyttyjen lakien lauseke ilmiantovelvollisuudesta ei toki vielä itsessään yllytä kansalaisia tekemään joukoittain ilmiantoja syytteen pelossa. Olennaisempaa on, kuinka aktiivisesti lakia aletaan soveltaa. Jos lukuisia ihmisiä joutuu oikeuteen ääri-ilmiöitä koskevien havaintojensa pimittämisestä viranomaisilta, muuttuu rangaistuksen uhka entistä todellisemmaksi ja kasvattaa kansalaisten painetta ilmiantajiksi ryhtymiseen. Lain merkittävyys riippuu myös siitä, kuinka laajasti sen avulla ryhdytään terrorismin torjunnan ohella puuttumaan muunlaiseenkin kansalaistoimintaan.

Verkko ja vihjelaatikot ilmiantajaksi patistelun välineinä

Vahvistuvia pyrkimyksiä kansalaisten valvontaan on nähty viime vuosina myös Recep Tayyip Erdoğanin johtamassa Turkissa. Heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen Erdoğan on toteuttanut laajoja puhdistuksia virkakunnassa, koululaitoksesta ja armeijassa. Samalla Erdoğan on kehottanut turkkilaisia ilmaisemaan tukensa hallinnolle ja osallistumaan valtiota uhkaavan gülenistisen liikehdinnän kitkemiseen.

Osa tätä kampanjaa on kansalaisten kutsuminen ilmiantamaan toisten kansalaisten rikoksia tai epäilyttäviä toimia. Ilmiantokehotuksia on suunnattu jopa ulkoturkkilaisille. Ruotsin Yleisradio kertoi heinäkuussa Facebook-kampanjasta, joissa Ruotsissa oleskelevia turkkilaisia kehotettiin kertomaan Turkin presidentinkanslialle havaintojaan Gülen-liikettä tukevista henkilöistä tai organisaatioista. Riippumatta siitä, oliko kampanja Turkin valtion virallisesti ohjaama vai ei, se on helppo nähdä osaksi kumousyrityksen jälkeen kiihtynyttä keskusvallan taistelua gülenismia vastaan.

Turkin valtion vastaanottavaisuus ilmiannoille ei kuitenkaan ole pelkästään kumousyrityksen jälkiseuraus. Pikemminkin se liittyy Erdoğanin pitkäaikaisempiin pyrkimyksiin keskittää valtaa itselleen.

Jo kolme vuotta sitten lehdistössä raportoitiin Turkin poliisin aloittamasta hankkeesta erityisten vihjelaatikoiden asentamiseksi naapurustoihin. Hankkeen tavoitteena oli helpottaa kansalaisten mahdollisuuksia ilmoittaa havaitsemastaan laittomasta tai epäilyttävästä toiminnasta nimettömästi ja luottamuksellisesti. Laatikoiden asentamisen epäiltiin liittyneen Istanbulissa Gezin puiston suojelemiseksi puhjenneisiin mielenosoituksiin, jotka laajenivat hallituksen vastaisiksi protesteiksi ja joihin poliisi vastasi voimatoimin.

Myös Turkissa ilmiantajien aktivoiminen näyttää liittyvän keskusvallan pönkittämiseen tavalla, joka herkästi mieleen 1900-luvun pahamaineiset diktatuurit. Itse asiassa gülenismin kitkemisen nimissä toteutettavalla puhdistuksella on huolestuttavia samankaltaisuuksia Stalinin ajan kampanjoihin trotskilaisia ja muita valtion vihollisiksi nimettyjä ryhmiä vastaan. Myös näille kampanjoille oli ominaista kansalaisten aktivoiminen puolueen silmiksi ja korviksi, joiden tehtävä oli paljastaa yhteiskuntaan soluttautuneet viholliset.

Ilmiannot laajentavat valtion otetta yhteiskunnasta

Miksi sitten Turkin ja Venäjän viranomaiset niin näkyvästi patistelevat kansalaisia ilmiantajiksi eivätkä keskity etsimään valtion vihollisia hiljaisesti digitaalisen massavalvonnan keinoin? Syynä ovat ilmiantajien käyttämisen eräät ilmeiset edut.

Ilmiantajiin turvautuminen on ensinnäkin helpompaa ja halvempaa kuin ammattimainen teknologinen valvonta. Internet-liikenteen kattava valvominen ja sen avulla saatavan valtaisan informaatiomäärän analysointi vaativat suunnattomia teknisiä ja henkilöresursseja verrattuna kansalaisilta saatujen ilmiantojen käsittelyyn. Osin tästä syystä Venäjän Jarovaja-laiessa pyritäänkin ulkoistamaan valvonta yksityisille kansalaisille ja tietoliikennepalvelujen tarjoajille, velvoittamalla nämä raportoimaan havaitsemastaan rikollisesta tai epäilyttävästä toiminnasta. Näin turvallisuusviranomaisille jää vähemmän seulottavaa.

Toiseksi ilmiannot laajentavat valtion otetta yhteiskunnasta tavalla, johon teknologinen valvonta ei pysty. Turvallisuusviranomaisten tuntemus valtion alueella asuvien ihmisten kielistä ja kulttuureista on väistämättä puutteellinen, mikä vaikeuttaa merkittävästi näiden ihmisten muodostamien yhteisöjä valvontaa. Siksi on mielekästä pyytää tiedonantajiksi tavallisia kansalaisia ja hyödyntää heidän yhteyksiään. Valtiovallalle kriittiset ryhmittymät saattavat myös olla niin hyvin tietoisia sähköisen valvonnan mahdollisuudesta, että ne osaavat välttää puhelinta ja suojaamatonta verkkoviestintää kommunikoidessaan keskenään. Lähimmäisten ilmiantamaksi joutumista sitä vastoin voi olla vaikeampi välttää.

Tähän liittyy myös ilmiantajien käytön kolmas etu. Tietoisuus ilmiantajien olemassaolosta nimittäin ohjaa itsessään tehokkaasti ihmisten käyttäytymistä. Mikäli kansalaisella on syitä pelätä joutuvansa lähimmäisten ilmiantojen kohteeksi, hän alkaa herkästi varoa sanomisiaan tai välttää osallistumista mielenosoitukseen tai ristiriitoja herättävän järjestön toimintaan. Tämä voi tukahduttaa tehokkaasti esimerkiksi poliittisen opposition toimintakyvyn.

Ilmiantajien pelko on mitä hyödyllisintä viranomaisille, jotka pyrkivät vaikkapa uhaksi tulkitsemansa yhteiskunnalliseen liikkeen tukahduttamiseen. Lähihistoria tarjoaa runsaasti esimerkkejä siitä, miten viranomaiset ovat aktiivisesti vaalineet käsityksiä ilmiantajien runsaudesta ja näin lietsoneet epäluuloja ja vainoharhaisuutta valvonnan kohteena olevien liikkeiden keskuuteen.

Tietoisuus ilmiantajista vaikuttaa kuin valvontakamera

Turkin ja Venäjän vastaanottavaisuus ilmiannoille ei periaatteessa poikkea länsimaisesta suhtautumisesta ilmiantoihin. Aivan kuten gülenismin tai ”ekstremismin” vastaisessa taistelussa Turkissa ja Venäjällä, myös länsimaissa poliisi ja turvallisuuspalvelut ovat käyttäneet ja käyttävät ilmiantajia rajattujen erityisryhmien valvonnassa. Esimerkkiä ei tarvitse etsiä niin kaukaa kuin Yhdysvaltain 1950-luvun kommunistivainoista, sillä ilmiantajilla on ollut tärkeä rooli myös terrorismin vastaisessa taistelussa 2000-luvulla.

Ilmiantojen käyttötavoissa on silti vaihtelua demokraattisten ja autoritaaristen valtioiden välillä. Jälkimmäisissä ilmiannot valjastetaan selvemmin koko väestön, ei vain rajattujen ryhmien, valvontaan sekä hallinnon vastaisen kritiikin vaimentamiseen.

Tunnetuimpia esimerkkejä ilmiantoja laajamittaisesti hyödyntäneistä valtioista ovat Neuvostoliiton ohella DDR ja sitä edeltänyt kansallissosialistinen Saksa. Näiden kaltaisissa ”tiedottajavaltioissa” suuri osa kansalaisista osallistuu tietojen välittämiseen toisista kansalaista, mikä luo historioitsija Steve Hewittin (2010) mukaan yhteiskuntaan eräänlaisen peittovaikutuksen. Tällöin tietoisuus ilmiantajan mahdollisesta läsnäolosta alkaa vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen kuin valvontakamera, jonka vaikutus on sama riippumatta siitä onko sen kuoren sisällä todellisuudessa kameraa vai ei.

Kansalaisten patisteleminen ilmiantojen tekemiseen liittyy valtion tiukentuvaan otteeseen kansalaisyhteiskunnasta niin Turkissa kuin Venäjällä. Vaikka kumpaakaan valtiota ei luokittelisi tiedottajavaltioksi, on 1900-luvun diktatuurien nostaminen rinnastuskohteeksi perusteltua vähintäänkin varoitusmielessä. Mitä vastaanottavaisempi valtiovalta on ilmiannoille ja mitä selvemmin se käyttää niitä poliittisten soraäänien hiljentämiseen, sitä helpompi tavallisten kansalaisten on käyttää ilmiantoja myös omiin tarkoituksiinsa, esimerkiksi henkilökohtaisten kaunojen kostamiseen. Tällainen kehitys murentaa jo ennestään haurasta kansalaisyhteiskuntaa entisestään.

Kirjallisuutta

Fitzpatrick, Sheila & Gellately, Robert (1996). Introduction to the Practices of Denunciation in Modern European History. The Journal of Modern History 68 (4): 747-767.

Goldman, Wendy Z. (2011). Inventing the Enemy. Denunciation and Terror in Stalin’s Russia. Cambridge: University of Cambridge Press.

Hewitt, Steve (2010). Snitch! A History of the Modern Intelligence Informer. New York: Continuum.